»Annan sinulle puheenvuoron, Spilca. Kohota verhoa, joka peittää sinut
silmiltämme, avaa arkailematta sydämesi, kerro meille elämäsi, ilosi,
kärsimyksesi, vihasi!
»Floarea Codrilorin kehoitus näytti tulleen Spilcalle yllätyksenä.
Hänen yläruumiinsa suoristautui äkkiä, kuten häveliään miehen, kun
hän kuulee säädyttömyyksiä. Hänen pyöreät, teräksenharmaat silmänsä
uhmasivat vakavina ympärilläolijoiden katseita, mutta vain tuokion;
sitten hän käänsi levottomana päänsä luolan suuta kohti. Kauan hänen
ajatuksensa harhailivat autiossa ja sumuisessa ulkomaailmassa,
jolla aikaa hänen leveä, risaisen munkkikaavun verhoama rintansa ei
näyttänyt lainkaan hengittävän. Polvia vasten nojaavat kädet eivät
hievahtaneetkaan, liikkumattomat olivat niinikään sääret ja jalat,
joita verhosivat karheat rievut ja jalkineet. Spilca oli jättänyt
meille aineellisen minänsä. Vain hänen jäntevät, siistit kasvonsa,
joita kehysti punertava, hyvin kammattu parta, sekä paljas päälakensa
olivat täynnä elämää; vain hänen puolittain valossa oleva päänsä
ilmaisi taistelun olevan käynnissä hänen sielussaan.
»Hitaasti hän sitten käänsi kasvonsa päällikön puoleen. Täyteläiset
huulet liikahtelivat, mutta ne olivat kuivat; kokoonpuristunut
kurkku äänteli jotakin käsittämätöntä. Tämä este näytti suututtavan
munkkiheitukkaa. Hän kostutti huulensa ja alkoi puhua lujalla äänellä.»