— _Ja minä olen heitukka puolustaakseni orjia!_
Tämä odottamaton mielenilmaisu, joka kuului tovereittemme riveistä, sai
katseet kääntymään sinnepäin. Siellä seisoi mies: heitukka.
»Hän oli meidän vanhimpamme, vaikka kukaan ei olisi sitä uskonut, sillä
hänen tuuheassa, sinisenmustassa tukassaan oli vain joku hopeinen
hapsi. Hänen hammasrivinsä pystyi musertamaan oliveja kivineen. Hänen
ryhdikäs astuntansa vapisutti tannerta. Hänellä oli sankarin menneisyys.
»Vastaukseksi hämmästyneisiin katseisiin, jotka olivat kiintyneet
häneen, hän puhui näin:
»Tahtoisin sanoa jonkun sanan vastaukseksi tälle nuorelle miehelle,
joka on niin ylpeä syntyperästään eikä tahdo puolustaa muuta kuin
heitukkain vapautta.
»Orja-parat! Surkuttelen heidän kohtaloaan. Eivätkö he edes saa tukea
niiltäkään, jotka puolustavat kaikkia sorrettuja? Ja ajatelkaahan,
että he sittenkin uskovat Jumalaan ja rukoilevat kaikkien puolesta:
herrainsa puolesta, jotka sortavat heitä, ja heitukkain puolesta, jotka
halveksivat heitä. On siis totta, että orjan sydän yksin on jalo, että
se yksin on anteeksiantavainen!
»Viikon ylenmääräisen työn jälkeen voi orja vielä sunnuntaina nauraa,
laulaa, tanssia. Elämän jälkeen, joka on ollut vain pettyneitä
toiveita, hän lohduttautuu toivomalla parempaa elämää taivaassa. Viha
ja kauna ei paljoakaan myrkytä hänen mieltään; hän on kuin koira,
jonka isännän ystävällinen sana saa unohtamaan ruoskan sivallukset.
Hän unohtaa niinikään, että lakeudet kuuluvat herroille, metsät
heitukoille, ja että hän se hankkii molemmille viljan syötäväksi ja
lihan nautittavaksi.
»Tulee tosiaankin kysyneeksi itseltään, mitä tarvitsisivat herrat vielä
tullakseen paremmiksi ja heitukat, osatakseen antaa anteeksi!
»Tässä on metsän poika, joka komeilee heitukan nimellä, mutta joka
olisi yhtä hyvin voinut syntyä linnassa.
»_Codrou_ [vankka metsä], joka taistelee yötä päivää myrskyä,
köynnöskasveja ja lahoamista vastaan, »_codrou_, romanialaisen veli»,
ei ole antanut hänen tietää mitään taisteluistaan, veljeydestään, vielä
vähemmän jalomielisyydestään. Miksi sitten kopeilla tuosta ylevästä
syntyperästä? Miksi ylpeillä tuosta orjaäidistä, — joka tarjoaa
tinkimättä niinhyvin vainotulle kuin pahantekijällekin varjonsa ja
lämpönsä, ravinnon ja varman turvapaikan, — jos se kerran haudataan
häpeään ja jätetään vandaalien käsiin. Sillä metsä on suuri orja,
joka elää kiittämättömien ihmisten onneksi: palkinnoksi moninaisista
antimistaan se saa vain kiittämättömyyttä alkaen lapsesta, joka
taittelee sen nuoret vesat, ja eläimestä, joka pureksii sen silmut,
aina siivekkäisiin vieraisiin saakka, jotka tahrivat sen lehvät, ja
taivaaseen saakka, joka lähettää tuhoisan salaman. Eikä se kuitenkaan,
enempää kuin Jeremiaan vihaama ihmiskarjakaan, lakkaa hetkeksikään
taistelemasta vihamielistä elämää vastaan, joka käy sen kimppuun, eikä
palvomasta Jumalaa, joka on laupiaampi täitä kuin ylevintä luotuansa
kohtaan.
»Samalla kuin karhunmarjapensas työntää esiin lukemattomia okaita
puolustaakseen hyödytöntä ja kurjaa olemassaoloaan, täyttää metsä
osaansa alistuneena tehtävänsä maan päällä; mutta sillä aikaa kuin
kirves iskee sen ytimeen, laulaa latva viimeisen ylistyslaulunsa
auringolle.»
* * * * *
»Jeremias! Heitukka, joka nyt puhuu sinulle, on orjan äpärälapsi,
ylhäisen miehen jälkeläinen, (sillä kuten ehkä tiedät, ovat ylhäiset
samanlaisia kuin mekin: heillä on jälkeläisiä kaikkialla).
»No niin, minä kieltäydyin palvelemasta ylhäisiä, painuin
kymmenvuotiaana metsiin ja siellä olen elänyt viisikymmentä vuotta.
Olen taistellut heitukka Jianun johdolla, palvellut suuren Tudor
Vladimirescon joukoissa, päätyen viimein isäsi Cosman joukkoon.
Kaikki kolme olivat hirmuvaltiaita ja minä heidän orjansa. On totta,
että heidän hirmuvaltansa oli ylevää, mutta orjuuteni ei silti ollut
vähemmän kova. Hirttäköön sinut sitten Tudor tai arkontti Samurakis,
olet hirtetty. Ja minä taivuin, näetkös, ja kestin usein huutavaa
vääryyttä. Tein sen siksi, että se tapahtui 'aatteen' vuoksi. Tein
sen vielä siksi, että... pelkäsin. Ajattelin: _on kovaa olla pahan
palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla_. Älä
unohda, että äitini oli orja, ja orjat ovat aina pelkureita. Kuinka
voisikaan vaatia, että he olisivat urheita? Pelko on vuosisatoja ollut
heillä veressä, vuosisatoja ovat vuoroin Tudorit, vuoroin arkontit
piesseet ja hirttäneet heitä.
»Ymmärrätkö, pieni sankarini: sekä lakeudella että metsässä on
herransa, jotka sitä hallitsevat.»
Sumuinen yö lankesi 'Hämärään laaksoon'. 'Karhuluolassa' ei enää voinut
eroittaa heitukkain kasvoja.