»Minusta tuli heitukka vastoin tahtoani.
»Olimme pientilallisia Stanestissa, lähellä Giurgiu'ta. Isäni oli
perinyt vanhemmiltaan viisitoista hehtaaria maata. Meillä oli karjaa,
viinitarhoja, hedelmäpuita ja maissipeltoja, eikä meiltä puuttunut
mitään, mikä kuuluu pienen _gospodarian_ hyvinvointiin. Tämä johtui
siitä, että isovanhemmillani oli ollut onni saada naapurikseen herra,
jollaista harvoin tapaa. Minäkin tunsin tuon vaikutusvaltaisen bojaarin
hänen vanhoilla päivillään, ollessani noin viisitoistavuotias. Hän oli
hyvä ja Jumalaa pelkääväinen. Vaikkakin hän kuului _protipendadaan_,
polveutuen esi-isästä, joka oli taistellut Mircea Vanhan joukoissa,
pistäytyi hän mielellään cojanen majaan pakinoimaan, tehden tuttavuutta
hänen perheensä ja lastensa kanssa, joita hänellä oli joka vuosi
kastettavana.
»Minä olen hänen kummilapsensa. Movila oli ollut hänen koleraan
kuolleen veljensä nimi. Uskallan sanoa, että hän rakasti minua kuin
omaa poikaansa, sillä muistutin näöltäni ja luonteeltani hänen
veljeään. Joka vuosi me kaikin, tytöt ja pojat, olimmepa kummilapsia
tai emme, riensimme _sorcovat_ [tekokukkakimput] käsissä toivottamaan
hänelle onnellista uutta vuotta. Hän otti vastaan meidät kaikki,
kauniit kasvot jaloutta ja hyvyyttä säteillen. Koko lapsilauma hyökkäsi
hänen kimppuunsa huiskien häntä _sorcovalla_ ja huutaen kuin nälkäiset
pennut.
»Hän seisoi suorana kuin tammi keskellä tätä melua avarassa
eteisessään, johon puukenkämme olivat jättäneet lumiset jäljet,
kohotti käsivartensa taivasta kohti, puolustautui leikkiä laskien tätä
onnittelutulvaa vastaan ja huusi vuorostaan:
— Lapseni, minäkin toivotan teille hyvää terveyttä, hyvinvointia ja
pitkää ikää!
»Sitten hän huusi palvelijalleen:
— Täytähän pienokaisten reput pähkinöillä ja rinkeleillä.
»Lopuksi hän istuutui sohvaan antaen meidän marssia yksitellen rivissä
ohitseen, taputteli meitä ja pisti kohmettuneisiin pikku käsiimme
_kultagalbenin_, joka oli hänen uudenvuoden lahjansa.
»Tuollainen _galben_ ei ollut harvinainen senaikuisessa
maalaisperheessä. Siitä huolimatta joka talonpoika säilytti sitä kuin
pyhäinjäännöstä.
»Muistan, miten myötämielisesti tuo jalosydäminen mies seurasi
talonpojan yksityiselämää. Hän ei suvainnut miestä, jolle juominen oli
muuttunut paheeksi, mutta hän oli paljoon nähden anteeksiantavainen.
Milloin joku hänen alustalaisistaan joutui konnuttomaksi, otti hän
tämän vaimon suojelukseensa, antoi hänelle maapalstan ja tarvittavat
työvälineet, jotta hän voisi jälleen perustaa _gospodarian_. Hän kävi
säälimätöntä taistelua kapakoitsijoita vastaan. Jos talonpojat olivat
joutuneet näille velkaan, peruutti hän velat arvovallallaan. Ja jos
joku näistä petolinnuista antautui laittomaan keinotteluun, lähetti
hän hänen luokseen _mumbachirin_, joka pehmitti hänen jalkapohjiaan
hirvittävällä _topuzilla_ [rautapäinen nuija, Turkin vallan aikuinen
rangaistusväline].
»Vähää ennen kuolemaansa tämä ylhäinen herra kävi vierailulla luonamme.
Vietimme perheen kuudennentoista lapsen yksivuotissyntymäpäivää; kaikki
kuusitoista olivat elossa. Lapsi oli hänen kummilapsensa ja tavan
mukaan isäni ilmoitti hänelle, että lapsen tukka leikattaisiin ensi
kertaa, mikä kunnia suotiin kummeille. Oli pidetty velvollisuutena
ilmoittaa hänelle asiasta, mutta hänen tuloaan ei odotettu, sillä
tiedettiin hänen monet toimensa. Suureksi iloksemme saapui ratsastava
lähetti ilmoittamaan, että bojaari tahtoi itse leikata kummilapsensa
hiukset.
»Juhla muodostui kahta ehommaksi. Neljän vanhimman tyttärensä avulla
pani äitini parastaan keittiössä ja vaatevarastossa. Onnellinen
päivänsankari pestiin, kammattiin ja puettiin kuin mikäkin nukke, ja
hänen somisteluaan kesti viime hetkeen saakka. Sitten saapui hänen
kumminsa, mukanaan runsaat lahjat. Hänet otettiin vastaan kuin prinssi.
Isä esitteli hänelle lapsilaumansa, jossa oli kuusi tyttöä ja kymmenen
poikaa, joista vanhin oli kaksikymmenvuotias, nuorimman ollessa
äitinsä sylissä. Kaksi sisarta ja kaksi veljeä olivat kaksosia. Näistä
kuudestatoista oli kaksitoista herran kummilapsia.
»Pöydässä äitini oli niin onnellinen, että puhui typeryyksiä, astui
bojaarin kauhtanalle ja kaatoi hänen lasinsa. Silloin tuo kelpo mies
sanoi nämä sanat, jotka ovat säilyneet muistissani:
— Älkää koskaan hämmentykö kuolevaisen edessä, olkoonpa hän kuka
tahansa. Bojaari tai talonpoika, kaikki me olemme samanarvoisia
toisessa maailmassa. Maan päällä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin.
Ja jos 'Pietari' pitelee valtikkaa sillävälin kuin 'Paavali' huokaa
ikeen alla, ei se ole siksi, että Jumala niin tahtoo, vaan siksi, että
ihminen niin tahtoo, ihminen, joka on epäoikeudenmukainen, julma ja
ahne. Velvollisuutemme on nousta tuollaista miestä vastaan ja musertaa
hänet vaikkapa henkemme uhalla, sillä Jumala ei ole luonut pahuutta.
»Näitä sanoja sain aihetta muistella vajaan kuukauden kuluttua tämän
herran kuolemasta. Hänen ainoa poikansa ja perillisensä palasi
ulkomailta ottaakseen haltuunsa omaisuutensa. Hän oli juuri tuollainen
epäoikeudenmukainen, julma ja ahne mies, josta bojaari-vainaja oli
puhunut.
* * * * *
»Kun hän ensi kertaa kävi seudulla, emme tietäneet, kenen kanssa olimme
tekemisissä; otimme hänet vastaan kaikella sillä kunnioituksella, mikä
kuului kaikkien kaipaaman isän perilliselle. Hän istui ylimielisenä
vaunuissaan, piti meidät loitolla, ei puhutellut edes vanhuksia, vielä
vähemmän kätteli heitä, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän tyytyi
tiedustelemaan seurassaan olevalta _ispravnicilta_ asukkaiden oloja,
tehden niiden johdosta muistiinpanoja. Tuloksena oli, että kukin perhe
sai täst'edes maksaa kaksinkertaisen _haraciun_ kullassa Rustchiukin
pashalle.
»_Haraciusta_ oli tullut perintötapa: se maksettiin isästä poikaan.
Entinen bojaari otti vastaan meidän maksamamme erän, lisäsi puolet
itseltään ja lähetti rahat Tonavan toisella puolen asuvalle
hirmuvaltiaalle, jotta hän jättäisi meidät rauhaan. Näin me emme
koskaan olleet saaneet kokea sitä hävitystä ja ryöstöä, jonka alaisina
muut Tonavan varsien asukkaat huokasivat, milloin eivät voineet
suorittaa verojaan valtaherralle.
»Oli tiettyä, ettei bojaari maksanut _haraciuta_, enempää kuin
muutakaan veroa. Tiedettiin bojaarin olevan vapaa kaikista
valtionveroista. Mutta siitä lähtien kun rikas suojelijamme oli
omasta aloitteestaan ottanut suorittaakseen puolet _haraciusta_,
olivat talonpojat alkaneet pitää tätä anteliaisuutta oikeana ja
kohtuullisena tekona, sillä miksipä, totta puhuen, piti sen, jolla
oli kolmekymmentä _pogoria_ maata, maksaa kaikki verot, kun sen,
jolla oli kolmekymmentätuhatta, ei tarvinnut maksaa penniäkään. Näin
oli ajatellut vanha bojaarikin, tuo tasapuolinen mies; vanhempiemme
onnellinen olotila oli ulottunut kaikkein kurjimpiinkin asukkaisiin,
isännän pelloilla orjina työskenteleviin mustalaisiinkin. Noitakin
poloisia, joita muuten ostettiin ja myytiin kuin karjaa, kohdeltiin
inhimillisesti. Bojaari rankaisi ankarasti jokaista, joka rasitti
heitä ylenmääräisellä työllä; hän valvoi, että heidän ravintonsa oli
terveellinen ja riittävä; sairauden kohdatessa hän avusti heitä. Ja
tästä muistuu mieleeni muuan erittäin liikuttava kohtaus.
»Ankara kuume oli jonkun aikaa raivonnut kulkutautina. Eräänä päivänä,
kun olin menossa _konakiin_ lainaamaan isoa haravaa, satuin tulemaan
juuri sillä hetkellä, jolloin bojaari tutki orjiensa tilaa. Kulkutaudin
vuoksi oli suurin osa mustalaisista sanonut olevansa sairaana.
Päästäkseen selville asian oikeasta laidasta oli _logofat_ keksinyt
menettelytavan, joka ei koskaan pettänyt: hän tarjosi heille viinaa,
sillä hän tiesi, että 'mustalainen lakkaa juomasta vasta sitten, kun
hän on kuollut'. Tekosairaat menivät ansaan, joivat ja lähetettiin
työhön. Mutta _logofat_ ei uskaltanut turvautua tähän keinoon omistajan
läsnäollessa. Muuan hölmönnäköinen mustalainen paistatteli päivää pää
käsien varassa. Meidän saapuessamme hän heittäytyi isäntänsä jalkoihin,
joka kysyi häneltä:
— Mikä sinua vaivaa?
— Olen sairas, herra!
— Hän ei ole sairas, hän teeskentelee, sanoi _logofat_.
— Minäkö teeskentelen? huusi orja; koetahan tarjota minulle viinaa,
niin saat nähdä, etten juo!... Sanoinhan, että olen sairas!
»Tämän äärimmäisen todisteen vilpittömyys liikutti omistajaa ja hän
ehdotti mustalaiselle:
— Tahdotko, että teen sinusta vapaan?
— Vapaan? toisti tämä suruissaan. Ajatko sinä minut pois, herra? Ja
mihin menisin? _Joutuisin ojasta allikkoon»_.
»Poistuessaan bojaari kohotti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
— Kuinka surullisia olioita olemmekaan: vapauteen päästetty eläin
selviytyy, mutta inhimillisen olennon on jälleen myytävä itsensä!
»Tällainen oli mies, jota kymmenen pitäjää, vieläpä kokonainen
departementti, sai kiittää vauraudestaan eräänä kaikkein raskaimpana
aikakautena, mikä maamme on täytynyt kestää. Tämä bojaari on viimeisiä,
jotka ansaitsevat _romanialaisen_ nimen. Hän rakasti kansaansa, eli sen
parissa, otti osaa sen iloihin ja kärsimyksiin.
»Perillinen ei kulkenut isänsä jälkiä. Hänen mielestään me olimme
liian onnellisia. Vaikka olikin niin rikas, että olisi voinut 'syödä
kultaa lusikalla', ei hänen ahneutensa sittenkään ollut tyydytetty.
Muukalaisena sydämeltään, vieläpä kieleltäänkin (hän puhui kieltämme
vaivalloisesti), länsimailla viettämänsä elämän turmelemana, hän
seurasi niiden romanialaisten ja muukalaisten esimerkkiä, joille
talonpoika oli vain vetojuhta.
»_Haraciun_ kaksinkertaistuttamisesta säikähtyneinä kokoontuivat alueen
vanhimmat Stanestin pappilaan. Minäkin, parraton nuori mies, olin siellä
läsnä, ja ikäänkuin se olisi ollut eilen, näen edessäni heidän vakavat
kasvonsa, joita kehysti leveille hartioille valuva valkoinen tukka. He
vakuuttivat heti, että rauhan ja onnen ajat olivat ohi:
— Myykää karja! Kylväkää vain sen verran, kuin on välttämätöntä!
Valmistakaa isoja vankkureita, jollaisia esivanhempamme käyttivät ja
pitäkää ne valmiina neljän vahvan härän vedettäviksi, ja sälyttäkää
niihin sitten perheenne ja arvoesineenne. Te nuoret saatte lähteä
vuorille. Tänne jäävät kuljetetaan orjuuteen. Me vanhat käymme ikuiseen
lepoon! Tapahtukoon Herran taho!
»Herran tahto tapahtui: uusi omistaja vuokrasi maansa eräälle
kreikkalaiselle, josta tuli departementin vitsaus. Vähemmässä
kuin vuodessa oli seudun omista miehistä valittujen paikallisten
viranomaisten sijalla liuta _phanarioteja_, jotka olivat
verenhimoisempia kuin asumattomina olleiden talojen lutikat. He
olivat kuin heinäsirkat viljapellolla. Joka päivä ilmestyi ovelle
kelmeäkasvoisia olentoja, joilla oli verestävät silmät ja jotka
mutisivat käsittämätöntä romaniankieltä, säikytellen naisia ja lapsia.
Nämä haaskalinnut, joilla aina oli mukanaan aseistettuja _lefedgejä_ ja
ruhtinaan antama käskykirje, kulkivat kyläkunnasta toiseen ja vaativat
kaikenlaisia uusia veroja karjasta, viinistä ja väkijuomista, vieläpä
jokaisesta viljahehtolitrasta. Sitten vuoron perään hedelmäpuista,
kalastuksesta, metsästyksestä, silkkiäismadoista, mehiläisistä,
villatuotteista, öljyistä, ikkunoista ja savupiipuista.
»Karjaa katosi keskellä kirkasta päivää. _Poterakin_ ilmestyi
näyttämölle, muka ajamaan takaa varkaita. Heidät oli majoitettava
ja ruokittava. Nämä raakalaiset tekivät väkivaltaa kauneimmille
tytöillemme. Me lähetimme valittamaan Divanille. Valittajilta
muserrettiin luut _topuzilla_.
»Silloin meille selvisi, että väkivalta, jonka alaiseksi seutumme vasta
nyt oli joutunut, oli aikoja sitten ollut yleistä koko Romaniassa,
hallitsivatpa sitä sitten kreikkalaiset tai romanialaiset. Saimme
kiittää edesmenneen _gospodarin_ ponnistuksia ja moraalista arvovaltaa
siitä, ettei meidän ollut tarvinnut tuntea sitä aikaisemmin. Hänen
poikansa, josta oli tullut Divanin jäsen, teki kauppaa oman kansansa
verellä ja heillä, möi tilukset huutokaupalla ja antoi ostajille
vapaat kädet menetellä kuten parhaaksi näkivät. Kaiken lisäksi hänen
tilustensa vuokraaja toi auransa meidän vainioillemme, välittäen vähät
meidän rajoistamme ja saroistamme. Hän tiesi, että hänen rikostoverinsa
vastaisi _topuzilla_ vaatimuksiin, joita me esittäisimme Divanille.»
* * * * *
»Kolmessa vuodessa oli _judetzimme_ muuttunut tuntemattomaksi. Pelko
yksin teki enemmän tuhoa kuin kulkutauti, kuivuus, tulipalo ja
tulva. Asukkaat hakkasivat ja polttivat melkein kaikki hedelmäpuut.
Laululinnut ja haikarat katosivat. Kuului vain mehiläisten surinaa.
Ei enää näkynyt isoja valkoisia sarkoja täynnä monia tuhansia
silkkiäismatoja, jotka siellä näpertelivät lehtiä. Poissa olivat
karjalaumat, jotka iltaisin palasivat laitumelta. Ei enää häitä, jotka
kestivät kokonaisen viikon; ei kastetilaisuuksia, joihin ohikulkijatkin
kutsuttiin saamaan osansa paistetusta kalkkunasta ja hyvästä viinistä;
ei enää almuja! Lapsuusaikamme unohtumattomat syyskuun yöt, jolloin
paahdettiin vihreitä maissin tähkiä ja kuunneltiin leivoa, vietettiin
nyt alakuloisina valvoen. Kalliin maansa menettäneenä, perhe
häväistynä, sortui järkevinkin talonpoika juopotteluun, kulutti aikansa
lukemattomissa kapakoissa, joita oli ilmestynyt kuin sieniä sateella.
Aikoinaan keinottelijoiden rangaistukseksi määrätty _topuz_ rusenteli
nyt joka viikko velallisten asukkaiden jäseniä; moni sai lopun ikäänsä
laahautua eteenpäin kainalosauvojen varassa. Toisia ripustettiin
hirteen jaloistaan pää alaspäin, ja alle sytytettiin savuava nuotio.
Toisille pistettiin keitettyjä, tulikuumia munia kainalokuoppiin.
Toisilta nipistettiin sormenpäät, toisille työnnettiin okaita kynsien
alle.
»Perheemme hupeni puoleen. Kun olimme rikkaitten kirjoissa, kävi
pakanallinen _urgia_ kimppuumme raivokkaana kuin vandaali. Isäni kuoli
_topuzin_ uhrina, kidutus, jonka teki sitäkin kauheammaksi savuun
tukehtuminen. Kolme vanhinta veljeäni tapettiin heidän tahtoessaan
puolustaa isää. Kaksi sisarta katosi eräänä päivänä jälkeä jättämättä.
Kaksi muuta palasi puolen vuoden kuluttua kotiin ryöstettynä ja
raiskattuna, jonka jälkeen he sairastuivat keuhkotautiin siitä enää
nousematta. Nuorin veljistä hukkui tapaturmaisesti. Niinpä minä
kaksikymmenvuotiaana olin perheen vanhin, ympärilläni viisi veljeä,
kaksi sisarta ja äiti, joka ei lakannut itkemästä yöllä eikä päivällä.»
* * * * *
»Tällä hetkellä tapahtui viimein suurin onnettomuus, mikä romanialaista
voi kohdata, onnettomuus, jota kaikki odottivat, ja jonka aiheutti
Rustchiukin pashalle maksamatta jäänyt _haraciu:_ hirmuvaltiaan
valloilleen päästämät turkkilaiset laumat valtasivat maan.
»Kuten tiedätte, on romanialaisen talonpojan luonteessa jotakin, joka
muistuttaa koiraa. Hän ei joudu epätoivoon, vaikka saakin potkuja,
ja on päiväkausia syömättä, kunhan hän vain saa pitää kotinsa. Tämä
koti voi olla kylmä ja autio: talo ilman ikkunoita, pihamaa ilman
aitausta; hän pysyy sittenkin paikoillaan, kiertelee talonsa ympärillä,
oikailee, toivoo. Se on hänen kolkkansa. Mutta sinä päivänä, jolloin
kohtalo pakoittaa hänet eroamaan tästä muistojen pesästä ja lähtemään
maailmalle — vaikkapa vain sinne, missä puhutaan hänen omaa kieltään —
on hänen uskonsa isien Jumalaan mennyttä.
»Eräänä harmaana huhtikuun aamuna, jolloin laajat pellot vielä olivat
kyntämättä ja leivo poissa, saapui kylään täyttä laukkaa ratsastava
mies, hatuttomin päin ja repaleisena, ja huusi asukkaille:
— Kristityt! Paetkaa! Paetkaa pian! Aamunkoitosta alkaen kulkee
turkkilaisia joukkoja Tonavan yli Zimnicean kohdalla suunnaten kulkunsa
tännepäin. He korjaavat kaiken, minkä vielä tiellään tapaavat, tappavat
miehet, häpäisevät naiset, polttavat talot! Viekää tämä sanoma edelleen
ja paetkaa! Minä palaan kotiini. Onneton se, ken ei ole pakolaisten
joukossa ennen pimeän tuloa!
»Asukkaiden epätoivo ei olisi ollut näin suuri, jos heille olisi
ilmoitettu, että Tonavan aallot lähestyivät talonkorkuisina nielläkseen
heidät. Naiset juoksivat lastensa luo. Miehet nostivat nyrkkinsä
taivasta kohti, huutaen:
— Armon Herra! Mitä pahaa olemme tehneet, kun lähetät meille näin
julman onnettomuuden?
»Kirkonkellot alkoivat kumahdella taukoamatta: valittava
hautajaissoitto, joka sekaantui naisten huutoihin, lasten itkuun,
miesten sadatteluun ja koirien haukuntaan, joihin oli tarttunut niiden
isäntien raivo. Sikoja ja siipikarjaa tapettiin matkaeväiksi. Suurissa
kattiloissa keitettiin _mamaligaa_, johon pantiin vain vähän suolaa
janon välttämiseksi, sillä Jumala ties, mille, vedettömälle tielle
jouduttaisiin. Mutta sitä valmistaessaan naiset sekoittivat siihen
monta suolaista kyyneltä.
»Monesta kodista puuttui mies, tai hän oli rampa. Meidän täytyi
rientää heidän avukseen ja auttaa naisväkeä tavarain kuormittamisessa.
Onnellisimmat tässä onnettomuudessa olivat ne, joilla ei ollut
rattaita, elukoita eikä mitään kuormattavaa. He ottivat reppunsa ja
keppinsä.
»Kylä esiintyi asussa, joka oli aivan ainutlaatuinen meidän
sukupolvemme silmille. Kaikki talot tyhjentyivät kuin tulipalon
uhatessa, vaikkei missään ollutkaan tuli irti. Vaimot, jotka
eivät voineet luopua niin suurella vaivalla kootuista esineistä,
kuormittivat rattaat liiaksi. Miehet heittivät maahan sen, mitä pitivät
tarpeettomana. Syntyi kinastelua. Moni vaimo sai osakseen lyöntejä.
Pappi riensi talosta toiseen, tuki heikkoja, tyynnytteli kiivastuneita,
hoputti vitkastelevia. Vaikkakin hyvin iäkäs ja onnettomuuksien
koettelema, oli hän aina ollut sydämen mies; tuona päivänä hän tuli
kuin Jumalan lähettämänä. Paljain päin, valkoiset hiukset palmikoituina
ja koottuina niskaan sykerölle, papinkauhtana ylös käärittynä,
kasvot hehkuen uskon intoa, hän samosi pitkin pitäjää ketteränä kuin
nuorukainen ja huusi joka pihamaalla:
— Ottakaa vastaan, mitä taivas meille lähettää! On kiirasviikko:
muistakaa Vapahtajamme kärsimyksiä! Minä seison kanssanne... En jätä
teitä. Olen pakolaisten etunenässä kun matkamme käy Golgatalle.
»Ja niin hän olikin.
»Puolenpäivän aikaan kulkue lähti liikkeelle. Etummaisena olivat
papin rattaat, joista oli tullut vaeltava kirkkomme. Kuomun etuosassa
nähtiin ristiinnaulitun kuva, joka oli kuusikymmentä vuotta riippunut
prelaatin makuuhuoneen seinällä. Puettuna messukasukkaan, toisessa
kädessä suitsutusastia, toisessa kirkon jalokivillä koristettu risti,
hän antoi lähtömerkin, asettautuen kävelemään jykevien, lumivalkoisten
härkiensä eteen. Hänen ainoa poikansa, jonka maailmaan tulon hänen
äitinsä oli saanut maksaa hengellään, ohjasi härkiä köyden avulla, joka
oli kiinnitetty niiden sarviin.
»Näitä papillisia rattaita seurasivat jalkaisin kulkevat pakolaiset,
reppu selässä, keppi kädessä; sitten vaunut, joissa ajoivat sellaiset
perheet, joiden päämies oli raajarikko, lesket ja orvot. Viimeisenä
vähemmän kovaosaiset perheet, joilla kullakin oli useita voimakkaita
miehiä turvanaan.
»Kaikki rattaat olivat peitetyt ja sullotut täpötäyteen. Paitsi omia
tavaroitaan, oli jokainen ottanut kuljettaakseen jotakin jalkaisin
kulkevan onnettoman naapurinsa kapineista: peittoja, vaatteita,
_seudukeja_, maissijauhoja. Joka rattaitten puoliin oli ripustettu
kuivia maissinlyhteitä hätävaraksi koirille, siinä tapauksessa, ettei
mitään parempaa syötävää enää olisi niille antaa. Nuo eläinparat,
ihmisen uskolliset ystävät — aivan toisin kuin kissat, jotka
eivät aavistelleet mitään, vaan jäivät tyhjiin koteihin, — olivat
kerkeitä vainuamaan vaaraa ja seuraamaan isäntiään. Nyt ne kulkivat
alakuloisina, melkeinpä kuin tietoisina onnettomuudesta, rattaitten
pyörien turvissa, häntä koipien välissä, korvat lumeissa huonosti
rasvattujen akseleiden kitinästä.
»Lasten parku, naisten nyyhkytykset, jalkaisin patikoivien miesten
kiroukset heidän nostellessaan maahan vierähtäneitä kapineita, siinä
kaikki, mitä oli jälellä ennen niin kukoistavan maakuntamme elämästä.
Ja kaikki tämä oli yhden miehen syytä, ylhäissyntyisen romanialaisen,
jonka esi-isä oli ollut maineikas mies. Muistan sanat, jotka tämän
epäinhimillisen pojan jalomielinen isä oli pöydässämme lausunut: _On
noustava kapinaan epäoikeudenmukaista, julmaa ja ahnetta miestä vastaan
ja muserrettava hänet... Pahuus ei ole Jumalan työtä_...
»Päätökseni oli tehty, mutta menin kuitenkin neuvottelemaan pakolaisten
hengellisen päällikön, vanhan papin kanssa, jolle kerroin nämä
manallemenneen bojaarin sanat.»
* * * * *
»Kuusituntisen marssin jälkeen saavuimme ensimmäiseen
pysähdyspaikkaamme Calugarenin kukkuloille, mistä on näköala yli
Tonavan. Jokaisen vaunun lyhty oli sytytetty palamaan... Jokainen sielu
etsi tukea... Koiratkin kerjäsivät lempeämpää katsetta. Muuan nainen
potkaisi koiraansa. Eläin-parka kaikkosi hiukan loitommas pimeyteen,
jäi sitten nöyränä katselemaan, ymmärtämättä mitään tästä kaikesta.
Pappi näki tämän kohtauksen ja kävi murheelliseksi, kuten minäkin.
— Miksi ajat sen pois, tyttäreni? kysyi hän.
— Siksi, ettei minulla ole sille mitään annettavaa, ei edes maissin
tähkiä.
— Mutta eihän se pyydä sinulta syötävää... Se tahtoo seurata sinua...
Olisiko sinulla sydäntä evätä siltä tämä lohdutus.
»Tämän nuhteen kuullessaan nainen puhkesi itkuun. Vein papin syrjään ja
ilmaisin hänelle aikomuksenani olevan ruveta heitukaksi.
— Tahdon kostaa isäni, veljieni ja sisarteni puolesta... Ja muidenkin
uhrien puolesta...
— Ketä tahdot rangaista?
— Kaikkia! Olkootpa ketä tahansa: romanialaisia, kreikkalaisia tai
turkkilaisia, kaikkia, jotka ovat epäoikeudenmukaisia, julmia ja
ahneita.
»Vanhus ei vastannut mitään. Hän seisoi kookkaana ja ryhdikkäänä
pimeässä yössä; hänen katseensa oli kiintynyt Tonavaan, hänen omaan
kirkkoonsa, omaan kyläänsä, sillävälin kuin hänen pitkä partansa
hulmusi tuulessa. Hän kääntyi hitaasti katsomaan vaunulyhtyjen
häilähteleviä valoja ja mietiskeli. Samassa näkyi taivaanrannalla
tulenliekkejä, jotka ensin olivat heikkoja, mutta levisivät sitten yhä
laajemmalle. Kosketin hänen olkapäätään:
— Katsokaa, isä, Putineiu ja Stanesti palavat.
»Hän hätkähti ikäänkuin unesta heräten ja jäi katselemaan tulipaloa
keskellä hälinää, joka kuului vaunurivistä. Sitten hän laski kätensä
olkapäilleni ja sanoi tukahtuneella äänellä:
— Poikani, lähde heitukaksi! Ja rankaise pahoja. On totta, _ettei
pahuus ole Jumalan työtä_.
* * * * *
»Ja minä lähdin, saatettuani ensin perheeni turvaan. Mutta niinä
viitenätoista vuotena, jotka olen ollut heitukkana Cosman johdon
alaisena, olen rangaissut vain pieniä pahantekijöitä. Suuret seisovat
vielä jaloillaan.
»Ja, kautta kunniani, en tahdo kuolla, ennenkuin olen lyönyt maahan
osani heistäkin!»
_Kaikki heitukat nousivat seisomaan huudahtaen: — Eläköön Movila!
Auttakoon Jumala sinua lyömään heidät! Ja jollei Jumala tahdo, autamme
me sinua!_