»Sanotte tietävänne, kuka olen. Ette kuitenkaan tiedä mitään.
»Olen _synnynnäinen_ heitukka, enkä ole siksi _muuttunut_. Äitini oli
metsä. Elämäni vapaus. Kaksivuotiaana Cosma löysi minut metsätieltä.
En itkenyt, olin vain hämmästynyt. Cosma oli pistänyt minut reppuunsa
ja ruokkinut minua lihaliemellä ja viinillä. Kuusivuotiaana uin kuin
kala; yksitoistavuotiaana ammuin ensimmäisen laukauksen (joka tuotti
kelpo kivun leukaperiini); kaksitoistavuotiaana otin osaa taisteluun
_Poteraa_ vastaan ja jouduin vangiksi.
»Noina kahtena kauheana orjuuden vuotena olin oppipoikana elämän
koulussa. Niin, ollessani vankina arkontti Samurakisin hovissa opin
tuntemaan ihmisiä. Ja se, mitä ajattelin tuona aikana, ja mitä
ajattelen vielä tänäänkin, ei totta tosiaankaan olisi teille hauskaa
kuulla.
»Ensinnäkin rakastan riippumattomuutta siinä määrin, että se hipoo
kiittämättömyyttä. En tahdo olla kiitollisuuden velassa kenellekään
eikä mistään. Minulle on annettu elämä kysymättä halusinko sitä. Ja jos
elämäni antajat ovatkin voineet ottaa osaa kaikkiin iloihini, eivät he
ole voineet kärsiä kanssani pienintäkään kärsimystäni. Kun haavoituin,
jätti Cosma minut ja pakeni. Jos minut olisi tapettu, olisi hän elänyt
kuten ennenkin. Hän eli hyvin, sillävälin kuin minun elämäni arkontin
luona oli kuolemaa. Orjuuteni, joka oli kuolemaa pahempi, ei estänyt
häntä syömästä neljän edestä eikä huvittelemasta naisten kanssa.
»Samoin oli äitini laita; elämän noppapeli oli heittänyt hänet samaan
taloon, joka oli kaksi vuotta ollut helvetti hänen pojalleen, mutta
jossa hän eli ruhtinattarena. He olivat kuitenkin vanhempiani. Olin
heidän poikansa. Miksi _heidän_ eikä kenen muun tahansa? Siksikö,
että heille oli mieluisampaa tietää minun elävän vapaana kuin orjana?
Mutta kukapa inhimillinen olento ei mieluummin näkisi lähimmäistään
hyvinvoipana kuin sairaana? Tai vahingoittumattomana mieluummin kuin
rampana?
»Miksi siis puhua sukulaisuudesta? Minä en näe isän ja pojan välillä
sellaista yhdyssidettä, joka on olemassa pään ja ruumiin välillä. Ja
muut siteet ovat vain juttua. Ne jättävät minut kylmäksi. En tahdo,
että minua petetään kuten orpoja, joille annetaan kasvatusvanhemmat.
»Se sukulaisuudesta.
»Yhtä vähän jalomielinen olen rahvaaseen nähden, jota te tahdotte
vapauttaa tai kostaa sen puolesta. Tässäkään suhteessa ei sydämeni
tunne innoitusta. Ei ole mitään yhdyssidettä minun ja arkontti
Samurakisin hovissa ammuvan ihmiskarjan välillä. Olen heitukka oman
itseni enkä lähimmäisteni vuoksi. Tulkoot he heitukoiksi, jolleivät
ole siksi syntyneet. Kysyn itseltäni: kuinka voi olla heitukka
lähimmäisensä puolesta? Romanialainen sananparsi sanoo: _Väkipakolla
voi ottaa toiselta jotakin, mutta ei antaa_. — Ja toinen sananparsi
kuuluu näin: _Pappi ei soita angelusta kolmeakymmentäkuutta kertaa
ollakseen mieliksi vanhalle kuurolle ämmälle_.
»Tavatessanne sellaisen papin, soittakaa kuuroille niin paljon kuin
haluatte. Ja jos sydämenne teitä siihen kehoittaa, heitukat, niin
tehkää työtä miehen avuksi, joka tuskin jaksaa muuta kuin raapaista
päätään tarpeen vaatiessa. Olette ehkä apostoleita. Minua ei haluta
olla sellainen. Siitä huolimatta näytän teille, ettei minultakaan ole
puuttunut halua auttaa sorrettua.»
* * * * *
»Kun oli kulunut vuosi, eikä Cosma ollut antanut elonmerkkiä itsestään
eikä tehnyt mitään auttaakseen minua arkontin käsistä, valtasi aivoni
hullu tuuma: kylvää kapinan siemen orjien keskuuteen, nostattaa heidät
aseisiin, hyökätä yöllä vartioston kimppuun, pistää talo tuleen ja
pelastautua metsiin.
»Ajattelin näin: nämä miehet, kuten kurjinkin vetojuhta, pitänevät
vapaata elämää orjuutta parempana. He ovat pelkurimaisia, kuten
tiedetään, mutta jos heidän etunenäänsä asettuu johtaja, joka yllyttää
heitä eteenpäin, niin he marssivat. Minä rupean heidän johtajakseen.
»Ah, mikä kaunis haave! Näin vartioston hävitettynä; palatsin savuavina
raunioina; arkontin jaloissani rukoilemassa, että säästäisin hänen
henkensä. Koko maan jaloillaan tämän ennenkuulumattoman urotyön
vuoksi. Cosman hämmästyneenä, nöyryytettynä. Itseni sankarina
nelitoistavuotiaana!
»Tiesin panevani henkeni peliin, mutta tämä vangin elämä korkeitten
muurien ympäröimässä hovissa oli sietämätöntä. Haudoin yötä päivää
suunnitelmaani, jota aloin pitää elämäni tarkoituksena. Elettyäni
kokonaisen viikon kuin kuumeessa minä viimein päätin uskoa aikeeni
kahdelle valitulle. He olivat tallirenkejä kuten minäkin, melko ovelia,
ei erittäin palvelevaisia, ja he napisivat usein kohtaloaan vastaan.
Tunsin heitä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. He olivat ainoat, jotka
olivat halukkaasti kuunnelleet rosvotarinoitani. Luulin tuntevani
heidät.
»Niinpian kuin he huomasivat, mistä oli kysymys, nuo poloiset ystäväni
kalpenivat, heidän kasvonsa venähtivät pitkiksi, heidän säikähtyneet
silmänsä karttoivat katsettani. Rohkeampi heistä uskalsi sanoa:
— Se on uhkarohkea yritys... Aikeemme paljastetaan ja meidät hirtetään.
Et tunne ihmisiä. Täällä kaikki rukoilevat terveyttä isännälle, joka
antaa ruo'an ja huolehtii kaikista. Ei päästä pitkälle miesten kanssa,
joiden jokapäiväinen ajatus on tämä: on kovaa olla pahan palveluksessa,
mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla!
»Synnynnäisen orjan ajatustapa... Putosin kuin pilvistä, sulkeuduin
koppiini ja vajosin epätoivoon.
»Seuraavana päivänä keskipäivällä arkontti kutsutti minut luokseen ja
ilmoitti suureksi hämmästyksekseni tietävänsä yrityksestäni:
— Poika parka! Surkuttelen sinua, mutta en voi asiaa auttaa, sanoi hän
lopuksi.
»Tämä korkean herran suvaitsevaisuus, tämä ylemmän sääli sai
halveksumiseni inhimillistä roistomaisuutta kohtaan kohoamaan
äärimmilleen. Minä vastasin:
— Niin, tahdoin sitoa sinut ja kuljettaa sinut Cosman eteen, mutta
sellaista voi tehdä vain vapaiden miesten eikä orjien avulla!
»Ja hänen tyyneytensä raivostuttamana sieppasin kaksi pistoolia
salongin seinältä, jossa olimme, ja syöksyin ikkunaan ampuakseni
pihassa olevaan orjalaumaan. Arkontti esti sen ja sanoi hymyillen:
— Mitä aiot tehdä? Peloittaako heitä? Siihen ei tarvita tuliaseita.
Katsohan!
»Minä katsoin. Hän otti kullalla kirjaillun fetsinsä, pisti sen
sisään pienen lasikuulan ja linkosi sen keskelle orjajoukkoa. Fetsin
putoaminen pihamaalle teki saman vaikutuksen kuin pommi: kaikki
peittivät käsin kasvonsa ja pakenivat joka suunnalle. Kuului huutoja:
— Voi meitä! Herra on vihoissaan!
— Siinä näet, sanoi ikkunaverhojen takana piileksivä arkontti.
Olennot, joiden avulla tahdoit nousta sotaan minua vastaan, eivät ole
edes orjia, vaan elukoita! Sellaisia he ovat. »Kaksikymmentätuhatta
tynnyrinalaa maata; kaksituhatta sarvipäätä; _neljäsataa orjaa»_.
Ne kuuluvat yhteen. Kas, siksi surkuttelin sinua äsken. Se, joka
asettautuu elukkalauman etunenään, ei ole johtaja, vaan karjapaimen.
Sinähän olet heitukka ja heitukat ovat urhoollisia. Piru periköön
heidät kaikki, en heitä rakasta, mutta en voi olla pitämättä heitä
arvossa ja pelkäämättä heitä. Kuinka voit luulla minun pelkäävän
miehiä, jotka säikähtävät fetsiäni? Totta totisesti, typeryytesi
raivostuttaa minua. Jollen tuntisi sinua kohtaan kunnioitusta, jonka
olemme velkaa jokaiselle kuolemaa uhmaavalle urholle, heittäisin
sinut noiden petojen kynsiin, ja he repisivät sinut kappaleiksi
silmänräpäyksessä. Kuule muuan totuus tyrannin suusta: älä vaadi orjia
taistelemaan aatteen puolesta! Peloita heitä kuolemalla, ja he kuolevat
kaikki! Siihen perustuu Sulttaanin, _Vodan_ ja arkontti Samurakisin
koko mahtavuus. Mene nyt majaasi ja odota aikaasi! Se tulee...
»Lähdin nöyryytettynä, ja odotin aikaani. Se tuli, kuten tiedätte,
mutta se tuli urhojen tahdosta.
»Senjälkeen olen parantunut siitä haaveesta, että vapaiden miesten ja
orjien kohtalot kuuluisivat yhteen. Emme ole kaikki tehdyt samasta
taikinasta. Ken kärsii vähemmän ikeestä kuin vapautensa kadottamisesta,
hän jääköön kahleisiin: minä en lähde vapauttamaan häntä niistä.
Vapautta on puolustettava; enkä tiedä, kumpaa on vihattava ja
halveksittava enemmän, sitäkö, joka sortaa vapautta, vai sitä, joka ei
uskalla puolustaa sitä.
»Olen heitukka, vain heitukka!...»