permannolle, jonka alla oli monta ruumiin-arkkua, sai niin ylhäinen
kuin alhainenkin langeta polvilleen Herran Jumalan eteen. Aaben-Haamet
astui hiljaa kirkon autiota keskustaa kohden, joka kaikui joka
askelella. Toisinaan toi tämä Maurilaisten entinen moskee hänen
mieleensä kauniita muistoja entis-ajoilta, toisinaan syntyi hänen
sydämessään outoja, kristittyjen uskonnon herättämiä tunteita.
Lamppujen himmeässä valossa hän erotti pylvään juurella liikkumattoman
haamun, jonka hän ensi katsannolla luuli jollekin haudalle pystytetyksi
kuvapatsaaksi. Hän lähestyi sitä ja näki nuoren, polvillaan olevan
ritarin, jonka pää oli nöyrästi alas päin vaivuksissa ja kädet ristissä
rinnalla. Ritari ei liikahtanut hiukkaakaan kuullessaan Aaben-Haametin
askelten kapseen; kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olentonsa oli
vaipunut hartaasen rukoukseen. Hänen miekkansa oli hänen edessään, ja
hänen sulilla somistettu hattunsa oli laskettu marmorilliselle
permannolle hänen viereensä. Näytti siltä, kuin tenhovoima olisi häntä
pitänyt hänen liikkumattomassa asennossaan. Lautrec oli tuo ritari.
"Oi", Aabenserraagi sanoi itsekseen, "tuo nuori ja kaunis Ranskalainen
pyytää Luojalta jotakin erinomaista suosionosotusta; tuo soturi, joka
jo on tullut kuuluisaksi uljuudestaan, tunnustaa täällä sydämensä
syvimmät salaisuudet korkeuden Herran edessä, aivan kuin hän olisi
alhaisin ja halvin ihmislasten joukossa. Rukoilkaamme siis yhdessä
ritarien ja kunnian Jumalaa!"
Aaben-Haamet oli polvistumaisillaan marmoriselle permannolle, kun hän
lampun valossa huomasi muutamia arapialaisia kirjaimia ja Koraanin
värsyn erään puoleksi rikkuneen kipsikoristuksen alapuolella.
Omantunnon vaivat palasivat hänen sydämeensä ja suurimmalla
kiireellä hän riensi pois kirkosta, jossa hän oli unohtamaisillaan
velvollisuutensa uskontoansa ja isänmaatansa kohtaan.
Tuota entistä moskeeta ympäröivä kirkkomaa oli jonkinlainen puutarha;
sinne oli istutettu oransseja, palmuja ja sypressejä ja kaksi
suihkulähdettä kasteli sitä; sen lähistöllä oli luostari. Mennessään
pylväskäytävän ohitse Aaben-Haamet huomasi naisen, joka aikoi astua
kirkkoon. Vaikka nainen oli huntuun verhottu, Aabenserraagi tunsi hänet
Santa Fén herttuan tyttäreksi; hän pysähtyi häntä puhuttelemaan ja
sanoi: "Tuletko hakemaan Lautrecia tästä temppelistä?"
"Jätä sikseen tuo alhainen epäluulosi", Blanca vastasi. "Jos en enää
sinua rakastaisi, niin sanoisin sen sinulle; olisipa halpamielistä
pettää sinut. Minä tulen tänne rukoilemaan puolestasi; sinä yksinäsi
olet nyt rukousteni esine; oman sieluni unohdan sinun sielusi tähden.
Paras olisi ollut, ettet olisi minua hurmannut rakkautesi myrkyllä tai
että olisit suostunut palvelemaan sitä Jumalaa, jota minäkin palvelen
Sinä mureutat koko perhettämme; veljeni sinua vihaa; isäni on
pahoillaan, syystä että minä kieltäyn menemästä kenenkään puolisoksi.
Etkö havaitse, että terveyteni huononee? Katso tuota kuolon asuntoa, se
on viehättävä! Sinne lasken pian levolle, jollet sinä kiireimmän kautta
käänny minun uskontooni kristittyjen alttarin juurella. Taistelut,
joita kestää riuduttavat vähitellen elinvoimani. Rakkaus, jonka olet
minussa herättänyt,. ei voi enää kauvaakaan tukea heikkoa olentoani.
Muista, oi Maurilainen, puhuakseni sinun kieltäsi, että se tuli, joka
sytyttää soihdun, on myöskin se tuli, joka sen kuluttaa."
Blanca astui kirkkoon ja jätti hämmästyneen Aabenserraagin miettimään
hänen viimeisiä sanojaan.
Lopuksi kävi niin, että Aabenserraagi tunsi itsensä voitetuksi, hän
päätti luopua erhetyksistään; jokseenkin kauvan oli hän jo taistellut.
Pelko voitti kaikki muut hänen sydämensä tunteet, kun hän ajatteli,
että Blancan täytyy kuolla hänen tähtensä. "Ehkäpä perästäkin", hän
sanoi itsekseen, "kristittyjen Jumala on totinen Jumala? Onhan tämä
Jumala jalojen sielujen Jumala, koska hän on Blancan, don Carloksen ja
Lautrecin Jumala."
Tällaiset mietteet mielessä Aaben-Haamet odotti levottomana
huomispäivää, ilmottaaksensa silloin päätöksensä Blancalle ja
vaihtaakseen kyynelensä ja surunsa iloiseen ja onnelliseen elämään.
Ennen iltaa hän ei saattanut mennä Santa Fén herttuan palatsiin. Hän
sai kuulla, että Blanca oli mennyt veljensä kanssa Generalifaan, jossa
Lautrec piti pidot. Aaben-Haamet riensi uusien epäluulojen yllyttämänä
sinne tavatakseen Blancaa. Lautrec punehtui nähdessään Aabenserraagin,
don Carlos taas otti Maurilaisen vastaan kylmällä kohtelijaisuudella,
jossa kuitenkin oli kunnioitustakin.
Lautrec oli tuottanut erääsen Generalifan saliin, jota sanotaan
Ritariensaliksi, ihanimpia Espanjan ja Afrikan hedelmiä. Pitkin salin
seiniä oli ripustettu prinssien ja Maurien voittajien, Pelayon, Cidin
ja Gonsalvo Kordovalaisen muotokuvia. Granadan viimeisen kuninkaan
miekka oli asetettu kuvien alapuolelle. Aaben-Haamet kätki murheen
rintaansa ja sanoi vaan, katsellessaan noita tauluja, leijonan tavoin:
"Me emme osaa maalata."
Jalomielinen Lautrec, joka näki, että Aabenserraagin silmät
ehdottomasti kääntyivät Boabdilin miekan puoleen, sanoi hänelle.
"Maurilainen ritari, jos olisin aavistanut, että tulitte kunnioittamaan
tätä juhlaa läsnä-olollanne, niin täällä en olisi ottanut teitä
vastaan. Joka päivä kadotetaan miekka, ja olen nähnyt urhoollisimman
kuningasten joukossa jättävän miekkansa onnelliselle viholliselleen."
"Oi", Maurilainen huudahti peittäen kasvonsa viittansa liepeesen,
"miekkansa voi kyllä kadottaa Frans ensimmäisen tavoin, mutta niin kuin
Boabdil!..."
Tuli yö; tuotiin soihtuja; keskustelu kääntyi toiselle suunnalle. Don
Carlosta pyydettiin kertomaan Mexikon löytöä. Hän puhui tuosta
tuntemattomasta maailmasta loistavalla kaunopuheisuudella, joka on
omituista Espanjan kansalle. Hän kertoeli Montezuman onnettomuutta,
Amerikkalaisten tapoja, kastiilialaisen urheuden ihmetöitä, vieläpä
maanmiestensä julmuuksiakin, jotka hänestä eivät näyttäneet ansaitsevan
moitetta eikä kiitosta.
Tällaiset kertomukset viehättivät Aaben-Haametia, niin kuin yleensä
Arapialaisia miellyttää eriskummalliset tarinat. Hän puolestaan kuvaili
Konstanttinopolin raunioille äsken perustettua Ottomanin valtakuntaa,
muistellen samalla kaihomielin Muhammedin ensimmäistä valtakuntaa ja
noita onnellisia aikoja, jolloin uskovaisten päällikön ympärillä
loisti Zobeida, Kauneuden Kukka, Sydänten Voima, Raju-ilma ja
jalomielinen Ganem, rakkautensa orja. Lautrec taas kuvaili Frans
ensimmäisen komeaa hovia, taiteitten elpymistä raakuuden sylistä ja
entis-aikojen kunniallisuutta ja ritarillisuutta, joihin oli liittynyt
sivistyneempien aikojen hienot tavat, goottilaisia torneja, jotka ovat
koristetut kreikkalaiseen tapaan, ja Gallian naisia, jotka ymmärtävät
korottaa vaatteuksensa kauneutta ateenalaisella somuudella.
Tämän haastelun jälkeen otti Lautrec, joka tahtoi huvittaa juhlan
sankaritarta, kitarin ja lauloi seuraavan romanssin, jonka hän oli
sovittanut maansa vuorelaislaulun nuottiin:
Mun syömen' kaiho valloittaa,
Kun mieleen muistuu Ranskanmaa.
Niin siellä, armas sisaren',
Ol' ihanaa!
Sinua aina muistelen,
Maa kaunoinen!
Muistatko, kuinka kotona
Uinuimme äidin rinnoilla?
Ja kuinka äiti pusersi
Meit' iloisna
Poveensa vasten, hymyili
Ja riemuitsi?
Muistatko linnaa korkeaa,
Mi Doren luona kohoaa?
Ja vanhaa Mauren tornia,
Joss' ilmottaa
Ain' kello päivän tuloa
Jok' aamuna?
Muistatko, kuin kiis' pääskynen
Pinnalla lammen tyvenen,
Kuin tuuli taipuun kaislikon
Sai kevyen,
Kuin valo sammui auringon
Taa vuoriston?
Jos nähdä saisin Helenan,
Ja vuoren, tammen varjoisan,
Niin saisin rinnan rauhaisen
Ja riemuisan!
Sinua aina muistelen,
Maa kaunoinen!
Laulettuaan viimeiset säkeet loppuun, Lautrec pyyhkäisi hansikkaallaan
kyynelen, jonka ihanan Ranskanmaan muisto oli tuonut hänen silmäänsä.
Samat kaipuun tunteet, jotka täyttivät kauniin vangin sydämen,
valtasivat Aaben-Haametin, joka, samoin kuin Lautreckin muisteli
murhemielin isänmaatansa. Kun toiset kehottivat häntäkin vuorostaan
ottamaan kitaria käsiinsä, niin hän esteli sanoen osaavansa vaan yhden
ainoan romanssin, joka ei muka ollenkaan miellytä kristityitä.
"Jos uskottomat vaikeroivat meidän voitoistamme", don Carlos virkkoi
halveksien, "niin voittehan laulaa; voitettujen on suotu vuodattaa
kyyneliä."
"Niin", Blanca sanoi, "ovathan meidänkin esi-isämme, jotka muinoin
olivat Maurilaisten ikeen alla, jättäneet meille niiltä ajoilta monta
valituslaulua."
Aaben-Haamet lauloi sitten seuraavan ballaadin, jonka hän oli oppinut
eräältä Aabenserraagien heimoon kuuluvalta runoilijalta:
Ratsulla kulkeissaan
Havaitsi don Juan
Komean Granadan
Vuorella loistavan.
Hän tälle virkahti:
Sa armaisen'
Saat sydämen'
Ja käteni.
Sun kihlaan itsellen'
Lemmittyn' herttainen.
Sinulle lahjoitan
Seviljan, Kordovan.
Koristeet kultaiset
Ja helmet saat
Sa loistokkaat
Ja kaunoiset.
Granada vastaa näin:
Maur' on mun ystäväin
Oon Maurin morsio,
Oon Maurin valio,
Ja uljaat poikani
Mun verraton
Koristeen' on.
Pois kihlasi!
Niin vannoit, vakuutit,
Mut Maurin kavalsit!
Sa jouduit haltuhun
Tuon kansan kirotun.
Aabenserraagien
Perinnön nyt
Vei kristityt!
Allah soi sen!
Milloinkaan ratsu ei
Tuo hadshia, jon' vei
Haudalle profeetan,
Povehen Granadan.
Aabenserraagien
Perinnön nyt
Vei kristityt!
Allah soi sen!
Alhambra ihanin!
Asunto Allahin!
Oi lähteet kirkkahat!
Oi niityt vihannat!
Aabenserraagien
Perinnön nyt
Vei kristityt!
Allah soi sen!
Nämät teeskentelemättömät valitukset liikuttivat uljasta don
Carlostakin, vaikka niissä oli lausuttu soimauksia kristittyjä vastaan.
Hän olisi mielellään tahtonut olla laulamatta, mutta kohtelijaisuudesta
Lautrecia kohtaan hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä tämän
pyyntöihin. Aaben-Haamet antoi kitarin Blancan veljelle, joka ylisteli
kuuluisan esi-isänsä Cidin urotöitä.
Sotavaattehet yllä, ja valmiina
Purjehtiin Afrikan rantoja päin
Cid Ximenan jalkojen juuressa
Kitarillaan säistäen laulavi näin:
Mene Maureja vastaan taistelemaan,
On lausunut Ximena, maahan ne lyö!
Siten mainehen saat, nimen kunniakkaan,
Jota ei ole peittävä unholan yö.
Sotalakkini, peitseni tuokaatten!
Sodan liekkihin riennän mä raivoisaan
Ja on huutoni riehussa taistelujen:
"Edest' armahan, kunnian käyn sotimaan."
"Jumalaa, kuningasta ja armastaan
Yli kaiken urhea Cid rakastaa."
Siten kristityt viel' ihastuksissaan
Andaluusian laaksossa kertoa saa.
Laulaessaan tätä runoelmaa miehevällä ja sointuisalla äänellään don
Carlos näytti niin uljaalta, että olisi luullut hänet itse Cidiksi.
Lautrec oli saman sotaisen innostuksen vallassa kuin hänen
ystävänsäkkin, vaan Aabenserraagi oli kalvennut kuullessaan Cidin
nimen.
"Sitä ritaria", hän sanoi, "jota kristityt nimittävät Taistelujen
Kukaksi, sanomme me Hirviöksi. Jospa hänen jaloutensa olisi ollut hänen
urhoollisuutensa vertainen!..."
"Hänen jaloutensa", don Carlos vastasi tulistuneena keskeyttäen
Aaben-Haametin, "oli vielä suurempi, kuin hänen rohkeutensa, eikä
ketkään muut kuin Maurilaiset, solvaa sitä sankaria, joka on minun
sukuni kanta-isä."
"Mitä sanot?" Aaben-Haamet huudahti syöksähtäen istuimeltaan, jossa hän
oli ollut puoleksi pitkällään, "luetko sinä Cidin esi-isiesi joukkoon?"
"Hänen verensä juoksee suonissani", don Carlos virkkoi, "ja siitä
vihasta, joka leimuaa sydämessäni Jumalani vihaajia vastaan, tunnen
olevani tuota jaloa heimoa."
"Siis", Aaben-Haamet sanoi kääntyen Blancan puoleen, "te olette niiden
Bivarilaisten jälkeisiä, jotka Granadan valloituksen jälkeen anastivat
onnettomien Aabenserraagien kodit ja surman suuhun suistivat saman
nimisen ritarin, joka tahtoi puolustaa esivanhempiensa hautaa."
"Maurilainen", don Carlos huudahti vihan vimmassa, "tiedä, etten anna
itseäni tässä tutkistella! Jos minä nykyään omistankin Aabenserraagien
rikkauksia, niin ovat esi-isäni ne saavuttaneet verellänsä ja ovat
niistä kiitollisuuden velassa ainoastaan miekalleen."
"Vielä sananen", lausui Aaben-Haamet vielä enemmän liikutettuna. "Me
emme maanpaossa ollessamme tietäneet, että Bivarilaiset olivat saaneet
Santa Fén herttuan arvonimen; se juuri on ollut syynä erehdykseeni."
"Se, jolle Ferdinand Katoolinen soi tuon arvonimen, oli sama Bivar,
joka voitti Aabenserraagit", don Carlos vastasi.
Aaben-Haametin pää vaipui rinnalle, ja hän jäi seisomaan don Carloksen,
Lautrec'in ja Blancan keskelle, jotka hämmästyneinä katselivat häntä.
Kaksi kyynelvirtaa vuosi hänen silmistään vyöllä olevalle tikarille.
"Antakaa anteeksi", hän sanoi, "miesten ei sovi, niin kuin tiedän,
vuodattaa kyyneliä, mutta tästälähin ei ole silmäni niistä täyttyvä,
vaikka minulle jää paljon itkettävää. Kuulkaa minua!"
"Blanca, rakkauteni sinua kohtaan on yhtä tulinen, kuin Arapian kuumat
tuulet. Minä olin voitettu, en enää saattanut elää sinutta. Kun eilen
näin tämän ranskalaisen ritarin rukoilevan, kun kuulin sanasi
kirkkotarhassa, niin päätin tunnustaa sinun Jumalaasi ja antaa sinulle
pyhän lupauksen."
Blancan riemun-osotukset ja don Carloksen hämmästys keskeyttivät
Aaben-Haametin; Lautrec peitti kasvonsa käsillään. Maurilainen arvasi
hänen ajatuksensa ja pudistaen päätänsä hän veti suunsa niin
surulliseen hymyilyyn, että sydäntä särkevää oli sitä nähdä. "Ritari",
hän sanoi, "elä heitä toivoasi kokonaan, ja sinä Blanca itke koko ikäsi
viimeistä Aabenserraagia!"
Blanca, don Carlos ja Lautrec kohottivat kaikin kolmisin kätensä
taivasta kohden ja huudahtivat: "Viimeinen Aabenserraagi!"
Hiljaisuus vallitsi, pelko, toivo, viha, rakkaus, hämmästys ja kateus
valtasivat kaikkien sydämet. Blanca lankesi samassa polvilleen.
"Laupeuden Jumala!" hän sanoi, "sinä hyväksyt minun valitsemiseni; minä
en saattanut rakastaa ketään muuta, kuin sankarien jälkeläistä."
"Sisareni", don Carlos huudahti vimmoissaan, "ajattelehan, että olet
tässä Lautrec'in edessä!"
"Don Carlos, hillitse vihasi", Aaben-Haamet sanoi, "velvollisuuteni on
teitä rauhoittaa." Sitte, kääntyen Blancan puoleen, joka oli jälleen
istuutunut, hän virkkoi:
"Taivaan huuri, rakkauden ja kauneuden haltijatar, Aaben-Haamet on
pysyvä orjanasi kuolinhetkeesi asti, mutta tuntea sinun tulee hänen
onnettomuutensa kaikessa niiden laajuudessa. Se vanhus, joka
puolustaessaan kotoliesiänsä sai surmansa iso-isäsi kädestä, oli isäni
isä! Kuullos vielä toinenkin salaisuus, jota olen sinulta kätkenyt, tai
jonka pikemmin sinä olet saattanut minun unhottamaan. Kun ensikerran
tulin tähän surkeaan isänmaahan, niin aikomukseni etupäässä oli hakea
joku Bivarilainen, jotta hän saisi tehdä minulle tiliä siitä verestä,
jota hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet."
"Olkoonpa niin", sanoi Blanca surullisella äänellä, jossa kuitenkin
ilmaantui hänen sielunsa jalous. "Mikä siis on päätöksesi?"
"Ainoa päätös, jonka saatan tehdä arvoasi loukkaamatta on se, että
päästän sinut valoistasi ja koitan täyttää ikuisella poissa-olollani ja
kuolemallani ne velvollisuudet, jotka meillä kummallakin on omaa
Jumalaamme, omaa isänmaatamme ja sukuamme kohtaan ja jotka nyt olemme
lyöneet laimin. Jos joskus kuvani haihtuu sydämestäsi, jos kaikki
hävittävä aika poistaa mielestäsi Aabenserraagin muiston... niin tämä
ranskalainen ritari... Tämä uhraus tulee sinun tehdä veljesi mieliksi."
Lautrec hypähti innostuneena seisaalleen ja heittäytyi Maurilaisen
syliin. "Aaben-Haamet", hän huudahti, "elä luule että voitat minut
jalomielisyydessä, sillä minä olen Ranskalainen ja Bayard löi minut
ritariksi; minä olen vuodattanut vertani kuninkaani puolesta ja tahdon,
samoin kuin Bayardkin ja ruhtinaani, olla peloton ja moitteeton. Jos
jäät tänne, niin rukoilen don Carlosta, että hän suostuu antamaan
sinulle sisarensa käden; jos lähdet Granadasta, niin en sanaakaan puhu
sinun armaallesi rakkaudestani häntä kohtaan. Ellös Afrikkaan
lähteissäsi viekö mukanasi sitä kamalaa luuloa, että Lautrec vähääkään
ymmärtämättä avujasi koittaa käyttää edukseen sinun onnettomuuttasi."
Nuori ritari likisti Maurilaista rintaansa vasten Ranskalaisen lämmöllä
ja hilpeydellä.
"Ritari", don Carlos sanoi vuorostaan, "enpä muuta odottanutkaan
teiltä, jotka kumpikin olette niin mainiota sukuperää. Aaben-Haamet,
mistä merkistä saattaisin teidät tuntea viimeiseksi Aabenserraagiksi!"
"Käytöksestäni", Aaben-Haamet vastasi.
"Minä ihmettelen sitä", Espanjalainen sanoi, "mutta näyttäkää minulle
jokin todiste syntyperästänne, ennen kuin lausun ajatukseni."
Aaben-Haamet veti povestansa Aabenserraagien perintösormuksen, joka
rippui kultavitjoista.
Tämän nähdessään don Carlos ojensi kätensä onnettomalle
Aaben-Haametille. "Herra ritari", hän sanoi, "pidän teitä rehellisenä
miehenä ja todellisena kuninkaan poikana. Te teette minulle suuren
kunnian tahtoessanne päästä sukulaisuuteen minun kanssani. Minä suostun
siihen taisteluun, jota hakemaan te oikeastaan tänne tulittekin. Jos
minä tulen voitetuksi, niin koko omaisuuteni, joka muinoin kuului
teille, olette te tarkalleen saapa takaisin. Jos hylkäätte taistelun
ehdotuksen, niin suostukaa te puolestanne siihen, mitä minä teille
tarjoon: Kääntykää kristityksi ja ottakaa sisareni käsi, jota Lautrec
jo pyysi teille."
Kiusaus oli suuri, vaan Aaben-Haametista ei se kuitenkaan saanut
voittoa. Jos kohta rakkaus koko mahtavuudessaan puhui Aabenserraagin
sydämessä, niin toiselta puolen häntä kauhistutti se ajatus, että
vainoojien veri yhdistyisi vainotuitten vereen. Hän oli näkevinänsä
iso-isänsä haamun nousevan haudastaan ja moittivan häntä jumalattomasta
liitosta. Surun murtamana Aaben-Haamet huudahti: "Voi, pitääkö minun
tavata täällä näin monta ylevää sielua, näin monta jaloa luonnetta
tunteakseni sitä katkerammin, mitä kadotan! Lausukoon Blanca, sanokoon
hän, mitä minun tulee tehdä ollakseni paremmin hänen rakkautensa
arvoinen!"
Blanca huudahti: "Palaa takaisin erämaahan!" ja vaipui tainnoksiin.
Aaben-Haamet lankesi polvilleen, jumaloitsi Blancaa vielä enemmän, kuin
taivasta ja lähti pois sanaakaan lausumatta. Jo samana yönä hän
matkusti Malagaan ja astui laivaan, joka vei hänet Oraniin. Hän tapasi
mainitun kaupungin lähelle leiriytyneen karavaanin, joka lähtee joka
kolmas vuosi Marokosta, kulkee Afrikan poikki, saapuu sitte Egyptiin ja
yhdistyy Jemenissä Mekkaan menevän karavaanin kanssa. Aaben-Haamet
yhtyi pyhiinvaeltajien joukkoon.
Blanca sairastui ensin vaarallisesti, mutta tointui kuitenkin muutaman
ajan kuluttua. Lautrec, pysyen uskollisesti Aabenserraagille
antamassaan valassa, lähti pois eikä milloinkaan hän sanallakaan
ilmoittanut rakkauttansa ja surujansa Santa Fén herttuan tyttärelle
eikä pienimmälläkään tavalla mureuttanut hänen alakuloista mieltänsä.
Joka vuosi meni Blanca käyskentelemään Malagan vuorille siihen aikaan,
jolloin hänen rakastajansa tavallisesti palasi Afrikasta. Hän istuutui
kalliolle, katseli merelle, silmäili etäällä purjehtivia laivoja ja
lähti sen jälkeen takaisin Granadaan. Lopun ikäänsä hän vietti
kuljeskelemalla Alhambran raunioiden seassa. Ensinkään hän ei
valitellut, ei itkenyt; koskaan hän ei puhunut Aaben-Haametista; outo
olisi luullut hänet onnelliseksi. Hän yksinään jäi jäljelle koko
suvusta. Hänen isänsä kuoli murheesen, ja don Carlos sai surmansa
kaksintaistelussa, jossa Lautrec oli hänen varamiehenänsä. Ei
milloinkaan ole saatu selville, minkä kohtalon alaiseksi Aaben-Haamet
joutui.
Kun matkustat Tuniksesta ja kuljet siitä portista, josta käy tie
Karttaagon raunioille, niin tapaat hautausmaan. Sen yhdessä kolkassa on
minulle näytetty palmupuun suojassa olevaa hautaa, jota sanotaan
"viimeisen Aabenserraagin haudaksi." Siinä ei ole mitään huomattavaa;
koruton hautakivi peittää sitä; ainoastaan kiven keskelle on
Maurilaisten tavan mukaan koverrettu taltalla pieni syvennys.
Sade-aikana kokoontuu vettä tuon kulpon pohjalle ja paahteisen
ilmanalan helteessä tulee sinne välistä joku taivaan lintu sammuttamaan
janoansa.