— _Vataffi_ Movila!
— Minä kuuntelen, kapteeni!
— Puhu...
— Minäkö?
— Niin, sinä... Kuulut esikuntaamme. Miksi sinusta tuli heitukka? Puhu,
omassa ja tovereittemme nimessä, joille olet läheisempi kuin meille, ja
jotka ovat läheisempiä sinulle kuin me. Sinun tarinasi on melkein sama
kuin heidänkin. — Puhu, Movila...
Heitukkain parvesta kuului tyytyväistä muminaa kapteenimme osoittaman
huomion johdosta. _Caciulat_ työnnettiin niskaan. Kasvot kirkastuivat.
Movila nousi seisaalleen hiukan ujona ja kömpelönä, mutta hänen
ahavoittuneitten kasvojensa puhtaasti romanialainen kauneus, tiukka
katseensa, valtavat kulmakarvansa, jotka kulkivat korvasta toiseen,
ja tarmokas leukansa tekivät voimakkaan vaikutuksen kaikkiin.
Vaikuttava oli etenkin _vataffimme_ nenä, joka vaaran hetkellä tuntui
laajenevan ja kääntyvän ylöspäin. Tuuheiden viiksien peittämä suu
nauroi harvoin. Hänen otsaansa uursi kulmakarvojen välillä kulkeva syvä
vako, joka ei silennyt unessakaan, ja siksi heitukat sanoivat hänen
lakkaamatta näkevän unta _poterasta_ ja kostonhankkeista. Kukaan ei
rohjennut urkkia, mitä hän uneksi tai mitä hän ajatteli. Täsmällinen,
pidättyväinen ja palvelevainen Movila ei koskaan tuonut esiin
mielipiteitään, jollei hän ollut vakuutettu siitä, ettei hän »puhunut
seinille». Mieluummin kuin että olisi uskonut jollekin ajatuksiaan hän
olisi ottanut pestäkseen koko joukkueen vaatteet, vaivalloinen urakka,
mikä sai kaikki miehet pahalle tuulelle.
Uteliaisuus oli sitäkin suurempi, kun hän alkoi kertoa tarinaansa.