Kimnaasin toisen luokan oppilaat Petroff ja Pawloff olivat eronneet
toverien meluisasta joukosta ja kulkivat vilkkaasti keskustellen kahden
katukäytävällä.
"Me myöhästymme. He lopettavat, ennen kuin ehdimme perille."
"Mitä se tekee! Tiedäthän, millaisia tytöt ovat. Siihen minkä minä ja
sinä suoritamme viidessä minuutissa, kuluttavat he kaksikymmentäviisi",
vastasi Petroff. "Mutta laskehan alas housunlahkeesi! Olet käärinyt ne
liian korkealle."
Petroff tunsi harmistuvansa noiden ylöskäärittyjen housunlahkeiden
takia; Pawloff pysähtyi, kumartui alas ja kääri auki lahkeet. "Kunpa
vain muistaisin kääriä ne jälleen ylös ennen kotiin menoa! Muuten
saan taas äidiltä toruja", ajatteli hän itsekseen ja kiiruhti
ketteräjaikaisen toverinsa jälkeen, joka täyttä vauhtia ohjasi kulkunsa
kohti tyttökoulua.
"Jospa vain saisimme selville hänen asuntonsa! Nähtävästi
Nikolskaja-kadulla. Seurasin häntä eilen, mutta kadotin hänet
näkyvistäni", selitti Petroff jouduttaen kulkuaan.
"Sinä et tiedä hänen sukunimeään?"
"En. Toisten olen kuullut kutsuvan häntä Leliaksi. Ja sukunimenhän minä
kyllä saan selville, kunhan vain — kaunis nimi! Hänet on luultavasti
ristitty Jelenaksi."
"Ei hänen tarvitse olla Jelena! Luokkamme 'pystynokkaisella
balalajkalla' on sisar, jota myöskin kutsutaan Leliaksi, mutta joka ei
kuitenkaan ole ristitty Jelenaksi vaan joksikin aivan toiseksi."
Kimnasistit kääntyivät vasempaan, kulkien pitkin vuorelle johtavaa
aitausta. He lisäsivät vauhtiaan, sillä he alkoivat jo kohdata
koulutyttöjä.
"Katsos, tuolla hän on!" huudahti Petroff ja puukkasi kyynärpäällään
Pawloffia kylkeen.
"Missä?"
"Tuolla, senkin sokko! Kulkee realistin vieressä."
"Todellakin."
"Menkäämme toiselle puolelle katua!"
Toisella puolella katua kulki pieni kaksitoista- tahi
kolmetoista-vuotias tyttönen, jolla oli ruskea, kullalle-kimalteleva
palmikko, rusoittavat posket ja iloiset, viisaat pikku silmät. Hän
keskusteli vilkkaasti seuralaisensa, realistin kanssa ja heilutteli
askelten tahdissa huolettomasti kantohihnaan sidottuja koulukirjojaan.
Niin, _hän_ se oli!
Petroff oli huonolla tuulella. "Vai niin, hän on jo tilattu", ajatteli
hän tuntien sekä harmia että suuttumusta.
"No, kiiruhdahan! Jäätkö taaskin jälkeen!" murahti hän tyytymättömänä
Pawloffille, jonka pitkät housunlahkeet alinomaan valuivat kantapäitten
alle ja hidastuttivat siten hänen kulkuansa. Toverukset kulkivat kadun
ylitse ja läksivät seuraamaan Leliaa.
Petroff katseli tarkasti hänen palmikkoansa, sinistä palmikkonauhaa
ja hänen ruskean hameensa reunaompeleita. Lelialla oli aivan
uudet kalossit, joiden jättämät jäljet näkyivät selvästi märässä
katukivityksessä. Petroff sijoitti jalkansa hänen jälkiinsä huomaten
tuon tehtävän sangen hauskaksi. Pawloff laahusti hänen takanaan,
ja syyttä ei Petroff nimitellytkään häntä "kyhnykseksi". Oli aivan
mahdotonta pitää hänen kanssaan yllä keskustelua, joka olisi
kiinnittänyt Lelian huomion heihin, mutta sitävastoin lörpötteli hän
kyllä kaikenmoista joutavaa hetkellä, jolloin heidän olisi pitänyt
vaieten kuunnella.
Realisti oli jo hetkisen luimistellut seuraajiaan. Usein oli hän
kääntänyt päätään ja mulkoillut vihaisesti kimnasisteihin, mutta
Petroff ei joutunut hämilleen. Vaikka hän ei ollutkaan kovin voimakas,
oli hän kuitenkin sangen rohkea ja urhoollinen.
"Sipulia ja munakokkelia!" mutisi Petroff, aivan kuin vastauksena
realistin raivokkaisiin katseisiin.
Realisti ei ollut kuulevinaan, mutta hänen kasvoillaan voi selvästi
huomata ajatuksen: "Odotahan! Kunhan vain saatan hänet kotiinsa, niin
kyllä sitten saat maksun sanoistasi." Niin hän mielessään mietti,
ottaen kuitenkin samalla osaa keskusteluun naisensa kanssa.
"Meillä alkavat tutkinnot heti pääsiäisen jälkeen kestäen 15 päivään
toukokuuta, jolloin lukukausi loppuu. Silloin pääsemme jälleen
vapaiksi."
"Te olette onnellisia! Meillä alkavat kirjoitukset vasta 10 päivä
toukokuuta. Ja sen jälkeen en saa enää teitä tavata, Alevtina
Nikolajevna", huokasi realisti.
"Kuulitko! Alevtina Nikolajevna!" kuiskasi Petroff puukaten toveriaan.
Varmaankin kuuli myöskin Lelia äänen, joka hänen takanaan kuiskasi
hänen nimensä, sillä hän keikautti päätään tyytyväisen hymyn levitessä
hänen kasvoilleen. Lelia oli sangen itserakas keikailija. Se seikka,
että takana kulkevat kimnasistit tunsivat mielenkiintoa häntä kohtaan,
tyydytti suuresti hänen itserakkauttaan.
Hän heilautti päätään, aivan kuin heittääkseen toiselle puolelle niskaa
palmikkonsa, ja alkoi keskustella realistin kanssa äänekkäämmin, kuten
on tapana tehdä, kun tiedetään muitakin kuulijoita, kuin se, jolle
sanat kohdistetaan, olevan lähistössä ja halutaan puhe saada myöskin
heidän kuuluviinsa.
"Ja kimnasistien lukukausi loppuu kaiketi aivan viimeksi, noiden
poika-parkojen", lausui Lelia laulavalla äänensävyllä.
Petroff katsoi velvollisuudekseen yskäistä. Realisti vaikeni, mutta
hänen kasvoillaan kuvastui tyytymättömyyttä.
Pawloffin uusien housujen lahkeet olivat likaantuneet, joka seikka
saattoi hänet sangen levottomaksi. Hän aikoi kääntää ne jälleen ylös,
mutta ei Petroffin moitteita peljäten uskaltanutkaan sitä tehdä.
Siten saapuivat he Nikolskajakadulle, jossa Petroff oli edellisenä
päivänä kadottanut Lelian näkyvistään. Lelia ja realisti kääntyivät
vasempaan, kimnasistit tekivät samoin. Kuljettuaan kolmen tahi neljän
talon ohitse, saivat he selville sekä Lelian asunnon että hänen
sukunimensä — Trojtskaja, — sen näkivät he oven nimikilvestä.
"Mutta kentiespä hän onkin täysihoidossa, joten tuo nimi ei ole hänen
isänsä", koitti Pawloff väittää.
"Tyhmyri! Huomasithan nimilevyssä nimen Nikolai, ja häntähän kutsutaan
Nikolajevnaksi. On päivänselvää, että nimen omistaja on hänen isänsä."
Näin onnistui Petroff saamaan selville hänen ristimä- ja sukunimensä
sekä asuntonsa. Mutta siihen ei hän aikonut pysähtyä. Hän päätti
hinnalla millä hyvänsä päästä hänen tuttavuuteensa. "Se ei ole
ollenkaan mahdotonta", ajatteli hän toivorikkaana. "Varmasti saapuu hän
pääsiäismessuun Neitsyt-Marian kirkkoon."
Realisti oli jatkanut matkaansa eteenpäin katua ja lakkaamatta
katsahtanut suuttuneena kimnasisteihin.
"Sipulia ja munakokkelia!" kirkui Petroff.
"Pidä suusi, nulikka", kuului vastaus aivan kuin taisteluvaatimuksena.
Petroff ehdotti Pawloffille, että he yhdessä löylyttäisivät realistia,
mutta Pawloff ei uskaltanut, ja niin läksivät Lelian saattajat
tappelutta kukin omalle suunnalleen.