Pääsiäisviikko oli käsissä. Kevät edistyi nopeasti. Aurinko loisti yhä
kirkkaammin, taivas muuttui yhä syvemmäksi ja kuultavammaksi. Lumi
oli kokonaan sulanut. Eräät irroittivat jo sisäakkunansa. Kaikkialla
valmistauduttiin arvokkaasti viettämään suurta juhlaa.
Kaduilla näkyi pitkiä jonoja hartaita "uskovaisia", jotka hiljaa ja
juhlallisesti ohjasivat kulkunsa johonkin kaupungin lukemattomista
kirkoista.
Suureen messuun pääsiäisyönä ottivat osaa, kuten luonnollista, myöskin
Petroff ja Pawloff. He nuuskivat kaikki mahdolliset kirkot. He menivät
Neitsyt-Marian kirkkoon, tunkeutuivat aivan etunenään, tekivät nopeasti
ristinmerkin ja alkoivat pälytä ympärilleen, aivan kuin etsien jotakin.
Seistyään siinä kymmenkunnan minuuttia, puukkasi Petroff kyynärpäällään
Pawloffin kylkeen, jonka jälkeen nuo kaksi pääsiäismessun viettäjää
tunkeutuivat jälleen ulos kirkosta. Kirkkomäelle saavuttuaan pistivät
he lakit päähänsä ja läksivät kulkemaan kohti Pietari-Paavalin kirkkoa.
Siellä uudistui sama juttu. Hartaat ukot ja ämmät suuttuivat.
"On mahdotonta, Jumala nähköön, pysyä täällä hartaana", mutisivat he.
"Edes ja takaisin!"
Mutta kimnasistit eivät masentuneet, vaan jatkoivat etsiskelyään.
Petroff oli jo alkanut epäillä, mutta äkkiä kääntyikin kohtalo
toveruksille myötäiseksi.
"Jospa käväisisimme seminaari-kirkossa", ehdotti Petroff alakuloisena,
heidän kuljettuaan "kahdentoista evankelistan" luvun aikana
vahakynttilät käsissään useimmissa kirkoissa.
He astuivat seminaarin kirkkosaliin. Petroffin katse kulki
läsnäolijasta toiseen. Äkkiä vavahti hän, ja hänen sydämensä alkoi
kiivaasti jyskyttää. Hän oli löytänyt kullankimalteisen palmikon, johon
oli solmuttu sininen nauhanruusuke.
"Katsohan tuonne!" kuiskasi hän läähättäen Pawloffille.
Pawloff kurotti kaulaansa, mutta ollen likinäköinen ei hän voinut
keksiä etsimäänsä. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää, millainen
"sokko" hän oli, vaan kuiskasi vastaukseksi:
"Niin, kyllä minä näen!"
Petroff tunkeutui lähemmäksi Leliaa ja pysähtyi aivan hänen viereensä.
Hän seisahtui siihen hartaan hiljaisena ja vaipui innokkaaseen
rukoiluun; väliin hän kuitenkin salaa katsahti Leliaan.
Temppeli oli täynnä hartaita rukoilijoita. Pappi luki evankeliumeja,
silloin tällöin kuului tornista kellon läppäys ja kirkosta ämmien
syviä, hartaita huokauksia. Sitten viritti kirkkokööri soinnukkaan
riemulaulun, joka vähitellen kuoli korkeuteen, kajahtavan
temppeliholvin salaperäiseen hämäryyteen. Tuli kimalteli sadoissa
vahakynttilöissä, ja kun joku evankeliumi oli luettu loppuun,
lepattelivat nuo pienet liekit ja sammuivat sitten, hetkiseksi täyttäen
ilman savun ja noen tuoksulla.
Kun Petroff saapui seminaari-kirkkoon, oli hänellä vain halpahintainen
vahakynttilä, josta hän oli toisen puolen pureskellut kappaleiksi
harmitellessaan "löytöretkiensä" hyödyttömyyttä. Nyt osti hän paksun,
kullatun kynttilän, joka maksoi kokonaista kymmenen kopeekkaa. Kun
uuden evankeliumin lukeminen alkoi, sytytti hän nopeasti kynttilänsä ja
ojensi sen sitten Lelialle, jotta tämä voisi saada kynttiläänsä tulen
hänen kynttilänsä liekistä.
"_Merci!_" kuiskasivat hänen huulensa melkein kuulumattomasti. Hän
hymyili, sytytti kynttilänsä ja seisoi taas vakavana ja liikkumattomana
kuin täysikasvuinen nainen.
Toverukset olivat jo etukäteen sopineet "operationinsa" laadusta.
Pawloff, joka seisoi Lelian takana, puhalsi hiljaa hänen kynttiläänsä,
kunnes sai sen sammumaan. Jälleen ojensi Petroff kynttilänsä Lelialle.
Sitten sammutti hän aivan kuin vahingossa oman kynttilänsä ja
kääntyi sitten Lelian puoleen tulta pyytäen. Tällöin puhutteli hän
häntä Alevtina Nikolajevnaksi hämmästyttäen siten suuresti häntä ja
tyydyttäen samalla yhtä suuresti hänen itserakkauttaan.
Kun hän sitten meni suutelemaan ristiinnaulitun kuvaa, seurasi Petroff
aivan hänen kintereillään. Se seikka, että he tällöin sattuivat
koskettamaan toisiansa, ei tehnyt mitään, se oli vain hauskaa.
Pawloff jäi taakse, sekaantui kömpelyydessään ihmisjoukkoon ja katosi
jäljettömiin. Mutta Petroff oli vikkelämpi. Heti Lelian jälkeen painoi
hän huulensa ristiinnaulitun kuvaan, samalle kohdalle, kuin hänkin
ja seurasi sitten taas häntä. Realisti, joka muutamia päiviä sitten
oli ärsyttänyt Petroffia, näkyi raivaavan itselleen tietä ihmisjoukon
lävitse heitä kohti. Kun he astuivat toistensa ohitse, puukkasi Petroff
aivan kuin sattumalta kyynärpäällään hänen kylkeensä. Sitten katosi
hänkin ihmismereen. Lelia kulki ovelle, ja Petroff luonnollisesti
seurasi häntä. Lelia näytti odottavan jotakin.
"Meillä on varmaankin sama matka, Alevtina Nikolajevna! Minun täytyy
mennä aina Nikolskajakadun toiselle puolelle, joten voimme kenties
kulkea yhdessä?" esitti Petroff käyttäen apunaan pientä hätävalhetta.
Lelia iloitsi. Hän oli kadottanut näkyvistään saattajansa, kamarineito
Fenjan, eikä uskaltanut kulkea yksinään, sillä yö oli jo myöhäinen ja
ulkona oli sangen pimeää.
Petroff liittyi siis hänen seuraansa. Kotimatkalla koitti hän esiintyä
mahdollisimman edukseen, samalla kun hän koitti halventaa realistin
"ansiota".
"Realistit eivät voi päästä yliopistoon; heitä ei oteta siellä vastaan."
"Niin, mutta kun he suorittavat jonkunlaisen tutkinnon, niin käy se
kyllä päinsä."
"Hekö suorittaisivat tutkinnon! Siihen he eivät kykene. He ovat liian
paksupäisiä."
"Mutta heistäpä voi sen sijaan tulla sotilaita."
"Sotilaita! Ikäänkuin se olisi jotakin! Mekin pääsisimme sotilasalalle,
jos vain tahtoisimme. Mutta mepä emme halua."
"Sotilailla on sangen kauniit virkapuvut."
Petroff ei voinut heti keksiä sopivaa vastaväitettä.
"Jopa vain!" huomautti hän ohimennen ja käänsi sitten keskustelun
varsinaiseen asiaansa. Silloin sai hän tietää, että Lelia oli
kuudennella luokalla, että hän joka ilta viiden tienoissa käveli ulkona
isänsä seurassa ja että hänen kotipihassaan pelattaisiin pääsiäispyhinä
krokettia.