»Ennenkuin minusta tuli munkki Spilca, olin rohkea tukkilainen
Bistritza-joella. Tuohon aikaan ei päälakeni ollut paljas. Kaunis
vaalea _kica_ valui leveille hartioilleni, jotka minulla ovat jälellä
vieläkin. Partaa ei minulla ollut. Kasvoni olivat kokemattoman
nuorukaisen. Minulla ei ollut mitään syytä ummistaa surullisena
silmiäni menneille muistoille. Huuleni osasivat nauraa pelkoa
tuntematta. Olin 'tukkilais-Spilca'.
»Siitä Bistritzan kohdasta alkaen, mistä käy uittaminen lauttaa, aina
sen suulle saakka, olivat Moldaun seudut minulle yhtä tutut kuin omat
sormeni. Bistritza, ylpeä, villi ruhtinatar, jota Pruth ja Sereth
kadehtivat, oli rakastettuni. Sen uoma oli epävakainen kehto, täynnä
salakareja. Sen rannat kaksi aaltoilevaa, vaihtelevaa palmikkoa,
täynnä yllätyksiä. Ensinmainittu kiusaa haltiatartaan, viiltelee
hänen ruumistaan, jälkimmäiset lähestyvät toisiaan, usein uhkaavina,
puristavat häntä, kuristavat häntä, pakoittavat hänet huutamaan.
Sitten kaikki kolme päästävät hänet kuin yhteisestä päätöksestä.
Silloin Moldaun kaunein joki, muuan koko maailman kauneimmista joista,
levittäytyy mielin määrin, kuvastelee taivasta, joka on sen itsensä
veroinen, ja hymyilee rakastettavasti asukkaille.
»Spilca, uhkarohkea tukkipoika, eli rakastettunsa elämää: milloin
tämä oli puristuksissa, ahdingossa, pitelin minäkin puoliani virran
pyörteissä ja me ulvoimme yhdessä; kun se jälleen virtasi vapaana
ja tyynenä, katselimme sinistä taivaanlakea, ojentelimme jäseniämme
auringonpaisteessa, ja kohtalon näin kuljettaessa meitä nautimme siitä,
mitä ympärillämme tapahtui.
»Meitä ympäröi Luojan siunaama seutu, luvattu maa! Olkoonpa, että
katseltavana on mutkikkaat ja tummavetiset vuolteet, joihin hämärtyvä
ilta maalailee tuhansia värivivahteita, tai että eteen avautuu
häikäisevässä valossa kylpevä maisema niittyineen ja karjoineen,
taustanaan taivaanranta, kukkulat, metsät, — aina on tukkilaisen sielu
kerkeä ihastumaan. Mikä ilo on laskettaa virran myötä! Kun taas nousin
ylämaan talonpojan rattaissa, tunsi sydämeni toisenlaista iloa, joka ei
suinkaan ollut edellistä vähäisempi. Puut olivat määräpaikassaan, rahat
taskussani, terveys täydellinen, mielessä matkaamisen, juonnin, syönnin
ja unen tarve. Mitä tarvitsee ihminen muuta?
»Ah, Spilca-poloiseni! Miksi et tyytynyt tuohon onneen?
»En tyytynyt siihen. En voinut. Se oli mahdotonta.
»Kristallikirkkaan Bistritzan rannoilla oli neitosia, jotka pesivät
vaatteita ja lauloivat kohti kurkkua rakkaudesta, joko he sitten olivat
kokeneet sitä tai ei. Noita peseviä neitosia oli aina ollut, mutta minä
olin katsellut heitä vain viattoman nuorukaisen silmillä; inhimillisiä
olentoja, joilla oli yllään hame housujen asemasta. Siinä kaikki. Näin
oli pitkät vuodet. Minä hoilasin heille, kun lauttani solui hiljalleen
myötävirtaan. Suurin osa heistä vastasi minulle. Jotkut olivat vaiti.
Ja minä kuljin ohi. Muuanna päivänä en enää tehnytkään niin.
»Olin noin kaksikymmenviisivuotias. Luonnonlaatuni miellyttävä.
Lihakset ja terveys kuin villisialla. Sillä vietin päiväni
vesillä, join viiniä, söin kaksi _okaa_ lihaa päivässä ja kaadoin
jättiläispuita. Nenäni ei sietänyt muuta hajua kuin metsän.
»Eräänä päivänä joukko neitosia huusi minulle ensinnä. Ajattelin:
— Käyhän, Spilca, katsomassa _noita_ vähän lähempää!
»Ja työnnälsin sauvallani lauttaa, niin että se törmäsi kovasti vasten
rantaa. Siepaten mukaansa pesuvaatteet kaikki livistivät pakoon,
lukuunottamatta yhtä tytöntynkää. Mutta siinä olikin silmilleni jotakin
niin uutta, etten kyllästynyt sen katselemiseen. Tyttö oli noussut
seisaalleen: paljaat sääret, lyhyt hame, valkoinen paita, jota hän
puristi molemmin käsin rinnoilleen, vaalea, pieni pää ja nuo suuret
syvät sinisilmät, jotka olivat minulle kaikkein uusinta Sultanassani.
»Hän katseli minua pelottomana, rehellisin silmin, mikä miellytti
minua, ja sanoi samassa:
— Sinä et tule tekemään meille pahaa; sinä olet meikäläisiä.
— Tekemään pahaa? En toki! Te kutsuitte minua. Tässä olen.
»Sultana hymyili:
— _He_ huutelivat vain kujeillakseen; on niin ikävä yksin!
— Etkö sinäkin huutanut?
— En, minä en huutanut, mutta tunnen sinut viime kesästä, enkä usko
sinun olevan ilkeä. Siksi jäinkin aloilleni.
— Onko sitten ilkeitäkin?
— Useita, melkeinpä kaikki.
— Tukkipoikienkin joukossa?
— Hyvin usein.
— Silloin lähden. Sano minulle kuitenkin nimesi.
— Nimeni on Sultana.
— Ja minun Spilca. Ja miksi ajattelet, etten ole ilkeä.
— Siksi, että menet aina menojasi välittämättä naisten huutelemisesta.
»Tämä Sultanan vastaus oli minulle kovin mieleen. En sanonut enää
mitään, työnsin lauttani irti rannasta ja solutin sen virran
vietäväksi, Sultanan hymyillessä minulle.»
* * * * *
»Siitä lähtien en enää ollut entinen mies. Elämäni oli ollut tyyntä:
kuin puu, jonka ainoakaan lehti ei liikahda. Nyt oli tuuli yht'äkkiä
alkanut puhallella. Ja Bistritza muutti tykkänään näköä: näin koko
maailman eräiden kasvojen läpi. Kauneus ei kadottanut rahtuakaan
loistostaan, mutta näköni ei ollut entinen.
»En kärsinyt. En vielä tänä päivänä tiedä, mitä on rakkauden kipu, joka
pitelee sydäntä rautapihdein.
Rakastin Sultanaa, kuten lapsi rakastaa häkkilintuaan, joka on sen
ainoa ajatus. Tuo hento olento, joka jäi yksin uhmaamaan raakalaista,
valloitti minut kokonaan. Hän tiesi, etten ollut ilkeä. Hän oli
uhmannut silmiensä voimalla minun lihasteni voimaa ja oli voittanut.
Minun täytyi ajatella Sultanaa ja vain häntä. Onko vähänarvoista
ajatella rakastamatta ja kärsimättä? Ehkäpä muille, niille, jotka
rakastavat ja kärsivät helposti. Minulle tämä oli uutta. Se järkytti
koko olemustani. Tuskin olin eronnut hänestä, kun jo halusin nähdä
hänet jälleen, ja tämä halu karkoitti kaikki muut, kiusasi minua, sai
minut luopumaan tottumuksistani. En enää herättyäni laulellut, vaan
ajattelin Sultanaa. En enää nähnyt puita, eläimiä ja taivaanrantaa:
näin niiden sijasta Sultanan. Minusta oli aivan yhdentekevää laskinko
myötävirtaan vai nousinko ylämaahan. Koko tässä avarassa ja kauniissa
maailmassa kiinnitti vain yksi paikka mieltäni: Sultanan kotiseutu.
Ja yht'äkkiä alkoi muistini pettää, jollaista ei koskaan ennen ollut
minulle sattunut; aloin unohtaa tehtäviäni, mikä aiheutti paljon
ikävyyksiä minulle ja muille.
»Spilca ei enää ollut vapaa mies. Kului muutamia viikkoja, joiden
aikana minä toivoin, että nuo vilpittömät sinisilmät jättäisivät
minut rauhaan. Niin ei käynyt. Pieni vaalea pää syöpyi yhä
yksityiskohtaisemmin mieleeni. Silloin ajattelin:
— No niin, Spilca, kohtaloaan ei voi paeta. Jonakin päivänä kohtaa
itsekukin tiellään kiven, joka antaa hänen matkalleen toisen suunnan.
Etsikäämme tuo kivi. Sittenpähän näemme, mitä se oikein tahtoo.
Niinpä loppukesällä, pyhän Marian päivänä, pukeuduin pyhävaatteisiin
ja läksin kävelemään Sultanan pientä kotikylää kohti. Se oli
vuoristokylä, joka kyyrötteli kahden kukkulan lomassa, vuoristopuron
partaalla. Lähistöllä oli satavuotisia kuusikoita. Pienet, valkoiset
asumukset merensinisine ikkunoineen olivat hajallaan siellä täällä
kuin valkeat päivänkakkarat. Vaikka ne olivatkin siistit, hymyilevät,
hiljattain tuoreella kalkkivärillä valkaistut, kertoivat niitten
lahoneet ja sammaltuneet kattohirret maalaiskansan puutteesta. Tämä
ei ihmetyttänyt minua. Elettiin orjuuden ja hädän synkkää aikakautta,
joka vallitsi Turkin yliherruuden loppupuolella. Tiedettiin vuorten
suojaamien seutujen säästyneen jossain määrin hävitykseltä. Vain mies,
joka saattoi olla ilman kanssaihmisten seuraa, nousta vuorille ja
elää karhujen parissa, vältti _beilicin_ [= verotyö], ruoskaniskut ja
raskaat verot.
»Saavuin kylään jumalanpalveluksen aikana. Kaikki asukkaat olivat
kirkossa. Minäkin menin sinne ja rukoilin hyvänä kristittynä, jollainen
olin aina ollut. Se teki minulle hyvää. Pappi ja lukkari lukivat ja
messusivat kumpikin paikaltaan täynnä hartautta ja uskoa hiiskumattoman
hiljaisuuden vallitessa.
»En voinut nähdä kirkossaolijoiden kasvoja, sillä olin pysähtynyt
ovensuuhun. Kun väki alkoi poistua kirkosta, saatoin sensijaan
mukavasti etsiä joukosta kaipaamiani kasvoja. Sultanalla oli seurassaan
vanha, pieni nainen, jonka arvelin olevan hänen äitinsä, ja hänellä
oli yllään vaatimaton valkoinen pusero ja hame sekä musta, hiukan
kirjailtu _catrintza_. Hänen kulkiessaan ohitseni kumarsin hänelle
hiukan hämilläni. Hän vastasi tervehdykseeni kohteliaasti ja tyynesti
osoittamatta lainkaan hämmästystä tai mielenliikutusta.
»Muukalaisen ilmestyminen pieneen kylään herättää aina huomiota.
Oli nähty meidän tervehtivän toisiamme. Se riitti antamaan aihetta
kuiskailuihin, silmäyksiin, juoruilemiseen itse Herran huoneen
kynnyksellä. Tämä loukkasi aikeitteni puhtautta ja pakoitti minut
ottamaan varman kannan. Tein ripeän päätöksen mennä pyytämään Sultanan
kättä.»
* * * * *
»Aloin seurata molempia naisia. He poistuivat kylästä, nousivat
rinnettä ja menivät taloon, joka sijaitsi puolitiessä vuoren kupeella.
Tällä matkalla ei kumpikaan heistä ollut katsonut taakseen. Tämä
rehtiys herätti minussa luottamusta. Nousin heidän jälessään ja koputin
ovelle. Sultana tuli avaamaan.
»Hän ei hämmästynyt nähdessään minut, mikä seikka sai minut hämille.
Samoinkuin kaksi kuukautta aikaisemmin Bistritzan rannalla hän nytkin
teki minulle melkein saman kysymyksen:
— Hyvää päivää, Spilca! Mikä tuuli tuo sinut luoksemme? Jos ajatuksesi
ovat rehelliset, käy sisään!
— Rehelliset, Sultana, sen vannon Jumalan edessä: tulen kysymään
sinulta, tahdotko Spilcan puolisoksesi...
»Silloin näin punan leviävän hänen kasvoilleen, kun hän sanoi:
— Käy sisään... Neitosta ei kosita kynnyksellä!
»Sitten hän huusi äänekkäästi vanhukselle:
— Täti! Se on eräs Bistritzan tukkilainen, nimeltä Spilca.
»Täti loi minuun ihmettelevän katseen ja kehoitti istuutumaan.
— Tätini on kuuro, sanoi Sultana, ja alkaa myöskin »tulla jälleen
lapseksi». Hänen kanssaan ei sinun ole helppo puhella. Naisparka on
ollut kauan leskenä. Kolme vuotta sitten hän näki ainoan poikansa
heittävän henkensä tappelussa. Syynä mustasukkaisuus. Poika oli hänen
koko elämänsä, hänen vanhuuden päiviensä ainoa tuki. Silloin hän möi
talonsa ja muutti meidän luoksemme; isäni ja äitini elivät vielä
tuohon aikaan. He kuolivat seuraavana vuonna. Nyt olemme yksin. Elämme
joten kuten kättemme työllä. Kuten näet, Spilca, ei täällä näytä kovin
iloiselta... Eikä se kuitenkaan ole pahinta.
»En voinut vastata mitään. Hän oli puhunut näistä 'ei kovin iloisista'
asioista melkein hymyillen. Tyttö, joka seisoi edessäni, ei ollut arka
eikä ujo kuten tytöt yleensä, vaan voimakassieluinen ja onnettomuuksien
karaisema. Ja kuitenkin lempeä.
»Silmäys, jonka olin luonut sisään astuessani, riitti todetakseni, että
tätä kotia pidettiin kunnossa. Se ei ollut tuollainen maalaiskoti,
joka, milloin se ei ole suorastaan talli, on niin vihamielisen
siisti ja ankaran järjestyksellinen, että vieraan tulee tukala olla.
Isosta _tindasta_, missä maalaisperhe viettää koko elämänsä, vei ovi
kahteen kamariin. Leveitä ja korkeita vuoteita, joissa kussakin oli
kelta- ja valkojuovaiset peitot ja niissä leveät, melkein maahan
ulottuvat pitsireunustat. Joka sängyn päänpuolessa kömpelösti maalattu
_senduk_, joka melkein katosi peittojen, verhojen ja tyynyjen taa.
Kaikkialla vuoteen takaisella seinustalla kirjailtuja tyynyjä, paksuja,
monenvärisin kuvioin somisteltuja mattoja. Lattialla niinikään mattoja,
mutta lajiltaan halvempia. Joka huoneessa iso peili valkoisella
puupöydällä, jota peitti kudonnaltaan vuodepeitteiden kaltainen
liina. Maalattuja puutuoleja. Maalaiselämää esittäviä piirroksia.
Idänpuolisissa nurkissa ikooneja, joiden edessä paloi lamppu. Ikoonit,
taulut ja peilit olivat koristellut pitsireunustaisilla verhoilla,
joihin oli uhrattu paljon työtä ja silkkiä. Ikkunoissa liinaverhot,
jotka olivat melkein yhtä kauniit kuin pöytäliinatkin. Ja kummassakin
huoneessa kuteilla oleva kangas.
»Sultanan kodissa oli kaikkea sitä, mitä tavataan jokaisessa
meikäläisessä maalaiskodissa, johon kurjuus ei ole astunut. Ei sen
enempää. Mutta jokainen esine, koko järjestely kantoi lempeän käden
leimaa, joka oli saanut syntymään kodikkuuden, jollaista harvoin tapaa
maalaiskodeissa, joissa 'siistien' huoneitten somistelu kylmää vierasta
ja herättää hänessä epäviihtyisän tunteen ja pelon, että hän saa aikaan
häiriötä.
»Tunsin viihtymystä kuten muinoin vanhempieni luona, jotka olin
kadottanut, kun vielä olin lapsi. Ja sanoin heti Sultanalle mitä
ajattelin:
— Sultana, täältä puuttuu vain voimakas käsivarsi. Kas tässä se on, ja
kaikki käy hyvin!
Hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja hänen katseensa tunkeutui
sisimpääni, mutta minä kestin sen, sillä ajatukseni oli vilpitön.
— Spilca, hän sanoi minulle kirkkaalla äänellä, kaikki onnettomuutemme
eivät ole siinä, mitä kerroin sinulle, ja mikä kuuluu menneisyyteen.
On muutakin. En tahtoisi puhua siitä sinulle. Mitäpä se hyödyttäisi?
Ne, jotka olisivat halunneet naida minut, kuten sinä nyt, eivät ole
päässeet sen pitemmälle, vaikka ovatkin tietäneet sen. On parasta
alistua kohtaloonsa».
»Jäin mietiskelemään: Hyvä Jumala, mistähän on kysymys? Joku
maankiertäjä on varmaankin narrannut tyttöparkaa, nauranut hänelle ja
hylännyt hänet sitten. Ehkäpä hänelle on jäänyt syliin pienokainenkin!
Entä senjälkeen? Minä sanoin:
— Sultana, älä luule minua niin epäinhimilliseksi. Tiedäthän, että
maailma hyökkää nuoren tytön kimppuun. Minä en ajattele kuten maailma
ajattelee. Jos tuossa on koko syysi, koko murhe, joka estää muita
naimasta sinua, voimme me viettää häitä viikon päästä, jos vain sinä
tahdot sitä, kuten minä».
»Nämä sanat kuullessaan näin hänen suoristautuvan tuolillaan. Hänen
loistavat silmänsä räpyttelivät kiivaasti:
— Spilca, sinun epäilyksesi ovat aiheettomat. En ole syypää
mihinkään eikä minun tarvitse soimata itseäni mistään. Olen nyt
kaksikymmenkaksivuotiaana sama kuin maailmaan tullessani. Onnettomuus
on suurempi kuin jos olettamuksesi olisi tosi, vieläpä suurempi kuin
sekin, että minulla olisi »lehtolapsi».
»Odotin hänen sanovan, mikä tuo onnettomuus oli, mutta hän pysyi vaiti,
kääntämättä minusta avointa katsettaan, joka oli kuulas kuin elokuun
taivas.
»Täti tuli pyytämään meitä aamiaiselle. Sultana otti häntä kädestä ja
huusi hänen korvaansa:
— Täti! Spilca pyytää minua vaimokseen. Mitä sanot siihen?
Kumarainen, valkohapsinen vanhus, jonka kasvoihin isorokko oli jättänyt
pahat jäljet, katseli minua hetken säälien ja vastasi:
— Vahinko!... Poika-parka... Siitä ei tule mitään... Kuka uskaltaisi
astua _logofatin_ tielle?
— Kuka on tuo _logofat?_ kysyin minä. Ja mitä tekemistä hänellä on
tämän asian kanssa?
»Tämä kysymys nostatti katkeran ilmeen Sultanan kasvoille; hänen
katseensa synkistyi. Hänen valkoinen, tyyni otsansa, jota kehysti
sileästi taapäin kammattu tukka, kävi kalpeaksi, kun hän sanoi
tukahtuneella äänellä:
— Se on _logofat_ Costaki, jonka julmuuksista ja tihutöistä olet
ehkä kuullut puhuttavan. Me, kuten kaikki seudun asukkaat, olemme
riippuvaisia hänestä: hän voi antaa meidän elää tai voi tappaa
meidät, aivan kuten haluaa. Ja neitonen, johon hänen huomionsa
kiintyy, on mennyttä kalua. Hänellä on valittavana joko häpeä tai
perheensä perikato. Kaksi vuotta sitten tuo raakalainen mieltyi minuun
onnettomaan. Senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa. Tähän saakka olen
onnistunut pitämään puoliani. Mutta vaara on minulle ylivoimainen,
sillä tuolla miehellä ei ole sydäntä eikä häpyä. Hän on meidän
herramme. Ennemmin tai myöhemmin on minulla edessäni valinta. Valintani
on tehty. Oli aika, jolloin minussa eli toivo, että aviopuoliso voisi
suojella minua. Kukaan ei uskalla uhmata hirmuvaltiasta. Minua pidetään
_pacostena_ [= maanvaiva, vitsaus]. Ja niitä vastassa, jotka ovat
tulleet kaukaa naidakseen minut ja viedäkseen minut kotiseudulleen, on
toinen este: tätini ei tahdo tulla mukanani. Kaikki hänen vainajansa
ovat haudatut tänne, ja hän tahtoo painaa päänsä lepoon heidän
vierelleen. Spilca, nyt tiedät kaiken, joskaan et tunne tätä kauheutta
yksityiskohtaisesti. Kiitän sinua hyvistä aikeistasi. Siinä olisi
pelastukseni. Mutta kuten tätini jo sanoi, ei siitä tule mitään. Minä
tuottaisin sinulle onnettomuutta. Ja miksi uhmata häntä, kun kerran
sanon, ettei siitä olisi mitään hyötyä? Minun on varmaankin sovitettava
jokin pahatyö? Hyvä, minä sovitan sen.
* * * * *
»Salakarit, joita kohtalo siroittelee elämän merelle, pakoittavat
ihmiset puikkelehtimaan pienissä aluksissa varovasti rantoja pitkin.
Spilca, Bistritzan tukkipoika, tunsi karit ja välitti niistä vähät.
Ja mieluummin kuin että olisi uponnut nenäänsä myöten suohon hän
heittäytyi aaltojen vietäväksi.
»Minulle ei ole yhdentekevää, millä tavoin kuolen. Minulla on siihen
nähden mielihaluni. Niinpä siis läksin seuraavana sunnuntai-iltapäivänä
lainkaan epäröimättä uhmaamaan salakaria, jota niin monet _voinicit_
pelkäsivät.
»Ylpeä moldaulainen _hora_, oli käynnissä kolmen mustalaisen pitäessä
huolta tahdista. Kolmisenkymmentä neitosta, niiden joukossa Sultana.
Parisenkymmentä nuorukaista. Hikoiltiin hiukan, sillä aurinko paahtoi,
mutta siitä eivät tanssijat huolineet. Pidellen toisiaan sormenpäistä,
joita varmemmaksi vakuudeksi eroittivat toisistaan kirjaillut
nenäliinat (säädyllisyyden vuoksi ja myöskin siksi, että tahdottiin
olla mieliksi vanhemmille, jotka valvoivat heitä), tuo kaunis
piiri syöksyy keskustaa kohti. Eräs _voinic_ huutaa: paikoillaan,
paikoillaan! Pienet jalat ja isot jalat iskevät kuin rakeet tannerta,
karheat kourat heilauttavat pikku kätöset korkealle päiden tasalle ja
jälleen alas polviin saakka, sitten kehä laajenee, jolloin tanssijat
loittonevat toisistaan, niin että käsivarret ojentautuvat suoriksi, ja
nyt tuo ihmisseppel juoksee muutaman askeleen oikealle, sitten jälleen
vasemmalle. Kaikki jalat polkevat paikoillaan, paikoillaan!
»Hengähdetään hiukan ja aletaan uudelleen. Se on romanialainen »hora».
Voidakseen rakastaa sitä on oltava romanialainen ja maalainen. Se
ei ole monimutkainen, mutta eloisa ja värikäs kuin sateenkaari.
Siinä häilähtelevät kaulaliinat, jotka ovat joko keltaiset tai
valkoiset riippuen siitä, millainen on ollut silkkiäismato, jota niin
äidillisellä huolella on hoideltu. Lumivalkeasta liinasta valmistetut
liivit ja hameet. Mustat sametti- tai villaesiliinat. Ja sitten
kirjailuja ja pitsejä, jotka ovat nähneet kyyneleitä ja kuulleet
huokauksia. Naurua ja lauluja ei myöskään ole puuttunut, sillä on
hauska vaihtaa kyyneleet nauruksi.
»Kaunis, vähemmän kaunis tai ruma, 'horan' neitonen on aina miellyttävä
poikien silmissä. He tietävät, että hän on siellä etsiäkseen itselleen
puolisoa, sensijaan kuin he tulevat paremminkin etsimään naista,
harvoin aviovaimoa. Tästä johtuu se suuri tarkkaavaisuus, jolla tytön
äiti seuraa tanssijoiden liikkeitä ja kuiskailuja. Pojat ovat tietoisia
tästä vartioinnista, ja siinä onkin selitys nenäliinalle, joka eroittaa
toisistaan kädet, tyydyttää vanhemmat, ja josta ei ole muuta hyötyä
kuin että se korkeintaan kiihdyttää halua.
»Kirjaillussa _zabunissaan_, valkoisissa housuissa, päässään
leveälierinen, kolmivärisillä nauhoilla somistettu huopahattu on
nuorukainen ennen kaikkea ylpeä sukupuolestaan. Tämä on kovin neitosen
mieleen, joka ei vähääkään epäile olevansa kaunis. Viimemainitun
varovaiseen ja hiukan harkitsevaan vilpittömyyteen hän vastaa
varomattomalla, selvällä lupauksella, joka ei merkitse hänelle mitään.
Jos se tepsii, sitä parempi. Jollei, niin hän taipuu lain edessä, astuu
ikeeseen, perustaa kodin ja hänestä tulee järkkymätön tapojen vartia,
etenkin silloin, kun hän on nuorten tyttöjen isä, jotka vuorostaan
lähtevät 'horaan' etsimään itselleen aviomiestä.
»'Horat' vietetään aina _carciuman_ lähettyvillä. Se onkin
luonnollista, sillä siitä saa lämpimän ja silloin on hyvä juoda
lasillinen. Ja juodessa puhutaan siksi, että on jotakin sanottavaa,
tai vain siksi, että tahdotaan reuhata. Vain satavuotisen pähkinäpuun
varjossa istuvat valkohapsiset vanhukset juovat muistoille, puhuvat
ystävyydestä ja seuraavat ikäänkuin kaukaa sen elämän kiihkeää
poljentoa, joka ei enää herätä heidän intohimojaan.
»Näin oli minunkin saapuessani. Tutkivista katseista, joita minuun
luotiin, huomasin, että uutinen Sultanan ja minun kihlautumisestani
oli levinnyt kylään. Antaakseni vahvistuksen tälle huhulle menin
tervehtimään morsiantani ja hänen tätiään, minkä jälkeen menin yksin
päärynäpuiden alla olevan yksinäisen pöydän luo, tilasin _okan_
viiniä ja seurasin rauhassa tanssia ja kapakan edustalla olevien
juomaveikkojen keskusteluja.
»Olin tarpeeksi etäällä viimemainituista, jotta he saattoivat 'horan'
aiheuttaman melun aikana puhella minusta, samalla kun olin tarpeeksi
lähellä kuullakseni osan heidän pakinastaan. Heidän puheensa eivät
olleet pahansuopia minuun nähden. Jotkut vakuuttivat: '_hän_ tulee
aivan varmaan', _'hän_ tietää'. _Hän_ oli _logofat_ Costaki, minun
salakarini, koko seudun kauhu. 'Tulkoon vain!', ajattelin minä.
»Hän tuli. Hevosen kaviot nostattivat tomupilven ilmaan, ja humaus
kävi läsnäolijoiden joukossa. Sekä juomaveikot että tanssijat ja
soittoniekat kääntyivät huolestuneen näköisinä katsomaan ratsastajaa,
joka 'horaa' lähetessään antoi ratsunsa tanssia. Kaikki ihailivat
eläintä. Minäkin ihailin sitä vilpittömästi. Tuollainen juoksija olisi
ansainnut paremman isännän.
»Tuo pieni, tummaihoinen, vilkasliikkeinen mies heitti ohjat katkaistun
akasian rungolle ja hypähti keskelle nuorten parvea. Kaikki hatut
kohosivat ilmaan tervehdykseksi. Hänet ympäröi heti joukko suosikkeja,
jotka kiiruhtivat ilmoittamaan hänelle minun läsnäolostani. Silloin
käännyin ja katsoin häntä arkailematta päin naamaa. Tahdoin pelata
selvää peliä.
»Laihasäärinen _logofat_ kuunteli hajamielisenä puhujien sanatulvaa.
Aika ajoin hän vilkaisi salaa minuun päin, sitten kuulin yht'äkkiä
karhean äänen sinkauttavan uhkauksen, joka oli tarkoitettu minulle:
— On paras katkaista koivet kuljeskelevilta muukalaisilta!
»Vastasin tähän suoranaiseen taisteluhaasteeseen menemällä suoraa päätä
tanssipaikalle, missä karkelo oli jälleen käynnissä. Tartuin Sultanan
käteen, jota hänen ystävättärensä piteli, ja aloin tanssia molempien
neitosten välillä. Se oli rehellistä peliä; _logofat_ sensijaan
menetteli vähemmän rehellisesti.
»Kuten tiedetään, ei tanssiin liittyvä poika koskaan saa eroittaa
tanssijan ja hänen tyttönsä kättä. Jollei ole paikkaa kahden tytön
välillä, on hänen asetuttava kahden miehen välille. Tämä sääntö
on ehdoton ja sitä kunnioittavat kaikki, jotka eivät etsi riitaa.
_Logofat_ Costaki näki hyväksi nousta sitä vastaan, aiheuttaen yleistä
hämmästystä. Aivan odottamattani tarttui käsi takaapäin Sultanan
puoliseen ranteeseeni. Käännyin katsomaan taakseni. Piiri pysähtyi.
Mustalaisten soitto lakkasi. Kelmeänä seisoi matelija edessäni mitellen
minua vihaa uhoavin katsein ja sanoi tukahtuneella äänellä:
— Sallitko minun tulla piiriin?
— Pyri muualta!
— Tahdon tulla tästä!
— Jos yrität tästä, niin tuosta saat!
»Työnnälsin häntä polvellani vatsaan, niin että hän tuupertui maahan.
Voihkaisu, ja urho pyörtyi. Kukaan ei rientänyt hänen avukseen. Kapakka
tyhjeni. Naiset läksivät pakoon. Muuan vanhus huudahti:
— Onneton juttu!
Huusin mustalaisille:
— Hyvästi ensi sunnuntaihin! Tilaan teidät soittamaan Sultanan ja minun
kihlajaisiini!
»Ja käännyin morsiameni kotia kohti. Eräs lastaan taluttava äiti teki
ristinmerkin ja sanoi:
— Jumala varjelkoon meitä onnettomuudesta! »Koko tuolla viikolla ei
Bistritzalla varmaankaan ollut toista niin onnellista tukkipoikaa kuin
Spilca. _Logofat_ ei ollut näyttäytynyt kylässä. Joka ilta vietin
muutaman tunnin Sultanan luona, ja joka ilta hän erotessamme sanoi
minulle:
— Spilca, en voi uskoa onneen, josta uneksimme... Tuo »roisto» ei suo
sitä meille... Ja luulen, että kirous on ylläni...
»Minä upotin katseeni hänen säteilevien silmiensä kuulaaseen sineen,
suutelin hänen puhdasta otsaansa ja puhuin:
— Rauhoitu, Sultana! Taivutamme tädin muuttamaan kanssamme kauas
täältä, Sutcheavan alueelle, missä kotini on. Siellä elämme onnellisina.
»Sultana hymyili surumielisesti:
— Sinä et näy tietävän, mikä valta on vainajilla niihin, jotka ovat
heidät haudanneet... Täti antaisi mieluummin polttaa itsensä elävältä
kuin jättäisi hautausmaansa.
»Kihlajaissunnuntainamme ei kapakanisäntä ikävyyksien pelosta pannut
toimeen 'horaa'. Iltasoiton jälkeen menin mustalaisten puheille ja
pyysin heitä olemaan läsnä päivällisillä, jotka syötiin läheisimpien
tuttujen kesken, senjälkeen kun pappi oli kuuluttanut meidät. Kylän
nuoret ryypiskelivät ja pakinoivat laimeasti. Osa heistä suhtautui
tilanteeseen varovasti, kun taas toiset kuiskailivat minulle
salavihkaa, että 'koko seutu iloitsi läksytyksestä, jonka olin tuolle
'koiralle' antanut'...
— _Hän_ pelkää sinua. Te tukkipojat ja metsänhakkaajat olette vahvoja,
sillä te olette vapaita miehiä, kun me taas elämme orjuuden ikeen alla.
Teidän kova ja villi elämänne suojelee teitä ryöstöltä ja ruoskalta;
meillä on talutusnuora kaulassa. Jos _logofat_ suvaitsee antaa meille
keväisin hehtaarin kylvömaata, saamme olla onnellisia, jollei, on
meidän tehtävä päivätöitä yksinomaan hänelle. Siksi ei kukaan rohkene
nousta häntä vastaan. Kauneimmat neitomme kulkevat ensin hänen kättensä
kautta. Sitten me naimme heidät, useinpa vielä kohtu siunattuna.
»Illalla, kun noin tusinan verran sukulaisia ja ystäviä, pappi heidän
joukossaan, istui pitkän, häikäisevän valkoisen liinan peittämän
pöydän ympärillä, nousivat heille vedet silmiin avatessani lippaan,
joka sisälsi kihlajaislahjani. Siinä oli _beteala_ [jolla peitetään
nuoren aviovaimon kasvot], kiertäen kuin kultainen vuo jalokivillä
koristettuja korvarenkaita, jotka olin saanut perinnöksi äidiltäni;
kaksi kallisarvoista sormusta; kaksi rubiineilla ja safiireilla
somistettua rannerengasta, ja loppujen lopuksi kuuluisa _salba_
[talonpoikaisnaisten kaulakoriste], jossa oli kolme suurta _leftiä_,
kaksi Itävallan keisarillista dukaattia, neljä venetsialaista
dukaattia, neljä _polin_, kuusi Turkin puntaa ja kymmenen _galbenia_.
»Kaikki olivat liikutettuja, lukuunottamatta tätiä, joka ajatteli
rakkaita vainajiaan, ja morsiantani, joka ei uskonut onnemme unelmiin.
Valkoisiin puettu Sultana katseli kuin arka kyyhkynen vuoroon
lahjalipasta, vuoroon minun hymyileviä silmiäni. Jokainen pani
parastaan karkoittaakseen hänen synkät aavistelunsa. Pappi luki hartaan
rukouksen ja siunasi avioliittoaikeemme. Päivällispöydässä laskettiin
leikkiä. Mustalaiset soittivat. Kummitäti kehoitti Sultanaa tuomaan
nähtäväksi morsiuskapionsa. Hän teki sen koneellisesti. Ilakoivat
naiset hyökkäsivät _sendukien_ kimppuun: kauniisti kirjailtuja päivä-
ja yöpaitoja, liinoja, tyynynpäällisiä, peittoja, pyyheliinoja
vedettiin esiin ja leviteltiin ympäri huonetta. Sultana alistui aika
ajoin hymyilemään.
»Puoliyön maissa pois lähtiessäni kysyin morsiameltani:
— Sultana, mistä nämä synkät ajatukset?
— Ne eivät ole synkkiä ajatuksia, Spilca; _minä tiedän_ tuottavani
sinulle onnettomuutta. _Näen sen tulevan_.
»Painoin hänet lujasti rintaani vasten. Hän nojautui minuun täynnä
hellyyttä. Polttava kyynel putosi kädelleni. Sitten tieni peitti
kuusimetsän tuoksu ja lauha elokuinen yö.
* * * * *
Syyskuun loppupuolesta saattoi jo päätellä, että talvi tulisi aikainen
ja ankara, ja eräänä koleana sadepäivänä saavuin kylään, joka sijaitsi
kymmenen kilometrin päässä morsiameni kodista. Paloin halusta saada
nähdä hänet kuusipäiväisen poissaolon jälkeen. Minulla oli kaikenlaisia
ostoksia tehtävänä häitä varten, jotka oli määrätty vietettäviksi
lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kuluneen kuukauden aikana ei
Sultanan käytös ollut lainkaan muuttunut. Kaikissa hänen toimissaan
ilmeni varovaisuutta, vakavuutta, innostuksen puutetta, melkeinpä
kylmyyttäkin. Jollen olisi ollut niin varma hänen vilpittömyydestään,
olisin syyttänyt häntä välinpitämättömyydestä. Mutta olin vakuutettu
siitä, että hän kärsi. Hän ei tahtonut sanallakaan houkutella vanhusta
lähtemään kotiseudultaan. Kaikki minun yritykseni tädin taivuttamiseksi
olivat turhat; hän puhui itsepintaisesti vain vainajistaan. Alistuin
tähän siinä toivossa, että hänen loppunsa ei enää olisi kaukana.
»Seikka, jota pidin ilahduttavana, oli _logofatin_ katoaminen. Sen
päivän jälkeen, jolloin olin potkaissut häntä vatsaan, ei kukaan ollut
häntä nähnyt. Sanottiin hänen olevan sairaana. Jotkut väittivät pelon
pitävän häntä loitolla. Sultana yksin oli vakuutettu siitä, että tuo
'koira' hautoi hirvittävää kostoa.
— Pelkään kaikkea, mutta olen varma vain onnettomuudesta; tulkoonpa se
miltä suunnalta tahansa, tiedän, että se kohtaa meidän onneamme, ja
että sinä kärsit siitä eniten.
»Noiden sanojen jälkeen olin eronnut Sultanasta edellisenä sunnuntaina.
Näkisimme toisemme jälleen vasta seuraavan viikon lauantaina.
Minut pakoitti tähän pitkään eroon suuren tukkilautan kuljetus
Bistritza-joella, sekavien tilien selvittely matkan päätyttyä sekä
eräiden tarpeiden osto, joita oli vaikea saada. Nyt olin matkalla
ylämaahan pitkin jokivartta. Minulla oli nälkä. Olin väsynyt. Kaksi
jättiläismäistä vahakynttilää, jotka kumpikin painoivat kolme _okaa_
ja joiden oli määrä palaa vihkimistilaisuudessa, rasittivat minua
ylen määrin. Koskaan eivät kantamani hirret olleet niin painaneet
olkapäitäni. On totta, että huoli niiden katkeamisesta oli suurena
tekijänä väsymyksessäni. Vaikka en juuri olekaan taikauskoinen,
alkoi tämä painavuus tuntua minusta epäilyttävältä. Mieleeni muistui
muuan äitini uskomus: vihkiäiskynttilä, joka 'käy painavaksi', on
onnettomuuden merkki; se aviopuolisoista, jonka kynttilä kuluu eniten
juhlamenojen aikana, kuolee ensiksi. Ja niinpä olin valmis kuuntelemaan
ties mitä sisäistä ääntä. Karkoittaakseni mustat mietteet pysähdyin
kylään levähtääkseni, murkinoidakseni, ja ilahduttaakseni hiukan
mieltäni. Ravintolanpitäjä oli tunnettu hilpeydestään. Kas niin!
Helvettiin koko taikauskoisuus!
»Niin juuri, helvettiin! Mutta elämässä käy usein niin, ettei se, mitä
ympärillämme tapahtuu, ole omiaan karkoittamaan taikauskoamme.
»Avaan kapakan oven. Huoneessa on kuusi talonpoikaa ja isäntä. Kaikki
seitsemän lakkaavat keskustelemasta ja käyvät äänettömiksi huomattuaan
minut. Olin kuitenkin ennättänyt kuulla erään heistä sanovan:
— Poika parka! Hän on surkuteltava!
»Panen pois reppuni ja kynttilät ja kysyn:
— Kuka on surkuteltava?
»Kapakoitsija rientää leikkisänä luokseni:
— Hyvää iltaa, Spilca! Hyvääkö kuuluu?
— Hyvää, Lake, sanon minä, mutta kuka on surkuteltava?
— Pyh! Paikkakunnalla on sattunut pieni onnettomuus: eräs vaimo on
taittanut säärensä, ja nyt saa mies tehdä vaimonsa työt.
»Minä hymähdän itsekseni. Miksi eivät toiset sano sanaakaan? Ja miksi
he katselevat niin omituisesti pöydälle laskemiani kynttilöitä?
— Mitä katselemista on noissa kynttilöissä? Vihkiäiskynttilöitä!
Luulisipa, ettette ole koskaan ennen sellaisia nähneet!
— Nepä ovat isoja, sanoo joku joukosta, karttaen katsettani.
— Ovathan ne...
— Ehkäpä raskaitakin.
— Hyvin raskaita.
»He eivät sano enää mitään. Koetan niellä hiukan leipää, juoda tilkan
viiniä. Se ei tahdo mennä alas. Nousen ja lähden.
»Ulkona on melkein pimeä. Olen levännyt, mutta kynttilät painavat
jälleen. Vaihdan lakkaamatta käsivartta ilman tulosta. Ja perille on
vielä kaksi peninkulmaa. Tie on yksinäinen ja sateen liottama. Korvani
soivat, vuoroon toinen, vuoroon toinen, mikä on merkki siitä, että
joku puhuu minusta pahaa. Vedän esiin veitseni, avaan sen ja annan sen
riippua oikealla kupeellani. Mutta kuinka väsyttävää onkaan tähystää
kaiken aikaa ympärilleen! Vyöstäni riippuva veitsi lyö joka askeleella
vasten kuvettani. Minusta tuntuu kuin se syövyttäisi siihen reiän.
Taitan veitsen kokoon ja pistän sen jälleen vyöhöni. Juuri tällä
hetkellä ilmestyy kahden askeleen päähän eteeni pukki, yhtä musta kuin
minua ympäröivä yö; se kulkee tien yli ja katoaa. Ja vaikka hyvin
tiedän, että se on pukki kuten muutkin pukit, oikea pukki, jota sen
omistaja etsii kaikkialta, sanon aivan ääneen itsekseni:
— Se on piru!
»Kohotan oikean käteni tehdäkseni ristinmerkin. Käteni on lyijynraskas.
Ajattelen:
— Se oli piru! Se estää minua siunaamasta itseäni! Ja nämä kynttiläthän
käyvät niin raskaiksi, etten enää tiedä, miten niitä pidellä!
»Tahdon jälleen avata veitseni, mutta peukaloni on liian heikko
voittamaan jäykkää jousta. Siinä jälleen merkki Pahan läsnäolosta! Ja
yö on niin pimeä, että silmiini koskee.
»Viimein lasken reppuni maahan ja asetan kynttilät tien vierellä
kasvavaa puuta vasten. Silloin huomaan poikenneeni väärälle tielle,
joka kulkee yhdensuuntaisesti oikean tien kanssa. Puut ovat nuoria
poppeleita, suoria ja melkein yhtä paljaita kuin kynttilät. Jälleen
kynttilöitä! Kokonainen kuja! Surkeita kynttilöitä, sammuneita ja
mustia!
— Ei, sanon itsekseni, tämä yö on viimeiseni! En kuole virran
pyörteisiin kuten kuuluisi urhealle tukkipojalle; kuolen pelosta kuin
_baba!_
»Lopulta onnistun avaamaan veitseni ja tekemään ristinmerkin. Otan
maasta kantamukseni. Ja huomaan rämpiväni upottavalla pellolla, jonka
poikki kuljen päästäkseni oikealle tielle. Yht'äkkiä näen edessäni
kaksi kiiluvaa silmää, jotka tulevat minua kohti. Tunnen sydämeni
pysähtyvän. Reppu ja kynttilät pääsevät käsistäni. Minä huudan:
— Äiti!
»Bä-ä-ä, kuuluu vastaukseksi. Kiiluvat silmät katoavat.
»Myöhään yöllä pääsen perille loan ja hien peittämänä. Sultanan asunto
on kirkkaasti valaistu, paljon kynttilöitä on sytytetty palamaan.
Kaukaa näen _tindan_, joka on täynnä ihmisiä.
— Siinä se, sanon minä, täti on kuollut! Nyt tiedän, miksi kohtasin
kaikki nuo onnettomuuden merkit tielläni!
»Mutta enpä tietänytkään, sillä vanhus seisoi isossa huoneessa ja
hypisteli kyynelettömin silmin morsiameni pukua, morsiameni, joka
makasi valkoisen liinan peittämällä pöydällä täydessä hääasussa,
kauniimpana kuin koskaan ennen, kynttilöiden häilähtelevien liekkien
valaistessa hänen vahankalpeita kasvojaan, joihin kuolema oli
lyönyt leimansa. Pitkät, vaaleat silmäripset eivät enää koskaan
liikahtelisi. En enää koskaan saisi nähdä noita kirkkaita ja avoimia
silmiä. Sitruunapuun lehvästä kierretty seppele kaartoi hänen kalpeaa
otsaansa, jolle olin luullut seuraavana sunnuntaina saavani alttarin
edessä painaa pyhän suudelman. Valtoimet, kahtaalle jaetut hiukset
valuivat pitkin hänen jäykistynyttä ruumistaan, sekaantuen _betealan_
kultalankoihin. Rinnalla lepäävien käsien välissä oli nenäliina, johon
oli kääritty rahat, jotka portinvartijat vaativat kuolleilta avatessaan
heille oven toiseen maailmaan. Ylinnä käärinliina.
»Ja minä, Spilca, jään seisomaan kynnykselle ja katselemaan tätä
kaikkea kuten muutkin.»
* * * * *
— Niin oli kirjoitettu, sanoi täti minulle; hän tiesi sen itsekin. Hän
oli valmistunut siihen. Toissailtana, kun hän oli yksin kokoamassa
heinää, tuli _hän_ äkkiarvaamatta, raastoi hänet metsään ja otti hänet
väkivalloin. Pieni Sultana-parkani ei jaksanut kantaa tätä loukkausta.
En tiedä, kuinka hänen yöllä onnistui sulattaa fosfori kahdeksasta
tulitikkulaatikosta ja juoda myrkky. Hän kuoli eilen illalla iltamessun
jälkeen, ilman että häntä olisi saatu juomaan maitoa, jotta hän olisi
antanut ylen myrkyn. Niin on kirjoitettu... Nyt hän ainakin saa levätä
vanhempainsa vieressä. Ehkäpä he kutsuivat häntä. Kuolleet eivät halua
olla yksin.
»Sitten vanhus otti hääkynttilät, kehitti ne esille kääröstä, sytytti
ne ja asetti ne Sultanan päänpuoleen, jonka vahamaiset kasvot näyttivät
vieläkin valkeammilta noiden kahden liekin luodessa huoneeseen
häikäisevää valoaan. Sitten hän polvistui ja lausui lujalla äänellä:
_Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun tahtosi_...
»Kaikki läsnäolijat noudattivat hänen esimerkkiään. Minä yksin jäin
sanaa sanomatta seisomaan ja katselemaan valossa uinuvaa morsiantani.
* * * * *
»Olin elänyt kuusi päivää kuin villipeto tiheässä metsikössä lähellä
ala-Bistritzan alueen herraskartanoa, missä isännöi _logofat_ Costaki,
Sultanan ja monien muiden pyöveli. En ollut millään keinoin päässyt
näkemään häntä. En tiedä, olinko syönyt, juonut tai levännyt. Tiesin,
että vaatteeni olivat riekaleina, kädet, jalat ja kasvot verissä, sillä
olin yötä päivää juoksennellut tieltä toiselle poikki pensaikkojen.
»Nämä seudut olivat etäällä rikospaikalta; täällä ei _logofat_ pelännyt
minua. Tämän metsän poikki hän kulki palatessaan tarkastusmatkoiltaan,
aina yksin ja ratsain, aina pistooleilla aseistettuna. Minulla oli
ainoana aseena vihani, kostoa huutava vereni. Veitsestä ei minulla
olisi ollut suurtakaan hyötyä. Saadakseni miehen lankeamaan paljaisiin
käsiini olin varannut nuoran, jonka aioin pingoittaa puusta toiseen.
»Kuudes ilta oli tuon hääpäiväksemme aiotun lokakuun ensimmäisen
sunnuntain aatto. Sensijaan, että olisin kuumeisena odottanut tuota
elämän riemullisinta päivää, makasin ojassa nuora kädessäni, korva
herkkänä, ilman sielua, ilman Jumalaa, ilman toivoa. Hetkittäin en
edes tietänyt, kuka olin. Yölinnun huuto tai siipien suhahdus herätti
aivoni jälleen eloon. Ensimmäinen ajatukseni, ainoa haluni oli silloin
_hän_. Kuvittelin hänen lähestyvän ajaen täyttä laukkaa. Hevosen
polvien tasalle pingoitetussa köydessä tuntui tärähdys. Eläin suistui
nurin. Minulla oli vihollinen käsissäni. Hypähdin hänen päälleen. Minkä
kaamean kuoleman minä hänelle valmistin.
— Ah, Herra! Jos olet olemassa ja jos näet vääryyden tapahtuneen, niin
suo minun juoda tämä raikas vesi! Sitten pukeutuisin munkkikaapuun ja
laulaisin sinun ylistystäsi koko elinikäni!
* * * * *
»Näin rukoilin tuona iltana, ja rukoukseni oli Jumalalle otollinen.
»Paikka, jonka olin valinnut aikeeni toteuttamiseen, oli mitä
soveliain. Ennenkuin tie muuttuu niin tasaiseksi, että ratsastaja voi
laskettaa neliä, kiemurtelee se eteenpäin kapeana ja äkkijyrkkänä, ja
kulkua vaikeuttaa lisäksi vuoristopuro. Tässä kohden täytyy ratsastajan
laskeutua satulasta ja kulkea jalkaisin noin pari sataa metriä. Tällä
välin minun oli koetettava päästä tuntemaan hänet, jotta en tappaisi
syytöntä, joskin olin varma, että _logofat_ oli ainoa ratsastaja, joka
liikkui näillä seuduin.
»Utuinen hämärä laskeusi lempeänä tammimetsän yli minun kuunnellessani
ojaan kyyristyneenä puron lorinaa, kun hevosen kavioiden kopse kohtasi
selvänä korvaani. Ratsastaja hyppäsi maahan. Hevonen päristeli. Sydän
ilosta sykähtäen hypähdin pystyyn. Koetin muutamalla harppauksella
päästä lähemmäs voidakseni eroittaa viholliseni lyhyen vartalon, mutta
mies oli näkymättömissä hevosensa takana, jonka hän antoi kulkea
valloillaan, pysytellen itse vastakkaisella puolella minua. Kävi
yhä pimeämmäksi sitä mukaa kun edettiin sankkaan, jättiläismäisiä
puita kasvavaan metsikköön. Minun oli siis kaikin mokomin päästävä
näkemään hänet siinä paikassa. Niinpian kuin tiheikkö olisi kuljettu,
pääsisi hän käsistäni. Mitä tekisin viivyttääkseni häntä? Pieninkin
varomattomuus minun taholtani olisi ollut kohtalokas.
— Jumalani, ajattelin minä, suojelisitkohan sinä pyöveleitä?
»Ja äkkiä minä taitoin kuivan oksan. Rasahdus sai miehen ja hevosen
pysähtymään. Hetkisen he seisoivat hievahtamatta paikoillaan, mutta
jatkoivat sitten jälleen laskeutumistaan. En ollut päässyt sen
pitemmälle. Silloin kuljin polun poikki heidän takanaan samalla
seuraten heitä. Mutta tällä välin he pääsivät edelleni. Silloin menetin
malttini, panin kaksi sormea suuhuni ja päästin voimakkaan vihellyksen.
Vastauksena oli pistoolinlaukaus. Sitä seurasi kirous. Tunsin
_logofatin_ äänen.
»Koskaan ei ihminen ole ollut onnellisempi onnettomuudessaan kuin minä
tuona hetkenä! Juoksin kuin tiikeri alas tietä ja suljin sen nuoralla,
jonka pingoitin vihan moninkertaistuttamin voimin.
»Sekunnit tuntuivat minusta iäisyydeltä, pimeys helvetiltä. Ja kesken
pimeää odotusta, pimeää kuin vihani, kuulen viholliseni lähenevän.
Hän ei nouse hevosen selkään, vaan etenee varovasti, vetäen hevosta
suitsista perässään, pistooli varmaankin valmiina. Armoton Jumala, tätä
en ollut tullut ajatelleeksi! Hän huomaa köyden. Hyvästi, kosto!
»Kiskaisen pois köyden ja heittäydyn poikittain tielle, kasvot maata
vasten.
— Kas niin, _logofat:_ laukaise pistoolisi pääkallooni ja lähetä minut
Sultanan asuinsijoille! Mutta jollet onnistu, niin varo itseäsi!
»Minä kuuntelen korva maata vasten painettuna hevosen lähestyvien
askelten säännöllistä tahtia, sitten erotan hänen isäntänsä askeleet.
Peitän käsivarrellani kasvoni. En tahdo enää nähdä mitään. En hengitä
enää. Elän kuolemaantuomitun hetkiä, joka kaula pölkyllä odottaa
miekan putoamista. En pelkää kuolemaa vaan sitä, että _logofat_ pääsee
käsistäni.
»Hän ehtii luokseni ja pysähtyy. Askel, vielä toinen... Hänen kätensä
tarttuu käteeni. Hän nostaa käsivarttani ja sanoo:
— Hei, sinä siinä! Oletko kuollut, haavoittunut vaiko vain humalassa?
»En vastaa mitään, mutta yhdellä hyppäyksellä kiedon hänet syleilyyni,
puristan häntä rautaisin voimin kasvot kasvoja vasten, hengitys
hengitystä vasten, molemmat polvillamme ollen, sillävälin kuin hän
huutaa apua, sillävälin kuin hänen luunsa rusahtelevat ja hänen äänensä
sammuu. Hänen ruumiinsa taittuu kuin lauta ja retkahtaa taapäin.»
* * * * *
»Pantelimonin luostari Athos-vuorella: linnoitettu kasarmi, jossa
asustaa kuusisataa munkkia. Sen perusti Venäjän keisarinna Katariina
II. Vihkimispäivänä hänen ei sallittu astua jalkaansa tälle alueelle,
josta naissukupuoli on karkoitettu eläimiä ja siipikarjaa myöten.
»Se on kasarmi. Siellä on kanuunoita Staretzin, hänen esikuntansa
ja heidän rikkauksiensa puolustamiseksi. On munkkikaapuun puettuja
sotilaita, joita sanotaan 'veljiksi', mutta jotka vapisevat
päällysmiestensä edessä kuten sotilaat yleensä. Se, joka on tyhmä ja
uskovainen, kuten minä olin, hakkaa puita, pyytää kaloja, valmistaa
öljyä, viljelee viiniä, rukoilee itsensä ja viisasten puolesta,
jotka pohtivat Jumalan olemassaoloa, syövät kaiken, juovat kaiken ja
käyvät Karean viisaita ja vaiteliaita naisia naurattelemassa. Ne,
jotka eivät voi tehdä heidän tavallaan, kiduttavat itseään hurskaassa
yksinäisyydessä. Kaikki anovat anteeksiantoa Vapahtajalta, joka suo
sen kaikille, sillä onhan hän ristiinnaulittu. Siellä minusta tuli
heitukka!»