rakastavaiset kävelivät pitkin Alhambran saleja. Ne kaikki olivat he jo
kulkeneet lävitse. Mitkä muistot niistä olivat jääneet Aaben-Haametin
mieleen! Täällä sulttaanitar henki hyvänhajuista suitsutusta, jota
poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Tuossa erillään olevassa
kammiossa hän somisteli itseänsä kaikilla Itämaiden koristuksilla. Ja
Blanca, Aabenserraagin lemmitty, kertoi näitä yksityiskohtia
nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi.
Kuu nousi taivaalle ja levitti himmeätä valoansa Alhambran
unhotettuihin pyhäkköihin ja autioihin esikartanoihin. Sen vaaleat
säteet kuvasivat kukkasarkoihin, salien seiniin, keveällä kädellä
tehtyihin kattokoristuksiin ja ristikäytävien holveihin suihkulähdetten
vesien ja vienon tuulahduksen heiluttamien pensaiden liikkuvan varjon.
Satakieli lauleli sypressipuussa, jonka latva ulottui moskeen
kukistuneen kupukaton yli, ja kaiku vastasi sen valitteleviin säveliin.
Aaben-Haamet kirjoitti kuun valossa Blancan nimen Kahden sisarensalin
marmoriin arapialaisilla kirjaimilla, jotta tässä salaisuuksien
palatsissa olisi entisten lisäksi vielä yksi, jota matkustaja itsekseen
saisi arvotella.
"Maurilainen", Blanca sanoi, "tämä leikki on kauhistuttavaa.
Jättäkäämme tämä paikka! Nyt on elämäni kohtalo ikipäiviksi ratkaistu.
Pane mieleesi sanani: Jos moslemilaiseksi jäät, olen sinun toivoton
rakastajasi, jos kristityksi tulet, niin olen sinun onnellinen
puolisosi."
Aaben-Haamet vastasi: "Jos kristityksi jäät, olen sinun lohduton
orjasi; jos moslemilaiseksi tulet, olen sinun uljas puolisosi."
Rakastavaiset lähtivät pois tuosta vaarallisesta palatsista. Blancan ja
Aabenserraagin rakkaus kasvoi päivä päivältä. Ja se, että Blanca
rakasti Aaben-Haametia ainoastaan hänen itsensä tähden ja ettei mikään
muu syy vaikuttanut sitä hellää kohtelua, jota Aaben-Haamet sai kokea,
ilahutti tätä niin suuresti, ettei hän ilmaissutkaan syntyperäänsä
Santa Fén herttuan tyttärelle. Vasta sinä päivänä, jona Blanca
suostuisi antamaan hänelle kätensä, hän päätti ilmottaa kuuluisan
nimensä. Mutta pian hän kutsuttiin takaisin Afrikkaan. Hänen äitinsä
oli kuolinvuoteella ja tahtoi vielä kerran syleillä poikaansa sekä
jättää hänelle viimeisen siunauksensa. Aaben-Haamet saapui Blancan
palatsiin. "Hallitsijatar", hän sanoi, "äitini on kuolemaisillaan. Hän
on pyytänyt minua sulkemaan silmiänsä. Rakastatko minua yhä
edelleenkin?"
"Jätätkö minut?" Blanca sanoi vaaleten. "Näenkö sinua enää
milloinkaan?"
"Tule", Aaben-Haamet sanoi. "Minä tahdon sekä sinulta ottaa että
sinulle tehdä valan, jonka kuolema vaan voi rikkoa. Seuraa minua!"
He lähtivät ja menivät kirkkomaalle, johon Maurilaiset muinoin olivat
haudanneet kuolleitansa. Siellä täällä oli vielä pieniä hautapatsaita,
joiden päähän kuvanveistäjä muinoin oli tehnyt turbaanin kuvan, vaan
kristityt olivat turbaanin vaihtaneet ristiin. Aaben-Haamet vei Blancan
hautapatsaiden tykö.
"Blanca", hän sanoi, "tässä lepäävät esi-isäni. Minä vannon heidän
tomunsa kautta rakastavani sinua hamaan siihen päivään asti, jolloin
tuomion enkeli minut kutsuu Allahin istuimen eteen. Minä vakuutan
sinulle, etten milloinkaan anna sydäntäni kenellekkään muulle ja että
otan sinut puolisokseni niin pian, kuin sinä tunnustat profeetan pyhää
oppia. Joka vuonna tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko
pitänyt lupauksesi ja tahdotko luopua erehdyksistäsi."
"Minä taas", sanoi kyynelsilmin Blanca, "odotan sinua joka vuosi. Aina
kuolinhetkeeni asti pidän uskollisesti valani ja rupean sinun
puolisoksesi niin pian, kun kristittyjen Jumala, joka on voimallisempi,
kuin minä, sinun rakastajasi, muuttaa uskottoman mielesi."
Aaben-Haamet läksi, pois; tuulet veivät hänet Afrikan rannoille. Hänen
äitinsä oli vastikään kuollut. Hän syleili ruumis-arkussa olevaa
äitiänsä, hän itki häntä. Kuukaudet kuluivat. Milloin kuljeskeli hän
Karttaagon raunioiden keskellä, milloin istui hän pyhän Ludvigin
haudalla odotellen sitä päivää, jona hän pääsisi takaisin Granadaan.
Vihdoin se päivä koitti maanpakolaiselle Aabenserraagille. Hän nousi
laivaan, joka käänsi keulansa Malagaa kohti. Kuinka suuri oli hänen
ihastuksensa, mikä pelonsekainen tunne täytti hänen sydämensä, kun
kaukaa häämöttivät Espanjan ensimmäiset niemet! Odottaakohan Blanca
rannalla? Muistaako hän vielä onnetonta Arapialaista, joka ei lakannut
häntä rakastamasta istuessaan erämaan palmupuun varjossa?
Mutta don Rodrigon tytär ei ollut valojansa unohtanut. Hän oli pyytänyt
isäänsä saattamaan hänet Malagaan. Asumattoman rannikon kukkuloilta hän
silmäili etäisiä laivoja ja pakenevia purjeita, myrskyn aikana hän
katseli kauhistuksella raivoisaa merta. Silloin hän mielellään nousi
pilviä tavoitteleville vuorenhuipuille, kiipeili vaarallisia polkuja,
katseli mielihyvällä, miten hänen jalkojensa juuressa tyrskivät samat
aallot, riehuivat samat tuuliaispäät, jotka uhkailivat Aaben-Haametin
henkeä. Kun hän näki vaikertelevan kalakaijan viistävän laineita
suurilla, käyrillä siivillään ja lentävän Afrikan rannikkoa kohti, niin
hän lähetti sillä kaikellaisia lemmentervehdyksiä, kaikellaisia
mielettömiä toiveita, jollaisia lähtee rakkauden vallassa olevasta
sydämestä.
Kun Blanca eräänä päivänä käveli rannikolla, niin hän huomasi pitkän
purren, jonka korkea kokka, kallellaan oleva masto ja kolmikulmainen
purje osottivat sen olevan Maurilaisten aistikasta tekoa. Hän riensi
satamaan ja näki samassa berberiläisen aluksen tulevan sinne nopeaa
vauhtia, niin että vaahtopäiset aallot kävivät sen edellä.
Komeapukuinen Maurilainen seisoi etukeulassa. Hänen takanaan piteli
kaksi mustaa orjaa ohjista kiinni arapialaista hevosta, jonka suitsevat
sieraimet ja hajanainen harja osottivat samalla sen tulista
syntyperäistä luonnetta ja kauhistusta, jonka aaltojen kohina siihen
vaikutti. Pursi tuli lähemmäksi, purjeet laskettiin alas ja laivan
kylki käännettiin laituria vasten. Maurilainen hyppäsi rannalle niin,
että aseet kalahtivat. Orjat toivat purresta ratsun, täplikkään kuin
leopardi, joka hirnui ja hyppeli iloissaan siitä, että oli jälleen
päässyt maalle. Pari toista orjaa laski maahan varovasti isohkon kopan,
jossa lepäsi gaselli palmulehdillä. Sen hennot jalat olivat sidotut
yhteen ja taivutetut sen alle, jott'eivät ne laivan heiluessa olisi
katkenneet. Sen kaulassa oli aloenmarjoista tehty nauha, jonka molempia
päitä yhdistävään kultalevyyn oli piirretty arapialaisilla kirjaimilla
joku nimi ja talismani.
Blanca tunsi heti Aaben-Haametin, mutta hän ei tahtonut niin suuren
väkijoukon edessä ilmaista tunteitansa. Hän lähti sentähden pois
satamasta ja lähetti Dorotea palvelijattarensa ilmottamaan
Aabenserraagille, että hän odotti viimemainittua Maurilaisten
palatsissa. Aaben-Haamet näytti paikalla kaupunginpäällikölle
firmaaninsa, joka oli kirjoitettu sinisellä värillä kallis-arvoiselle
pergamentille ja suljettu silkkikoteloon. Dorotea lähestyi ja saattoi
onnellisen Aabenserraagin Blancan jalkojen juureen. Kuinka he
ihastuivat tavatessaan toinen toisensa uskollisina! Kuinka onnellisia
kohdatessaan toisensa niin pitkän ajan perästä! Kuinka monin kerroin he
uudestaan vannoivat iankaiken rakastavansa toinen toistaan!
Kaksi mustaa orjaa talutti heidän luokseen numiidialaisen hevosen,
jonka selkään satulan asemesta oli purppuravyöllä sidottu
leijonannahka. Sen jälkeen tuotiin gaselli Blancan tykö.
"Hallitsijatar", Aaben-Haamet sanoi, "tuossa on kotimaani metsäkauris,
joka on melkein yhtä keveä liikkeissään, kuin sinäkin!" Blanca otti
itse pois kopasta tuon viehättävän eläimen, joka ikään kuin
kiitollisuuden osoitteeksi loi häneen mitä suloisimman katseen.
Aabenserraagin poissa ollessa oli Santa Fén herttuan tytär opetellut
Arapian kieltä. Heltynein silmin hän nyt luki oman nimensä gasellin
kaulavyössä. Vapauteen päästyään se tuskin jaksoi pysyä jaloillaan,
jotka olivat olleet niin kauan yhteen sidottuina; sen tähden se
laskeutuikin maahan pitkälleen ja nojasi päänsä haltijattarensa polvia
vasten. Blanca tarjosi sille tuoreita taateleita ja hyväili tätä
erämaan kaurista, jonka hieno karva oli säilyttänyt aloemetsän ja
Tuniksen ruusun lemun.
Aabenserraagi, Santa Fén herttua ja hänen tyttärensä lähtivät yhdessä
Granadaan. Onnellisen parin päivät kuluivat niin kuin edellisenäkin
vuonna. Samat kävelyt uudistettiin, sama kaiho, jonka herätti isänmaan
näkeminen, sama rakkaus, tai pikemmin yhäti molemmin puolin kasvava
rakkaus, mutta myöskin sama kiintymys isien uskontoon vallitsi
heissä. "Rupea kristityksi", Blanca sanoi. "Rupea moslemilaiseksi",
Aaben-Haamet sanoi. Toisen kerran he erosivat toisistaan, mutta
vieläkään ei ollut rakkaus, joka heitä veti toinen toisensa tykö,
saanut heitä kokonaan valtaansa.
Aaben-Haamet ilmestyi taas kolmantena vuonna, niin kuin muuttolinnut,
jotka rakkaus keväisin tuo meidän ilmanaloihimme. Hän ei tavannut
Blancaa rannalla, mutta tuo uskollisen Arapialaisen rakastettu
kirjoitti hänelle, että Santa Fén herttua oli matkustanut Madridiin ja
että don Carlos oli saapunut Granadaan. Don Carloksen mukana oli
tullut ranskalainen sotavanki, joka oli Blancan veljen ystävä. Maurin
sydän oli pakahtua, kun hän luki tämän kirjeen. Hän lähti Malagasta
Granadaan mitä surullisimmilla enteillä. Vuoret näyttivät hänestä
kauhealta erämaalta ja useamman kerran hän katsoi taaksensa merelle
päin, jonka yli hän äsken oli purjehtinut.
Blanca ei ollut saattanut isänsä poissa ollessa jättää rakastettua
veljeänsä, joka oli luovuttanut hänelle kaiken omaisuutensa, ja jota ei
hän ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Don Carloksessa oli kansansa
urheus ja uljuus. Hän oli hirmuinen kuin uuden maailman valloittajat,
joiden joukossa hän oli tehnyt ensimmäiset asekokeensa, jumalinen kuin
ne espanjalaiset ritarit, jotka voittivat Maurilaiset, ja hänen
sydämessään hehkui Cidistä peritty viha uskottomia vastaan.
Tuomas de Lautrec kuului mainioon Foixin sukuun, jossa naisten kauneus
ja miesten urhoollisuus kulkevat perintönä polvesta polveen, ja oli
Loixin kreivittären ja onnettoman Odet de Foixin, Lautrecin herran
nuorempi veli. Kahdeksantoistavuotiaana Tuomas sai ritarilyönnin
Bayardilta samalla pakoretkellä, jolla sai surmansa tuo ritari peloton
ja moitteeton. Muutaman ajan perästä Tuomas haavoittui ja joutui
vangiksi Pavian tykönä, puolustaessaan ritarillista kuningastaan, joka
silloin kadotti kaikki, paitsi kunniansa.
Don Carlos de Bivar, joka omin silmin oli nähnyt Lautrecin urotyöt,
oli käskenyt hoitaa nuoren Ranskalaisen haavoja ja pian rakentui
heidän välilleen todellinen sankarien ystävyys, joka perustui
molemminpuoliseen kunnioitukseen ja miehuuteen. Frans ensimmäinen oli
päässyt takaisin Ranskaan, mutta muut vangit oli Kaarle viides
pidättänyt. Lautricilla oli ollut kunnia olla samassa vankeudessa
kuninkaansa kanssa ja oli saanut maata hänen jalkojensa juuressa
vankilassa. Jäätyänsä Espanjaan sen jälkeen, kun hänen hallitsijansa
oli lähtenyt pois, oli hän, annettuansa kunniasanansa, jätetty don
Carlokselle, joka nyt oli tuonut hänet Granadaan.
Kun Aaben-Haamet saapui don Rodrigon palatsiin ja saatettiin siihen
saliin, jossa Santa Fén herttuan tytär oli, niin hän tunsi tuskia,
jotka siihen asti olivat hänelle olleet tuntemattomia. Blancan jalkojen
juuressa istui nuorukainen, joka katseli häntä äänettömällä
ihastuksella. Nuorukaisella oli puhvelinnahkaiset kaatiot jalassa ja
samanvärinen takki, joka oli vyötetty hankkiluksella, josta rippui
liljan kuvalla koristettu miekka. Silkkivaippa oli heitetty hänen
hartioilleen ja hänen päätänsä peitti kapearöytäinen, sulilla
somistettu hattu. Hänen rinnan kohdalle ulottuva poimukauluksensa jätti
kaulan paljaaksi. Viikset, mustat, kuin ebenpuu, soivat hänen
kasvoilleen miehekkään ja sotaisen näön. Hänen saappaissaan, joiden
leveät varret monessa laskoksessa olivat kääntyneet alaspäin, oli
ritarinmerkki: kultakannukset.
Muutaman askeleen päässä edellisestä seisoi toinen ritari nojautuneena
pitkän miekkansa ristirautaa vastaan. Hän oli samallaisessa puvussa,
kuin toinenkin ritari, mutta hän näytti vanhemmalta. Hänen tylyt, vaan
samalla tulista luonnetta ilmaisevat kasvonsa herättivät kunnioitusta
ja pelkoa. Hänen takkiinsa oli neulottu Calatravan punainen risti,
jonka merkkikuvassa oli sanat: "Tämän ja kuninkaani puolesta."
Hiljainen huudahdus pääsi ehdottomasti Blancan huulilta, kun hän
huomasi Aaben-Haametin. "Ritarit", Blanca sanoi samassa, "tässä on se
uskoton, josta olen teille niin paljon puhunut. Katsokaa vaan, ettei
hän vie teistä voittoa. Samallaisia, kuin hänkin olivat Aabenserraagit,
eikä kukaan ollut heidän vertaisensa uskollisuudessa urheudessa ja
ritarillisuudessa."
Don Carlos lähestyi Aaben-Haametia. "Maurilainen ritari", hän sanoi,
"isältäni ja sisareltani olen saanut kuulla nimenne. Arvellaan, että
olette ylhäistä ja urhoollista sukua, ja olettekin kunnostaneet
itseänne jalolla käytöksellänne. Hallitsijani Kaarle viides kuuluu
kohta nostavan sodan Tunista vastaan ja silloin saamme toivoakseni
nähdä toisemme kunniatanterella."
Aaben-Haamet laski kätensä rinnalleen, istahti lattialle ja katseli
taukoamatta Blancaa ja Lautrecia. Jälkimmäinen taas silmäili
Ranskalaisen tavallisella utelijaisuudella Maurilaisen komeata pukua,
loistavia aseita ja kaunista muotoa. Blanca näytti levolliselta; koko
hänen sielunsa kuvautui hänen silmissään. Vilpitön Espanjatar ei edes
koittanut peittää sydämensä salaisuutta. Kotvasen vaiti oltuaan
Aaben-Haamet nousi seisaalleen, kumarsi don Rodrigon tyttärelle ja
poistui salista. Lautrec, jota Maurilaisen käytös ja Blancan katseet
olivat kummastuttaneet, lähti ulos mieli täynnä epäluuloa, joka pian
muuttui varmuudeksi.
Don Carlos jäi yksin sisarensa kanssa. "Blanca", hän sanoi hänelle,
"selitä minulle, minkä tähden jouduit niin hämillesi, kun tuo
muukalainen astui tänne."
"Veli", Blanca sanoi, "minä rakastan Aaben-Haametia ja annan hänelle
käteni, jos hän kääntyy kristin-uskoon."
"Mitä!" Don Carlos huudahti, "rakastat siis Aaben-Haametia;
Bivarilaisten jälkeinen rakastaa Maurilaista, uskotonta, vihollista,
jonka me olemme karkottaneet näistä palatseista!"
"Don Carlos", Blanca vastasi, "minä rakastan Aaben-Haametia,
Aaben-Haamet rakastaa minua. Kolmen vuoden kuluessa hän on yhäti vaan
luvannut luopua pikemmin minusta, kuin isiensä uskonnosta. Hänessä on
jaloutta, kunniaa ja ritarillisia avuja; aina kuolinhetkeeni asti olen
häntä rakastava."
Don Carlos huomasi ritarillisuudessaan, että Aaben-Haametin päätöksessä
oli jotakin jalomielistä, jos kohta hän surkuttelikin tämän uskottoman
sokeutta. "Onneton Blanca", hän sanoi, "mihin sinut vielä vie tuo
rakkautesi? Olin siinä toivossa, että Lautrec ystäväni tulisi
veljekseni."
"Siinä petyit", Blanca vastasi, "en saata rakastaa tuota muukalaista.
Mitä tulee minun tunteisini Aaben-Haametia kohtaan, niin niistä ei
minun tarvitse tehdä tiliä kenellekkään. Pidä sinä huolta
ritarivaloistasi, niin kuin minäkin rakkauden valoistani. Vaan
lohdutukseksesi tietäös, ettei Blanca milloinkaan mene uskottoman
puolisoksi."
"Sukumme siis katoaa maan päältä", don Carlos huudahti.
"Sinun asiasi on saattaa se jälleen eloon", Blanca sanoi. "Mitä muuten
sinulla on pojista, joita et saa nähdä ja jotka eivät urhoollisuudessa
ole sinun vertaisiasi? Don Carlos, minä huomaan, että olemme heimomme
viimeiset. Kuinka saattaisi sukumme pysyä elossa meidän jälkeemme, kun
olemme näin paljon poikenneet yleisestä järjestyksestä! Cid oli
kanta-isämme, hän on myös jälkipolvemme." Blanca lähti pois palatsista.
Don Carlos kiiti Aabenserraagin tykö. "Mauri", hän sanoi hänelle,
"luovu sisarestani, tai tule kaksintaisteluun kanssani!"
"Onko sisaresi käskenyt", Aaben-Haamet vastasi, "sinua vaatimaan
minulta takaisin ne valat, jotka hän on minulle tehnyt?"
"Ei", don Carlos virkkoi, "hän rakastaa sinua enemmän, kuin koskaan
ennen."
"Oi, sinä Blancan veli, sinä olet jaloudessa hänen vertaisensa",
Aaben-Haamet huudahti hänet keskeyttäen, "sinun sukuasi tulee minun
kiittää kaikesta onnestani. Oi, onnellista Aaben-Haametia! oi onnen
päivää! Luulin jo, että Blanca oli unohtanut minut tämän ranskalaisen
ritarin tähden."
"Ja se on kaikki sinun tuottamaasi onnettomuutta!" don Carlos huudahti
vuorostaan vihan vimmassa. "Lautrec on ystäväni ja ilman sinua hän
olisi veljeni. Vaadin sinulta hyvitystä niistä kyynelistä, joita olemme
saaneet sinun tähtesi vuodattaa."
"Sen kyllä tahdon tehdä", Aaben-Haamet vastasi, "mutta vaikka esi-isäni
kentiesi ovat taistelleet sinun sukuasi vastaan, niin minä kuitenkaan
en ole ritari, enkä näe tässä ketään, joka korottaisi minut sellaiseen
säätyyn, että saattaisit mitellä miekkaa kanssani arvoasi alentamatta."
Don Carlos, jota Maurilaisen älykäs aatos hämmästytti, loi häneen
ihmettelyä ja raivoa ilmaisevan katseen ja lausui yht'äkkiä: "Minä teen
sinusta ritarin, sen kyllä ansaitset!" Aaben-Haamet notkisti polvensa
don Carloksen eteen, joka löi hänet ritariksi koskettaen häntä kolme
kertaa miekkansa lappeella olkapäähän, sitte don Carlos sitoi hänen
vyölleen saman miekan, jonka ehkä Aabenserraagi vielä oli syöksevä
hänen rintaansa. Sellainen oli muinainen kunnianosotus.
Molemmat nousivat heti ratsujensa selkään, lähtivät Granadan kaupungin
piiristä pois ja riensivät niin sanotulle Mäntylähteelle, joka
vanhoista ajoista asti on ollut kuuluisa Maurilaisten ja kristittyjen
kaksintaisteluista. Siellä olivat otelleet Malik Alabes ja Ponce de
Leon, ja Calatravan suur'mestari oli siellä antanut kuolinhaavan
uljaalle Abayadokselle. Vieläkin näkyi tuon Maurilaisen ritarin
aseitten palasia männyn oksille ripustettuina ja puun kaarnaan oli
piirretty muutamia kirjaimia hautakirjoitukseksi. Don Carlos osotti
kädellään Abayadoksen hautaa Aabenserraagille. "Noudata", hän huudahti
hänelle, "tuon kunnon uskottoman esimerkkiä ja ota vastaan kaste tai
kuolema kädestäni!"
"Kuoleman saatan ottaa", Aaben-Haamet vastasi, "vaan eläköön Allah ja
profeetta!"
Samassa he astuivat kumpikin määrätylle paikalle ja ryntäsivät
raivoisasti toistansa vastaan. Heillä oli ainoastaan miekka kädessä.
Aaben-Haamet ei ollut miekkailuun niin harjaantunut kuin don Carlos,
mutta hänen kelvolliset aseensa, jotka olivat Damaskon terästä, ja
hänen nopealiikkeinen arapialaishevosensa tekivät hänet muutamissa
suhteissa vihollistaan etevämmäksi. Hän laukkautti ratsuaan
Maurilaisten tapaan ja viilsi väljällä, terävällä jalustimellaan don
Carloksen hevosta polven yläpuolelle. Haavoittunut hevonen kaatui, ja
don Carlos, jonka tuo onnellinen lyönti oli pakottanut pois ratsun
selästä, kävi miekka pystyssä Aaben-Haametia vastaan. Aaben-Haamet
hyppäsi maahan ja otti pelkäämättä don Carloksen vastaan. Hän torjui
Espanjalaisen ensi lyönnit, ja tämän miekka murtui Damaskon terästä
vastaan. Kahdesti onnen pettämänä don Carlos itki vimmoissaan ja huusi
viholliselleen: "Lyö Maurilainen, lyö! Aseettomanakin don Carlos uhmaa
sinua ja koko uskotonta heimoasi!"
"Sinä saatat tappaa minut", Aabenserraagi vastasi, "mutta minä en lyö
sinuun pienintäkään haavaa enkä ole sellaista koskaan edes
ajatellutkaan. Tahdoin vaan näyttää, että kelpaan veljeksesi ja että
syyttä halveksit minua."
Samassa näkyi tomupilvi etäältä. Lautrec ja Blanca kiidättivät täyttä
laukkaa kahdella feziläisellä hevosella, jotka tuulen nopeudella
tulivat yhä lähemmäksi. Pian he saapuivat Mäntylähteelle ja huomasivat
taistelun tauonneen.
"Olen voitettu", don Carlos sanoi, "tämä ritari on lahjoittanut minulle
henkeni. Lautrec, teidän ehkä käy onnellisemmin, kuin minun."
"Haavani eivät salli minun taistella tämän jalomielisen ritarin
kanssa", Lautrec sanoi viehättävällä ja kohteliaalla äänellä. "En
tahdo", hän lisäsi punastuen, "tietää riitanne syytä enkä urkkia
salaisuuttanne, joka kentiesi tuottaisi kuolettavaisen haavan poveeni.
Kohta taas syntyy rauha välillänne, kun minä lähden pois, jollei Blanca
käske minua jäämään jalkojensa juureen."
"Ritari", Blanca sanoi, "jääkää tänne veljeni luokse ja pitäkää minua
sisarenanne! Kaikkien täällä koossa olevien sydämet ovat murhetta
täynnä. Meidän kanssamme opitte kärsimään elämän vastuksia."
Blanca pyysi kaikkia kolmea ritaria antamaan hänelle kätensä, mutta he
kieltäytyivät.
"Minä vihaan Aaben-Haametia", don Carlos huudahti.
"Minä kadehdin häntä", Lautrec sanoi.
"Minä taas", Aabenserraagi sanoi, "kunnioitan don Carlosta ja Lautrecia
käy minun sääli, vaan kumpaakaan en saata rakastaa."
"Saadaanpa nähdä", Blanca sanoi, "ennemmin tai myöhemmin seuraa
kunnioitusta ystävyys. Hyvä olisi, jos ei tästä surkeasta tapauksesta,
joka meidät on koonnut tänne, saataisi koskaan mitään tietoa
Granadassa."
Tästä hetkestä alkaen kävi Aaben-Haamet tuhat kertaa rakkaammaksi don
Rodrigon tyttärelle, sillä rakkautta miellyttää urhoollisuus, ja sitä
ei puuttunut Aabenserraagilta, koska hän oli niin uljaasti käyttäytynyt
kaksintaistelussa, ja koska don Carlos oli hänelle kiitollisuuden
velassa hengestään. Muutamaan päivään ei Aaben-Haamet Blancan pyynnöstä
käynyt palatsissa, jotta don Carloksen viha sai lauhtua. Suloiset ja
katkerat tunteet vallitsivat Aabenserraagin sydämessä. Jos kohta hän
olikin vakuutettu siitä, että Blanca uskollisesti ja palavasti häntä
rakasti, niin pian vaihtuivat kuitenkin hänen ilosta hurmaantuneet
tunteensa synkäksi alakuloisuudeksi, kun hän muisti, ettei hän
luopumatta isiensä uskosta saata konsanaan olla onnellinen. Jo oli
kulunut useampia vuosia eikä mitään parannuskeinoja ollut ilmaantunut.
Niinköhän oli hänen loppu-ikänsäkin kuluva?
Hän oli vaipunut mitä surullisimpiin ja vakavimpiin aatoksiin, kun
eräänä iltana kuuli kellojen soiton, joka kutsui kristittyjä
iltarukoukseen. Silloin päätti hänkin astua kerran Blancan Jumalan
temppeliin ja rukoilla neuvoa taivaan ja maan hallitsijalta.
Hän lähti ja saapui muinaisen moskeen portille, joka nyt oli muuttunut
uskovaisten kirkoksi. Suru ja uskonnolliset tunteet valtasivat hänen
sydämensä, kun hän astui siihen temppeliin, joka muinoin oli kuulunut
hänen Jumalalleen ja isänmaalleen. Rukous oli juuri päättynyt; ei
ainoatakaan ihmistä ollut enää kirkossa. Pyhä hämärä vallitsi
pylväitten vaiheilla, jotka pitkissä sarjoissa seisoivat vähän matkan
päässä toisistaan, kuin puut säännöllisesti istutetussa metsässä.
Arapialaisten keveä rakennustapa oli yhdistynyt goottilaiseen
rakennustapaan ja menettämättä mitään somuudestaan se oli käynyt
vakavammannäköiseksi soveltuen siten paremmin jumalisiin
mietiskelyihin. Muutamat harvalukuiset lamput valaisivat tuskin holvien
syvänteitä, mutta sytytettyjen vahakynttilöiden valossa näkyi kaikkein
pyhimmän alttari, joka välkkyi kullasta ja kalliista kivistä.
Espanjalaisten mielestä on suurin kunnia luopua rikkauksistaan
koristaakseen niillä kirkkoaan, ja puoli-alaston kansa palvelee elävän
Jumalan kuvaa, joka on asetettu korureunaisten verhojen, helmiruunujen
ja rubiiniseppelien keskelle.