»Muutin metsiin löytääkseni sieltä oikeuden, joka pakeni kaupungista.
»Brailassa, missä avasin ensi kertaa silmäni, oli isäni
ravintolanpitäjänä. Isäni — jonka piru periköön — oli aivoituksiltaan
kelpo mies. Mutta useimmat ihmiset, joilla on hyvät aivoitukset, ovat
kotioloissa hirmuvaltiaita, etenkin milloin pitelevät peräsintä. Isäni
hoiteli suuren talonsa peräsintä, jonka hän tahtoi nähdä turvassa
myrskyiltä; siinä tarkoituksessa hän laski ankkurin tyyneen veteen,
huolimatta muutamien matkustajien vastaväitteistä, joille tämä ei ollut
mieleen.
— Eikö se miellytä teitä? kysyi hän. Odottakaa, kunnes Allah kutsuu
minut luokseen. Sitten saatte tehdä, kuten haluatte...
— Niin, vastasimme me, veljeni Cosma, sisaremme Kira ja minä, — niin,
teemme mielemme mukaan, kunhan Allah kutsuu sinut luokseen. Mutta
milloin hän kutsuu sinut?
— Se on Allahin asia!
»Se oli todellakin Allahin asia ja hyvin ikävä asia, sillä meitä
halutti kovin noudattaa omaa mieltämme, kun isää sitävastoin ei
lainkaan haluttanut lähteä taivaaseen ja jättää peräsintä meille.
Vaikka olikin vanha, piteli hän peräsintä voimakkain käsin, nojaten
omiin laatimiinsa periaatteisiin.
»Hän uskoi hurskaasti Jumalaan, kaikkiin jumaliin, ja pelkäsi
heitä kaikkia. Ollakseen mieliksi jokaiselle heistä hän otti
haaremiinsa kauniita naisia, jotka edustivat kolmea suurta uskontoa:
muhamettilaista, juutalaista ja kristinuskoa. Hän antoi perheensä
jäsenille täyden vapauden uskontonsa valintaan nähden, mutta vaati
heitä ankarasti valitsemaan jonkun näistä, unohtaen, että paras
kaikista, — se, ettei ollut mitään uskontoa — puuttui joukosta.
»Hän uskoi vilpittömästi Jumalaan, mutta vakuutti romanialaisen
sanontatavan mukaan, että:
— _Vielä Jumalan luonakin voivat ylhäiset syödä meidät suuhunsa!_
Miellyttääkseen siis ylhäisiäkin hän avasi heille hotellinsa ovet
selkoselälleen, ja majoitti heidät kaikki. Tietystikin hän kantoi
heiltä maksun, mikä ei ollut niinkään helppoa, sillä nuo peijaan
ylimykset olivat hiukan ihmissyöjäin sukua. Mutta isäni ei ollut
niin tyhmä, ettei olisi ymmärtänyt, että oli hyvä miellyttää Jumalaa
henkevillä keinoilla, ja vieläkin parempi hankkia ylhäisölle nuoria
neitosia.
»Menestys oli perinpohjainen: herra — joka ei ollut sen vähäisempi kuin
itse Suurvisiiri — antoi isälleni avoimen valtakirjan, jossa hänet
julistettiin Portin hotellinpitäjäksi ja hänelle annettiin oikeus
pidättää itselleen ja myydä huutokaupalla jokaisen maksukyvyttömän
asukkaan matkakapineet. Mutta kun joskus saapui sellaisiakin ovelia
vieraita, joilla ei ollut mukanaan mitään matkatavaraa, lahjoitti isäni
tuolle asukkaalle aivan ainutlaatuiset matkakapineet: niinpian kuin
petturi nosti ankkurin huutamatta matkanmääräksi rautatieasemaa, hän
juoksi kaikkivoivan _agan_ luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja ojensi
hänelle käärön:
— Effendi Se ja Se unohti tämän luokseni lähtiessään aamulla, hän sanoi
viattomasti. Hän unohti niinikään maksaa kuukauden ylöspidon, mutta se
ei tee mitään!
»Se ei merkinnyt mitään isälleni. Mutta se merkitsi paljon
Effendi-paralle, sillä Aga, joka oli utelias kuten kaikki Agat, penkoi
käärön sisällön, löysi arkaluontoisia papereita ja katkaisi pään
huonomuistiselta Effendiltä.
»Niin, isäni oli aikeiltaan kelpo mies.
»Taatakseen meille omaisuuden tulevaisuudessa hän pakoitti meidät
elämään hänen elämäänsä nykyhetkellä, mutta vain vaivalloisen puolen
siitä. Koko talon oli otettava osaa hänen rukouksiinsa ja paastoihinsa
ja kumarreltava ylhäisiä, jonka jälkeen hän lähti yksin viettämään
hauskoja hetkiä ystäviensä seuraan joko kotonamme tai Carc-Serdarin
ja Zapciun luona, missä pelattiin loppumattomiin _ghiulbaharia_
korisevien vesipiippujen säestämänä. Me saimme huvitella ja juhlia vain
kerran vuodessa, bairamin aikana. Ja nämäkin juhlat kävivät meille
kalliiksi, sillä ne sattuivat _ramazan-kuukauden_ jälkeen, joka saattoi
ruuansulatuksemme epäkuntoon, sillä yöt kuluivat ylensyömisessä ja
päivät mitä ankarimmassa kieltäytymisessä. Tästä syystä me nousimmekin
sotaan talon päämiestä vastaan.
»Vaikka oli tuskin viisitoistavuotias uskalsi Cosma ensimmäisenä syödä,
juoda ja tupakoida heti ramazanin alettua, mikä aiheutti loputtoman
riidan. Käytin hyväkseni tätä torailua ja noudatin hänen esimerkkiään.
Meitä oli kaksi pitämässä puoliamme isää vastaan, joka koetti aluksi
palauttaa meidät kuuliaisuuteen vakuuttamalla, että Profeetta
'kieltäisi meiltä iankaikkisen elämän'.
— Mikä vahinko iankaikkiselle elämälle! huudahdimme me.
— Itse Profeettakin paastosi tänä kuukautena! selitteli isä.
— Niinpä niin, mutta hän nukkui päivät.
— Mutta hänkin teki työtä öisin kirjoittaen Korania, joka on valomme.
»Silloin Cosma ilmaisi haluavansa olla kristitty:
— Se on äitini uskonto ja se on vähemmän vaivalloinen: kristittyjen
Profeetta sai edes syödä joka päivä! Ja hänkin on luvannut iankaikkisen
elämän: lienee siis samantekevää.
»Isä taipui, sillä hän pelkäsi loukkaavansa muita jumalia. Cosmasta ja
minusta tuli kristityitä, toisin sanoen, ei tapahtunut mitään muutosta,
sillä voi siirtyä uskonnosta toiseen ja pysyä entisessä nahassaan.
Tulipa sitten pitkä paasto, joka käy kristittyjen pääsiäisjuhlien
edellä, jolloin on seitsemän kahdeksan viikon ajan elettävä leivällä
ja papukeitoksella. Tämä oli mielestämme järjetöntä. Seurasi myrskyisä
kiista.
— Saatte luvan kunnioittaa lakia, jonka itse olette valinneet! ärjyi
isämme.
— Olemme tosin valinneet sen, vastasi Cosma, mutta siinäkin on jokin
erehdys: ei voi olla mahdollista, että iankaikkisen elämän saamiseksi
on pakko ahtaa itseensä kuivia papuja kokonaista kaksi kuukautta!
— Se on pakko! Teidän on syötävä vedessä keitettyjä papuja. Muussa
tapauksessa: ei kristinuskoa eikä paratiisia!
— No niin, päätteli veljeni, olemme ilman kumpaakin! Vedessä keitettyjä
papuja ei käy syöminen!
»Isä huudahti epätoivoissaan:
— Tämä on surkeaa! Vedän aivan varmaan päälleni taivaan vihan: nuo
kaksi eivät tahdo omaksua ainoatakaan niistä kolmesta uskonnosta, joita
vaalin kattoni alla!
»Nuo kaksi eivät tosiaankaan sitä tahtoneet. Ja ennenpitkää heitä oli
kolme, kun sisaremme Kira liittyi meihin, sitten neljä, Ismail-veljemme
mukaanluettuna, joka hirttäytyi eräänä päivänä ahneutensa vuoksi. Hän
himoitsi herkkuja, ja kun kaikki herkut olivat tarkoitetut samoille
kuluttajille, sieppasi kunnon Ismail ne itselleen keittäjien käsistä,
ulvoi mielihyvästä syödessään niitä ja kivusta niitä sulattaessaan,
sillä isä suomi häntä niin kauan kuin tätä sulattamista kesti.
»Mutta meidän oloamme tässä talossa vaikeutti ennenpitkää aistillisten
intohimojen ilmestyminen näyttämölle. Minä en ollut tässä osallisena:
en ole koskaan tuntenut tarvetta kohottaa verhoa, joka peittää
naisen kasvoja. Cosma sensijaan kohotti verhoa omasta puolestaan,
minun puolestani, hirttäytyneen veljen puolesta ja kaikkien niiden
esivanhempiemme puolesta, jotka olivat olleet arkoja kuten minä, tai
hirttäytyneet kuten Ismail. Cosma kohotteli kaikki verhot. Ja se olikin
paikallaan eikä liikuttanut minua lainkaan.
»_Hän_ oli täynnä naisia, sellaisia, jotka kuuluivat isälleni ja
isäni ystäville, ja _cadanoita_, jotka kuuluivat hotellissa asuville
_kiabureille_. Heidän hajuvesiensä tuoksu täytti talon. Cosma kierteli
ympäri taloa nuuskien ilmaa kuin vinttikoira, kuten Ismail oli tehnyt
hiiviskellessään keittiön mailla. Mutta jos viimemainitun aiheuttamat
vauriot olivat siedettäviä, ei asianlaita näyttänyt olevan sama Cosmaan
nähden. Niin ainakin vakuuttivat aviomiehet, isämme etunenässä. Mutta
he olivatkin ainoat, jotka valittivat tätä vitsausta. Naiset eivät
koskaan valittaneet. Siksipä katsoinkin Cosman ja naisten olevan
oikeassa, sillä Cosmalla oli puolellaan Korani, joka sallii miehelle
useita vaimoja, ja naisilla oli puolellaan Raamatun viisas, joka sanoo:
_'On kolme seikkaa, jotka ovat minulle ylen ihmeelliset, vieläpä
neljäkin, joita en lainkaan tunne: kotkan jälki ilmassa, käärmeen jälki
kalliolla, laivan jälki meressä ja miehen jälki neitseessä'_.
»Jollei siis näy mitään jälkeä, niin miksi tämä hälinä? Sillä oli vain
yksi vaihtoehto: joko oli Profeetta lukenut raamatun viisaan sanat
ja myöntänyt ne Koranissaan oikeiksi tahi eivät uskovaiset lainkaan
kunnioita hänen säädöksiään, ja kun he näin ollen ovat ensimmäiset
vikapäät, ei heidän pitäisi suuttua. Mutta he suuttuivat sittenkin.
Cosma sai selkäänsä. Minä syöksyin puolustamaan häntä. Sain vuorostani
selkääni. Veljeni kysyi, mistä hän voisi ottaa sen, minkä kaikki
uskonnot hänelle sallivat. Ei mistään, tällä haavaa. Tämä nainen
on äiti. (Täällä oli siis äitejä!) Tuo toinen on sisar. (Oli siis
sisariakin!) Muut kuuluivat miehilleen. (Eivätkä he pyytäneet muuta
kuin saada kuulua Cosmalle!)
— Kaikki nuo naiset kuuluvat taloon ja heidän herransa elättävät
heidät, selitettiin hänelle; sinun on etsittävä naisesi ulkopuolelta,
ostettava heidät, elätettävä heidät omilla rahoillasi, kun saat niitä!
»Cosma ei ymmärtänyt tällaista ja tuli minun luokseni sanoen:
— Elias, selitähän minulle, miksi minut lähetetään ulos talosta?
Eivätkö oman talon naiset ole rakkaampia kuin vieraat?
— Olet oikeassa, Cosma: oman talon naiset ovat meille rakkaampia.
— Eikö niin? Selitähän vielä eräs seikka: kun nyt kerta talon naisväki
saa elatuksen herroiltaan ja kun he eivät pyydä minulta muuta kuin
rakkautta, miksi minun sitten pitäisi hukata aikaani juoksentelemalla
ulkosalla niiden perässä, jotka eivät minua lainkaan tunne, ja
kiellettävä ilo niiltä, jotka tuntevat minut ja pyytävät sitä minulta?
— Olet oikeassa, Cosma: älä juoksentele ulkona äläkä kiellä iloa
niiltä, jotka sitä pyytävät; säästä kaikki taloon, jossa sinua
rakastetaan.
— Sitähän minäkin! Vielä eräs kysymys, Elias: he kieltävät minua
lähestymästä naisia, jotka eivät maksa minulle mitään, ja tahtovat,
että ostaisin niitä itselleni, kunhan ensin saan rahaa. Mitä on tehtävä
saadakseen rahaa?
— En tiedä, Cosma. Sinun olisi ehkä kysyttävä tätä seikkaa papilta,
_hodgealta_ tai Carc-Serdarilta: he ovat kaikki miehiä, jotka eivät
pane rikkaa ristiin, ja heillä on rahaa.
»Cosma läksi kysymään heiltä. Kaikki kolme vastasivat, että työ yksin
tuottaa rahaa.
»Tämä vastaus sai veljeni raivoamaan. Minuakin se suututti, sillä nuo
kolme eivät tehneet muuta kuin pelasivat _ghiulbaharia_ isämme kanssa,
sillävälin kun kaiken työn heidän tiluksillaan suorittivat helotit
verotöinään. Siitä huolimatta Cosma piti kiinni heidän sanoistaan ja
sanoi isälle:
— Kolme ystävääsi, jotka edustavat arvovaltaa ja uskontoa, ovat sitä
mieltä, että rahaa saa vain tekemällä työtä. No niin, minä teen työtä
sinun luonasi: anna siis minulle rahaa ostaakseni ja elättääkseni kolme
vaimoa. Tarvitsen kolme vaimoa!
»Silloin isä puhui meille aikeistaan:
— Niin, Cosma, sinä teet työtä, ja samoin veljesi ja minä itsekin,
mutta rahat, jotka kertyvät _sendukiin_, ovat tulevaisuutta varten.
Löydätte ne sieltä minun kuoltuani ja olette tyytyväisiä...
»Cosma keskeytti hänen puheensa:
— Lopeta juttusi tulevasta tyytyväisyydestä! Nyt on minun saatava kolme
vaimoa. Sanot, että minun on ostettava ja elätettävä ne. Anna siis
minulle rahat työstäni!
— Mutta olet liian nuori, poikani: kolme vaimoa
yhdeksäntoistavuotiaana? Ei... On odotettava...
— En voi! Minun on saatava ne.
»Hän puhui totta... Hän tarvitsi niitä... Kuinka monta? Kolme tai
kuusi, en tiedä, mutta näin omin silmin talon kaikkien naisten tulevan
Cosman luo ja palaavan takaisin ilomielin.
»Siinä hänen tarpeensa.
»Talossa oli muitakin tarpeita. Ensinnäkin Kiralla. Isän sanojen
mukaan ne olivat tuhoisia. Hän pukeutui yksinomaan aasialaisiin
silkkeihin, käytti hajuvesiä, jotka maksoivat painonsa kultaa, ja vaati
käytettäväkseen ajopelit, jotka olivat yhtä loisteliaat kuin itsensä
Agan. Hänen almunsa yksin nousivat kymmeneen dukaattiin kuussa. Isä
rakasti ja hemmoitteli häntä enemmän kuin muita lapsia, mutta huusi
moista tuhlausta vastaan:
— Sinä saatat minut perikatoon! Sinun menosi ovat yhtä suuret kuin beyn
tyttären, mutta rukouksesi, joilla käännyt kristityn Jumalasi puoleen,
ovat leikintekoa! Tuolla tavoin en minä ole onnistunut kokoamaan teille
omaisuutta.
»Kira, joka vietti kolmeneljännestä ajastaan peilin edessä, vastasi
hänelle yli olan:
— En tiedä, kuinka lienet menetellyt kootessasi meille omaisuuden,
mutta kun se nyt kerta on olemassa, näytän puolestani, että olen
sen arvoinen: se, mikä tulee helposti, menee helposti. Tunnethan
vanhan romanialaisen sananparren: _aarteen kokoojan omaisuus joutuu
aina tuhlaajan käsiin_. Siellä, missä on paljon rahaa, voittavat
kyyneleet sen painossa. Koetan saada sinulle anteeksiannon synneistäsi
levittämällä hiukan iloa sinne, mihin sinun kultasi on kylvänyt surua,
ja se on minun paras rukoukseni. Mitä muiden rukousteni niukkuuteen
tulee, on se ainoa seikka, mistä olen saita, mutta sitä ei Jumala pane
pahakseen, sillä hän tietää, että sydämeni on antelias.
»Sellaiset olivat Kiran tarpeet.
»Lopuksi oli tarpeeni minullakin. Puhuakseni totta, eivät ne olleet
minun vaan oikeuden. Minä puolestani sain kotona mitä tarvitsin, sillä
en tarvinnut paljoa. Ruo'an, vuoteen ja vesipiipun, nuo kolme elämälle
välttämätöntä hyvää sain ilman muuta korvaukseksi työstäni. Se, mitä en
saanut helposti, oli oikeus olla välittämättä Jumalan olemassaolosta,
joka vaati minua olemaan syömättä, vaikka olin nälissäni, ja laulamaan
hänen ylistystään tyhjin vatsoin.
»On totta, ettei tuo vaatelias Jumala koskaan ollut pyytänyt sitä
suoraan minulta. Isä, pappi ja _hodgea_ puhuivat hänen nimessään. Minä
nousin noita miehiä vastaan, ja silloin he kurittivat minua, yhä tuon
Jumalan mieliksi.
»Mutta tuolla Jumalalla, joka vaati niin paljon minulta, ei ollut
mitään muistuttamista näiden palvelijoittensa julmuutta vastaan,
jotka harjoittivat ympärillään mitä pahinta väärinkäytöstä. Kirkon
miehet, jotka unohtivat kokonaan, että kaikki inhimilliset olennot
ovat samanarvoisia Luojansa edessä, sortivat rahvasta veropäivillä
siinä määrin, että he saivat tehdä työtä puolet vuodesta ilmaiseksi.
_Cojane_-parka nääntyi elukkansa viereen: pappi kehoitti häntä
alistumaan, lupasi hänelle paremman elämän taivaassa, ja käski hänen
paastota ja rukoilla. Se oli Jumalan tahto.
»_Zapciu_, jonka oli hallituksen nimessä valvottava järjestystä
alueellaan, lähetti apurinsa ryöstämään asukkaiden karjaa, antoi
samaisten apurien jälleen löytää ne, ja pakoitti sitten talonpojan
lunastamaan oman elukkansa muka 'varkaiden' kiinniottamisesta
aiheutuneiden kulujen peittämiseksi. Kaikkein kauneimpia hevosia ja
härkiä ei tietystikään koskaan löydetty.
»Carc-Serdar lähti Poteroineen, johon kuului kaksi sataa palkkasoturia,
ajamaan takaa heitukoita, jotka kostivat rahvaan puolesta, mutta ylen
onnellisina siitä, etteivät näitä tavoittaneet, tuo heinäsirkkaparvi
laskeutui kyliin ryöstäen, rääkäten ja tehden väkivaltaa, syösten näin
epätoivoon joukon syyttömiä kuntia, ja palasivat retkeltään nostamaan
palkkaa ja jatkamaan vesipiipun polttelemista, joka oli jäänyt kotiin.
Jumala katseli tätä ja salli sen tapahtua.
»Silloin suutuin tähän Jumalaan, vihasin hänen miehiään, ja tässä
suhteessa pyyteeni olivat suuret.»
* * * * *
»Cosma näki nämä väärinkäytökset vain puolella silmällä ja Kira
yhdellä. Muuten he tuijottivat vain omiin tarpeisiinsa. Eräänä päivänä
pyysin hetkeksi toisen unohtamaan haareminsa, toisen keimailunsa, ja
katselemaan molemmin silmin vääryyttä kasvoista kasvoihin. He tekivät
niin ja heitä puistatti, mutta pian heidän tarpeensa saivat ylivallan.
Cosma ei voinut elää tuntiakaan ilman haaremiaan eikä Kira ilman
keimailuaan. Jäin yksin ja olin siitä murheissani. On onnetonta olla
yksin tietäessään olevansa oikeassa.
»Mutta vaikka olimmekin erilaiset haluiltamme, olimme yhtämieltä niiden
tyydyttämiskeinoista. Voimakkaat varastivat heikoilta. Me päätimme
varastaa voimakkailta, olkootpa he ketä tahansa. Huomasimme erään
hämmästyttävän seikan: kun heikot jakautuivat eri kansallisuuksiin
ja uskontoihin kiroten pahaa, voimakkaat — olivatpa he turkkilaisia,
kreikkalaisia tai romanialaisia — elivät sovussa ja iskivät ympärilleen
ilman eroitusta. Minä huomasin tämän ensimmäisenä.
»Potera oli melkein tykkänään kokoonpantu muukalaisista, mutta _Zapciu_
oli romanialainen, vieläpä patrioottikin, eikä Carc-Serdarilla
kuitenkaan ollut parempaa ystävää kuin tämä poliisipalvelija, joka
sorti suojeluksensa alaista lääniä yhtä säälimättömästi kuin Poteran
päällikkö. Kumpikin oli ostanut asemansa Bukarestin Divanilta
täysinäisillä kukkaroilla, ja kummallakin oli vain yksi päämäärä:
ryöstää maata, saada takaisin rahansa, rikastua mitä pikimmin, sillä
he tiesivät olevansa riippuvaisia mahtavampiensa oikuista samoinkuin
viimemainitut Korkean Portin mielivallasta.
»Ala-Tonavan piispa, arkkirosvo, suojeli useita luostareita,
jotka nylkivät kansaa tuolla vimmalla, mikä on ominaista munkkien
irstailullekin. Piispa, joka oli kypsä hirsipuuhun, tuli usein
valepuvussa Brailaan bojaari Dumitraki Carnun, suurtilallisen, luo.
Yhdessä kaupungin Agan kanssa nuo kolme sulkeutuivat aamunkoittoon
asti hotellimme sivuhuoneisiin. Ainoastaan Agan palvelijain sallittiin
tuoda sinne ruokaa, juomaa ja lihan tyydykettä. Bojaari Dumitraki
tyytyi kolmi- nelitoistavuotiaihin, hyvinkehittyneisiin tyttöihin.
Aga ja piispa, jotka olivat vaikeammin tyydytettävissä, vaativat
_agemoglaneja_ [kristittyjä, turkkilaisten ryöstämiä poikia].
Siltä varalta, että uhrit saattaisivat heidät pulaan huudoillaan,
oli saapuvilla palvelijoita, valmiina tukahduttamaan pienimmänkin
vaikerruksen.
»Voi aavistaa, mitä tyttöset kärsivät sellaisen satyyrin käsissä,
jollainen oli bojaari Dumitraki, maineeltaan 'kelpo mies' ja 'hyvä
perheenisä'. Mutta poloiset _agemoglanit_ kirosivat varmaan sitä
päivää, jona olivat syntyneet, sillä poliisiprefekti ja kirkkoisä,
kuluneina ytimiä myöten, tarvitsivat erikoislaatuista kiihoitusta.
Useimmat uhrit selvisivät hengissä tästä kidutuksesta. Sattui kuitenkin
kerran, että eräs heistä kaatui kuolleena paikoilleen. Eräs toinen
kadotti järkensä. Kolmas hyppäsi ulos ikkunasta ja tapettiin pihamaalla.
»Tämä viimeinen uhri aiheutti häväistysjutun. Saimme tietää kaiken.
Kira oli poissa suunniltaan ja esiintyi sankarittarena. Häntä ei enää
tyydyttänyt se, että varastettiin isältä ja annettiin rahat kurjille,
hän vaati kostamaan uhrit kiduttajien verellä.
»Tämä oli mielestämme paikallaan. Cosma, joka teki yksinään vaarallisia
hyökkäyksiä matkustajien kimppuun, luopui tästä leikistä. Minä jätin
niinikään matkalaukkujen penkomisen omassa _hanissamme_. Itseni vuoksi
ei minun olisi tarvinnut antautua tällaiseen rikollisuuteen. Näin
joka päivä, kuinka voimakkaat elivät yltäkylläisyydessä ja heikot
vääntelehtivät ruoskan iskuista. Ja minun, Eliaan, puoleen kääntyivät
kaikki, joilla oli joku haava näytettävänään. Minä kuljeskelin pitkin
maaseutua, kuuntelin valituksia ja sidoin haavoja.
»Veljeni Cosma ja sisareni Kira sitoivat hekin haavoja, mutta
kun itsellään on suuria kärsimyksiä hoideltavana, ei voi tehdä
paljoakaan toisten hyväksi. Cosma kuunteli talonpoikaa, joka kertoi
hänelle huoliaan, kahden vierailun lomassa, joita hän teki monien
ylläpitämiensä naisten luo. Sitten hän tyhjensi taskunsa miehen
vapiseviin käsiin, käänsi hänelle selkänsä ja unohti hänet. Puettuna
ja maalattuna kuin sulttaanin rakastajatar Kira lähti ajelulle
vaunuillaan, jotka olivat yhtä kauniit kuin itsensä Agan, mutta joskin
jonkun onnettoman tarina hellytti hänet kyyneliin ajelun aikana,
tiesin, että suru hänen kasvojensa turmeltumisesta merkitsi hänelle
yhtä paljon kuin tuon onnettoman hätä.
»Kauheudet, joita tapahtui _hanissamme_, kuohuttivat heidän kummankin
mieltä. Kira kulki kuin rajuilma huoneissaan, rikkoi venetsialaiset
peilinsä ja repi rikki vaatteensa. Kauhistuneen isän rientäessä hätään
hän heitti voiderasiansa hänen päähänsä. Cosma sulkeutui kolmeksi
päivää kellariin, telkesi oven viinitynnöreillä ja valeli maan
liköörillä ja viinalla. Minä en tehnyt mitään. Polttelin vesipiippuani
ullakolla. Viimein me kaikki kolme päätimme yksissä neuvoin tappaa
piispan, Agan ja bojaarin. Kira, joka oli pukeutunut mustiin kuin
nunna, kutsui meidät huoneeseensa ja sanoi:
— Katsokaa, olen tuhonnut kaiken, mikä oli minulle rakkainta. En ota
päälleni värillistä pukua enkä maalaa kasvojani, ennenkuin nuo kolme
hirviötä ovat kuolleet. Minä avustan teitä. Jos tarve vaatii, niin
painutte metsiin. Hankin rahaa käytettäväksenne. Seuraan teitä, jos
niin tarvitaan.
»Vihasta kiehuen Cosma vastasi:
— Ja minä vannon, etten hyväile ainoatakaan naista, ennenkuin olen
kastanut tikarini noiden kolmen raakalaisen vereen.
»Oli niin kaunista nähdä noita kahta kapinallista, etten tullut
lisänneeksi sanaakaan, ja huomasin olevani aika hölmö. Ryhdyin jälleen
polttamaan vesipiippuani ja odottamaan.
»Ja odottaa sainkin, sillä kolmea hampaita myöten aseistettua herraa
ei saateta päiviltä yhtä helposti kuin kolmea kalkkunaa. Minä kyllä
jaksoin odottaa, mutta veljeni ja sisareni eivät jaksaneet. Jo
seuraavana päivänä he tulivat muistuttamaan kostosta:
— Elias, mitä meidän on tehtävä?
— Me odotamme, Cosma, me odotamme otollista hetkeä.
»Kira, joka oli yhä mustiin puettu, vastasi:
— Ja miksi odottaisimme, Elias?
— Siksi, näetkös, etteivät piispa, Aga ja bojaari Dumitraki tiedä, että
haluamme tappaa heidät, ja kun he saavat sen tietää, he eivät suinkaan
tule tarjoamaan kaulaansa lävistettäväksemme.
— Ikävää! sanoi Cosma.
— Kiusallista! täydensi sisko.
»Se oli todellakin sekä ikävää että kiusallista. Sisar-parkani ei
pitänyt mustista vaatteista eikä Cosma voinut kauan olla hyväilemättä
naisiaan.
»Minun kävi heitä sääli ja sanoin:
— Ystäväni, teidän on paras jatkaa jokapäiväistä elämäänne. Teidän ei
ole tarvis paastota, rukoilla ja kuolettaa lihaanne siihen asti kuin
oikeus tapahtuu. Mikään ei ole vaikeampaa kuin itsensä uhraaminen
toisten onnen vuoksi. Liika hyveellisyys tekee sydämen katkeraksi, eikä
katkera sydän tunne uhrautumisen iloa. Seuratkaa siis omaa lakianne.
Minä seuraan omaani.
»He tekivät niin ja tunsivat voivansa erinomaisesti. Minun sensijaan
ei ollut hyvä olla. Olin jälleen yksin ja murheissani, vieläpä
yksinäisempi ja murheellisempi kuin koskaan ennen.
»Oli vieläkin eräs, jolla ei ollut hyvä olla: isä. Hän oli huomannut,
ettei häneen nähden pitänyt paikkaansa romanialainen sananparsi: _se,
joka syntyy kissasta, syö hiiriä_. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä
Kiran ja Cosman riehunnan jälkeen oli etsiä ensinmainitulle
vakavaluontoinen aviomies. Mitä meihin tuli, teki hän vieläkin
paremmin: hän asetti meidät viranomaisten valvonnan alaisiksi.
Kaunis tulevaisuus kolmelle kapinoitsijalle, jotka tahtoivat nousta
voimakkaita vastaan!
»Minä panin käsivarteni ristiin pakon edessä. Ei enää mitään
mahdollisuutta sitoa haavoja. Onnettomat tulivat 'hyvän Eliaan' luo
kertomaan vaivoistaan ja pyytämään apua eikä Elias voinut antaa
heille muuta kuin leivänmurusia. Paha isännöi kaikkialla kurjimmasta
palkkasoturista _sfetniciin_ saakka. Tähdetön yö. Pimeys täynnä
voihketta...
»Sain tuntea kuinka onnetonta oli, etten ollut isäni kaltainen. Olin
kurjempi kuin päivätyössä raatavat orjat. Heillä oli kullakin oma
kärsimyksensä kannettavanaan: minä kärsin heidän kaikkien puolesta. Ja
minulla oli sisar, joka vuodatti kyyneleitä kuullessaan kerrottavan
surusta. Ja veli, joka tyhjensi taskunsa sorretun vapiseviin käsiin.
Toisen koko elämä olivat Aasian kankaat, toisella oli povessaan
maakunnan kaikkien orhien kuume.
»Niin, on mahdoton hoivailla toisia, kun itsellään on suuria haavoja
hoideltavana. Mutta eräänä päivänä ajos puhkesi. Cosma tuli luokseni
ja sanoi:
— Elias, hyökätkäämme isän kimppuun ja anastakaamme kaikki hänen
kultansa! Tahdotko? Kira tahtoo.
— Tahdonpa niinkin, Cosma, mutta mitä teemme tuolla kullalla? Elättääkö
naikkosia, jotka synnyttävät maailmaan uusia verotyöläisiä? Ostaako
Aasian kankaita? Tipahduttaa almu sinne tänne? Ja hankkia _Zapciu_
niskaamme? Tuollaisesta olen saanut kyllikseni.
— Ei, Elias, emme tee mitään sellaista. Minäkin olen saanut
siitä kyliäni. Ja Kira samoin. Isä tahtoo naittaa hänet kurjalle
vaununtekijälle, jonka sydän on kova kuin ebenpuu. Ruvetkaamme kaikki
heitukoiksi! Kostamme loukattujen puolesta! Ja elämme vapaina siihen
saakka, kunnes riipumme hirsipuussa. Tahdotko, Elias? Minulla on
kymmenen miestä valmiina seuraamaan meitä.
»Suostuin. Me syleilimme toisiamme, suutelimme toistemme kauniita,
mustia partoja. Mutta en ollut yhtä mieltä siihen nähden, että Kira
seuraisi meitä. Hänen oli jäätävä kaupunkiin ja saatettava tietoomme
vihollisen aikeet. Sovittiin niin.
»Voidaksemme käydä isän kimppuun ja riistää häneltä _sendukin_ avaimet,
missä hän säilytti rahojaan, oli meidän odotettava, kunnes hän saisi
hammassäryn. Tuollaisina hetkinä hän pani talon ylösalaisin, lähetti
kaikki palvelijat etsimään taikureita, jotka osasivat valmistaa
ihmeitätekeviä taikavoiteita.
»Tämä vaiva kohtasi häntä muuanna sateisena kevätpäivänä. Jotta
sisartamme ei epäiltäisi, neuvoimme häntä lähtemään kaupungille heti
kuin isä alkaisi huutaa. Hän meni lohduttelemaan tätä. Isä toivotti
hänet niin kauas kuin pippuri kasvaa. Kun me tulimme, luuli hän meillä
olevan samat aikeet, ja ärjähti:
— Kadotkaa näkyvistäni, _pezevengit!_ En tarvitse sääliänne!
— Saattaapa niin olla, sanoi Cosma, mutta me tarvitsemme avaimiasi!
»Ja näin sanoessaan hän kiskaisi ne hänen vyöltään. Hammassärky
katosi heti. Isä nousi seisaalleen. Silloin Cosma kaatoi hänet maahan
kahdensadan naulan painoisen ruumiinsa voimalla, pisti suukapulan hänen
suuhunsa ja sitoi hänet.
»Tuon unohtumattoman päivän iltana meitä oli kaksitoista Dobrudshan
viidakossa juhlimassa irtautumistamme laista, joka suojelee
laatijoitaan. Säkki, joka sisälsi neljä _okaa_ kultaa, avaisi meille
tien uuteen elämään.
* * * * *
»Kulta ei muuta miehen sydäntä. Se ei tuonut juuri mitään muutosta
uuteen elämäämmekään.
»Cosma heittäytyi salakuljettajaksi, mikä oli tuottoisa ammatti sille,
joka halusi ansaita hyvin panematta paljoa peliin. Mutta se ei ollut
heitukan elämää. On totta, että huojennus, jota tuotimme sorretuille,
teki Cosman nimen kuuluksi kautta koko Romanian. Rahakukkarot
tyhjentyivät yhtä helposti kuin olivat täyttyneetkin. Kuitenkin tämä
oli vain ohimenevää lääkettä. Sairaus, josta rahvas kärsi, ei ollut
parannettavissa yksinomaan kullalla.
»Lievittää ihmisen vaivaa on samaa kuin tehdä se hänelle siedettäväksi.
Sitä totuutta ei Cosma oivaltanut. Toverimmekaan eivät oivaltaneet
sitä, vaikkakin he pyrkivät ymmärtämään asioita oikein. Mutta mikä on
mies, joka kärsii, silloin kun hän tuntee vain oman kärsimyksensä?
Niinpian kuin hänen vaivansa on ohi, ei koko maailmassa ole mitään
vaivaa. Niinpä meidän uusi elämämme oli vain vanhan toistamista
suuremmilla käyttövaroilla.
»Tällävälin sisaremme oli liitetty kovaan mieheen, jonka isä oli
hänelle määrännyt. Hänen ensimmäinen lapsensa oli isänsä kaltainen
raakalainen. Äitini hylkäsi hänet ja lähetti hänet luotaan. Onneksi
seurasi tyttönen, Kira, sekä vielä kolmaskin lapsi, joka oli poika. He
muodostivat onnettoman naisen ympärille hänen makunsa mukaisen perheen.
»He elivät elämänsä kuten parhaaksi näkivät, kärsivät sen vuoksi ja
ajoivat karille siksi, etteivät tahtoneet luopua mistään sen antimista.
»Minun on turha mainita, ettei menneisyys, mitä minuun tulee,
oikeuta minua omaksumaan heitukan nimeä. Meistä tuli _borfasheja_
[tavallisia, mitättömiä varkaita]. Kostomme olivat halpamaisia ja
liiaksi omanvoitonpyyntöisiä. Yhden urotyön kuitenkin suoritimme heti
toimintamme alkukautena. Se kohotti suuresti arvoamme kansan silmissä,
ja minä ylpeilin siitä, sillä minä se olin saanut Cosman ryhtymään
siihen.»
Asia oli näin:
»Tähän aikaan lapsenryöstöt olivat aivan yleisiä. Kaikista
onnettomuuksista, jotka painoivat raskaina kansaa, oli tämä koettelemus
sietämättömin. Muut ahdistukset talonpoika kesti enemmän tai vähemmän
haavoittunein sydämin: verot, päivätyöt, ruoskimiset, väkivallan. Mutta
riistää häneltä viaton kappale hänen lihaansa, se oli pahempaa kuin
itse elämän riistäminen, etenkin kun hän hyvin tiesi, mikä kohtalo
onnetonta odotti. Olin kuullut kerrottavan vanhemmista, jotka jättivät
kotinsa ja lähtivät raivokkaina kuin koirat etsimään lastaan, ja
katosivat vuorostaan jäljettömiin.
»Meidän maakuntamme suuri _capcaun_ [ihmissyöjä (tässä kuvannollisesti)]
oli Brailan Aga. Hänen vertaisiaan olivat hänen ystävänsä Galatzin
piispa ja bojaari Dumitraki Carnu. Kun heidän mässäilynsä oli
päättynyt, vietiin pienet uhrit laivalla Tzarigradiin. Moni äiti
pyörtyi rukoillessaan armoa mahtimiesten ovella. Heidät työnnettiin
syrjään kuin tiellä olevat tavaramytyt.
»Kukapa olisi voinut olla rupeamatta heitukaksi. Tunsin noita kolmea
villipetoa kohtaan vihaa, joka saa sydämen riemuitsemaan kuolemaa
ajatellessa. Ja eräänä päivänä — kaksi vuotta senjälkeen kun olimme
rikkoneet välimme lain ja kirkon kanssa — Kira lähetti meille tällaisen
sanoman: _Tänä iltana vuodattavat lapset meillä verikyynelenä. Olkaa
heitukoita! Tiedetään teidän olevan kaukana eikä pelätä teitä_.
»Olimme todella hyvin etäällä Brailasta, turkkilaisen Babadagin
seuduilla. Ja oli jo iltasoiton aika, kun mies toi meille uutisen.
»Katsoin Cosmaa silmiin. Hän näytti epäröivän. Silloin paljastin
hänelle rintani ja sanoin:
— Iske, Cosma... Sieltä vuotaa sappea.
»Cosma nousi, hyppäsi hevosensa selkään ja huusi:
— Hoi, te kylläiset heitukat! Kuka tahtoo seurata minua kymmenen tuntia
syömättä? Kuka tahtoo panna peliin nahkansa äidin vuoksi, joka repii
epätoivoissaan tukkaansa, lasten vuoksi, jotka kiroavat elämää?
»Meitä oli kaksikymmentä. Kaikki kaksikymmentä olimme ratsailla
ennenkuin Cosma oli puhunut loppuun. Ja kukon ensi kertaa kiekuessa me
saavuimme vaivalloisen retken jälkeen poikki rämeiden ja soiden Brailaa
ympäröivän vallihaudan luo.
»_Han_ oli vaipunut uneen. Ei missään valoa, ei elon merkkiä.
Eilispäivästä saakka jatkunut tihkusade oli pehmittänyt liejuisen
maan. Isot katokset levittivät mustat ja kosteat siipensä, muistuttaen
hirviömäistä petolintua, joka suojaa kammottavaa hautomustaan, ja
puiset parvekkeet pitkin valkeaa seinämää olivat kuin vatsoja, valmiina
synnyttämään kihisevän joukon agoja ja ihmissyöjämäisiä piispoja.
»Koskaan ei _hanimme_ ollut näyttänyt mielestäni noin synkältä. Minua
värisytti ajatellessani, että olin tullut maailmaan ja kasvanut tuossa
talossa. Ilmenikö jumalallinen oikeus kohtalossa, joka oli tuleva tämän
isän lasten ja lastenlasten osaksi, isän, joka tahtoi taata omaistensa
onnen sulkemalla silmänsä rikoksilta, joista koitui hänelle hyötyä.
»Ryhdyimme mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin. _Han_ sijaitsi
ylängöllä siinä missä kaupunkia kiertävä vallihauta muodostaa
kulmauksen päätyessään Tonavaan. Hevoset piiloitettiin vallihautaan ja
neljä miestä jätettiin vartioimaan niitä.
»Ylängön rinne on tässä kohden hyvin jyrkkä, mutta sitä peittävät
juuret ja kinsteri, joista kiinnipitämällä voi kiivetä sen kuvetta.
Miehemme asettuivat väijyksiin tähän pensastoon. Etäällä nukkui satama.
Vain joku rakastunut turkkilainen lauleli surunvoittoista säveltä
näkymättömän aluksen kannella. Siltä taholta emme pelänneet mitään.
Kaupungin puolelta sensijaan oli vaara suuri, sillä Agan poliisi
valvoi valppaana isännän huvitellessa. Onneksi yrityksellemme tuli
huono sää avuksemme. Vartiat, jotka olivat etsineet suojaa katoksen
alta, värisivät vilusta kuin uitetut koirat, huudellen heikolla
äänellä yksitoikkoista _hep, hep_ huutoaan. Mutta Cosma, joka oli
uskomattoman uhkarohkea, meni päätä pahkaa erään vartian luo, kuljetti
hänet käsipuolesta erään toisen luo ja kaatoi heille viinaryypyn.
Joimme yhdessä. Vain kahden näiden susien keskellä me sitten jatkoimme
kiertokulkuamme ja kokosimme vielä muutamia yövahteja, joille Cosma
puheli iloisesti ja tarjosi juomaa. Muuan romanialainen vartia huuteli
aivan lähellä seuruettamme tunnussanaansa:
— _Näen sinut! Näen sinut!_
»Cosma vastasi hänelle vartioiden suureksi riemastukseksi:
— Sinä et näe yhtään mitään! Tule mieluummin saamaan naukku!
»Mies tuli esiin lymypaikastaan, liittyi meihin, nauroi ja joi. Viimein
Cosma työnsi olkapäällään ovea, jota vasten hän nojasi ja jonka takana
asui uskollinen ystävä, ja sanoi:
— Mitähän jos lämmittelisimme hiukan katon alla! Eikö siellä olisi
parempi?
»Nuo viisi vartiaa seurasivat meitä kiitollisina. Tulimme isoon
_tindaan_, missä meillä oli edessämme hyvä ystävämme Ibrahim,
joka toivotteli 'ainaista terveyttä'. Hän heitti risuja hiipuvaan
liesivalkeaan ja toi meille matalia jakkaroita sekä suuren _rogojinan_
niille, joita halutti heittäytyä pitkäkseen.
»Viina ja lämpö alkoivat painostaa silmäluomia. Kuorsaukset virittivät
elämän vilpittömimmän sinfonian.
»Me livahdimme ulos. Kukko lauloi toisen kerran.
»Suureksi suruksemme meidän täytyi ottaa hengiltä yövartiamme,
palvelija, joka oli nähnyt meidän syntyvän maailmaan, mutta syy
oli yksinomaan hänen. Cosma kolkutti isolle ovelle. Ovenvartia
tuli avaamaan lyhty kädessä. Me heitimme _gheban_ hänen päänsä yli
ja neuvoimme häntä pysymään hiljaa ja antamaan sitoa itsensä. Hän
kieltäytyi ja teki vastarintaa. Saimme hädin tuskin estetyksi hänet
huutamasta. Raivostuneena Cosma silloin lävisti hänet tikarilla.
— Emme edes tiedä, ovatko pidot käynnissä vai onko ne peruutettu, sanoi
veljeni murheellisena. Ehkäpä tämä rikos oli turha.
»Niin ei ollut. Talossa, jota tämä uskollinen vartia valvoi, tehtiin
parhaillaan paljon julmempia rikoksia. Sillä hetkellä, jolloin me
vasten mieltämme selvitimme välimme ovenvartian kanssa, joutui kaksi
Agan julmaa kätyriä niiden miestemme käsiin, jotka olimme sijoittaneet
palvelusväen uloskäytävän edustalle vastapäätä pääovea, jonka olimme
varmuuden vuoksi teljenneet. Saapuessamme paikalle olivat nuo kaksi
prefektin _lefedgiä_ jo kuolleet. Kiusallinen seikka; olisimme ensin
tahtoneet kuulla heiltä, mitä sisällä tapahtui. Kolmas käsiimme
joutunut raakimus tyydytti sensijaan tiedonhalumme. Hänet laahattiin
pensaikkoon. Hän oli Janinasta kotoisin oleva kreikkalainen eikä ollut
osaavinaan mitään muuta kieltä. Häneltä saimme kuulla, että Agakin oli
Janinasta. Ymmärrettiin toisiaan huonosti, mutta Cosma ei tahtonut
uskoa, ettei tuo matelija osannut turkkia tai rahvaan kreikkaa.
Puukkojemme kärjet näyttivät Cosman olevan oikeassa. Inhoittava olento
puhui hyvin kreikkaa, ja hänen paljastuksensa nostivat hiuksemme
pystyyn lakkien alla.
»Tuolla ylhäällä, hän kertoi, oli irstailu päättymässä. Eräs tyttönen
ja kaksi nuorta poikaa virui pyörtyneinä lattialla. Aga, piispa ja
bojaari Dumitraki, jotka olivat puolikuoliaita päihtymyksestä, kysyivät
vaunujaan lähteäkseen prefektin luo nukkumaan. Jälellä oli kolme
palvelijaa, joiden oli määrä laahata pois nuo kolme uhria isäntien
lähdettyä.
»Palkinnoksi näistä tunnustuksista entinen janinalainen paimen rukoili
armoa:
— Minulla ei ole tässä mitään osaa... Teen, mitä käsketään. Kuten monet
muutkin tulin Valakiaan koettamaan onneani. Kotiseudullani sanotaan,
että täällä voi mehusaksastakin tulla pasha, jos vain...
— Jos vain suostuu tukahduttamaan lasten huudot, sillä aikaa kuin agat
raatelevat heidän ruumistaan, eikö niin? kysyin minä, tarttuen hänen
kurkkuunsa.
»Se oli ensimmäinen roisto, jonka käteni hekumoiden kuristivat.
»Saimme odottaa kauan suurriistaa. Ketään ei enää kuulunut tulevaksi.
Tunkeutumalla taloon olisimme saattaneet herättää kokonaisen
palvelija-armeijan, aiheuttaa kahakan, joutua vastakkain vaikka koko
Poteran kanssa. Tiesimme, että mässäys päättyisi ennen aamunkoittoa;
hirviöt eivät koskaan jääneet nukkumaan _haniin_, josta kaikki rikoksen
jäljet poistettiin ennen aamua. Seuraavan lähetin oli siis annettava
mennä noutamaan vaunuja.
Vetäydyimme pensaikkoon, mistä pidimme silmällä kolmenkymmenen askelen
päässä olevaa palvelusväen ovea. Huhtikuisen yön kylmyys jääti veren
suonissamme yli tunnin kestäneen odotuksen aikana. Viimein tuli ulos
mies ja katosi kuin haamu. Menikö hän noutamaan vaunuja vai olivatko
hänen isäntänsä alkaneet epäillä jotakin ja käskeneet hänen tuoda
mukanaan vartioväkeä. Oli miten oli, me päätimme avata tulen, vaikkapa
saisimme niskaamme kuinka mieslukuisen joukon tahansa.
»Pelkomme osoittautui puolittain perustelluksi. Kymmenen tai
kaksitoista pyssyillä varustettua ratsumiestä pysähtyi oven eteen.
He ympäröivät heti vaunut. Me hengähdimme helpotuksesta ja jäimme
odottamaan. Sekunnit tuntuivat mielestämme pitkiltä. Viimeinkin nuo
kolme satyyriä tulivat toinen toisensa jälkeen ulos ovesta, kolme
suurta, kauhtanoihinsa kääriytynyttä, muodotonta raatoa, laahautuen
vaivoin eteenpäin palvelijain tukemina. Ovi sulkeutui viimeisen
jälkeen, vaunut olivat valmiit lähtemään liikkeelle juuri sinä hetkenä,
jolloin sadat kukot täyttivät aamunkoiton keskeytymättömällä laulullaan.
»Yhtenä miehenä me silloin ponnahdimme ylängön kaltaalle, kuusitoista
pyssyä sylki miesjoukkoon, kuusitoista pistoolinlaukausta kaatoi maahan
kolmeneljännestä joukkueesta, jolla välin vaunut tekivät äkkinäisen
puolikaarron ja paiskautuivat puuta vasten. Valkenevassa yössä näimme
kuinka kaksi ratsumiestä ja yksi jalkamies pakeni päätä pahkaa. Muut
makasivat maassa kuolleina tai haavoittuneina. Hänen pyhyytensä
piispa, mahtava Aga ja 'urhea' _sfetnic_ Dumitraki Carnu vedettiin
käden käänteessä vaunuista, täysin selvinneinä humalastaan; kolme
nuorasilmukkaa heitettiin kaulojen ympäri, ja niin me syöksyimme sikin
sokin alas rinnettä, ainoana huolenamme päästä mahdollisimman pian
hevostemme luo.
»Hohoi, te surevat vanhemmat, te lapset, jotka riiputte vavisten
äitienne helmoissa! Ja tekin, te 'ihmissyöjät', jotka häpäisette
kasvot, jotka Jumala loi omaksi kuvakseen! Tulkaa, juoskaa katsomaan
heitukoiden hirtehistä saalista, kun he pyyhkäisevät pitkin Tonavan
liejuista rantaa, laahaten hevostensa kavioiden perässä kolmea maan
herraa! Tulkaa esiin, te kansan miehet, tölleistänne, ja te, pyövelit,
kullatuista vuodekomeroistanne! Katselkaahan hiukan näitä kolmea
muodotonta mahtimiestä, joiden silmät, suu ja korvat ovat tuketut
savella...
»Kosto! Ole siunattu sen hyvän vuoksi, jota tuotat heitukkain
sydämelle!»
_Näin Elias päätti kertomuksensa. Hän vastasi toveriensa
kättentaputuksiin kumartamalla Floarea Codrilorille, otti caciulansa
ja pani sen päähänsä. Hänen kasvoillaan ei enää ollut jälkeäkään
marttyyristä_.