Petroff oli hyljännyt kaikki arvoasteet ja soveltautunut täydellisesti
ympäristönsä mukaan. Ja talonpoikaislapset puolestaan tottuivat pian
häneen ja alkoivat kutsua häntä vain Petjaksi. Kaikki kunnioitus häntä
kohtaan oli kadonnut, ja he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Tämä
seikka tuntui nyt hänestä aivan luonnolliselta, sillä hän oli jo aikoja
sitten unhoittanut, että lapset jaetaan kahteen tarkasti toisistaan
eroitettuun luokkaan: parempien ihmisten lapsiin ja katupoikiin.
Nopeasti ja huomaamatta kuluivat päivät. Lelia oli kokonaan haihtunut
hänen mielestään. Kuinka voikaan hän ikävöidä häntä, kun hänellä ei
ollut edes aikaa muistella hänen olemassaoloaan! Aamusarastuksesta
iltaruskoon saakka oleskeli hän ulkona ystävien ja toverien seurassa.
Näännyksissä ja väsyksissä meni hän illalla sänkyyn ja nukkui sitten
herkeämättä seuraavaan aamuun saakka, jolloin leikit ja huvit alkoivat
uudelleen. − −
Melkeinpä huomaamatta oli kesä kulunut. Oltiin jo puolivälissä
elokuuta. Kaunis kesäinen ilma vallitsi tosin vieläkin, mutta illat
olivat muuttuneet viileämmäksi ja puitten lehdet kellahtaviksi. Vasten
tahtoa suuntautuivat ajatukset kaupunkiin, kimnasiin ja ennen kaikkia
loma-ajaksi määrättyihin tehtäviin. Mitään niistä ei ollut vielä
suoritettu, mutta siitä huolimatta ei hän tuntenut minkäänlaista halua
tarttua kirjaan.
Eräitä päiviä ennen Petroffin paluuta kaupunkiin saapui setä Grishan
postissa kirje, jonka kuoreen oli epätasaisella lapsenkäsialalla
kirjoitettu: "Nikolain kimnasin 3:nnen luokan oppilas Pjotr Petroff."
Setä kiusoitteli pitkän aikaa Petroffia. Hän ei antanut hänelle
kirjettä, vaan piti sitä ylhäällä päänsä päällä, Petroffin hyppiessä
hänen ympärillään ja koittaessa saada kirjeen käsiinsä. Petroff oli
aivan tulipunainen ja hän oli juuri selittämäisillään, että kirjeen
saaminen oli hänestä aivan yhdentekevää, kun täti Dunja sekaantui
leikkiin, otti kirjeen mieheltään ja ojensi sen kiihtyneelle
asianomaiselle.
Petroff riensi puutarhassa sijaitsevaan leikkitaloon ja repi vapisevin
käsin auki kirjekuoren. Sisällä näkyi vaaleansinistä postipaperia.
"Lelialta!" arveli hän heti ja ahmi kiireesti kirjeen sekavaa sisältöä:
"Päivää Petroff! Kuinka voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, hyvin.
Lahjoittamanne pääsiäismunan annoin minä kanan haudottavaksi, sillä
minä tahdoin hirveän mielelläni saada kananpoikasen. Mutta ilkeä kukko
söi sen. Me olemme jo muuttaneet kaupunkiin ja maanantaina alkaa
jälleen koulu. Minulla ei ole nyt enempää kirjoitettavaa. Toivon, että
kohtaisimme pian toisemme! Voikaa hyvin! Alevtina Trojtskaja."
Ja alempana oli jälkikirjoitus:
"Tulkaa mahdollisimman pian, jotta saisimme sitten pelata krokettia!"
Muistojen tulva valtasi Petroffin mielen ja herätti uuteen eloon
vanhoja, puoliksi unohdettuja tunteita. Jälleen seisoi Lelia
ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä ja jälleen tunsi hän
vastustamatonta vetovoimaa kaupunkiin. Kaikki tähänastinen muuttui
vht’äkkiä sietämättömän ikäväksi, joutavaksi ja tyhmäksi. Hän ei
ollut enää huvitettu talonpoikaislasten leikeistä ja hommista; hän ei
voinut ajatella mitään muuta kuin Leliaa eikä toivoa muuta kuin pian
kohtaavansa hänet jälleen.