»Olen petollinen, mutta voin olla vilpitönkin, jos tahdon ja jos
vastapelaajani on sen arvoinen. Minulla ei ole ollut isää, joten
olen kukkien lapsi [äpärälapsi], kuten sanotaan. Äitini, joka
paimensi lampaita lapsuudestaan hamaan kuolemaansa saakka, oli koko
elinikänsä ollut tekemisissä vain ketojen, tuulten, paimenpillinsä,
koiriensa ja lammastensa kanssa, joita hän paimensi ja joiden syyhyä
hän paranteli. Syyhyä lukuunottamatta — jota hän usein sai hoidella
paljain käsin — oli kaikki hänelle mieluista. Mutta elämä ei ole
yksinomaan miellyttävää. Nais-parkaa kohtasi koettelemus, mutta tämä
ainoa koettelemus myrkytti koko hänen elämänsä: häneltä puhkesi silmä
tyttösenä leikkiessään.
»Me unohdamme tavallisesti kolhut, etenkin jos ne ovat kohdanneet
meitä lapsina. Ei mennyt päivääkään, ettei äitini olisi muistanut tätä
tapaturmaa.
»Hän ei tosin itkenyt, mutta ei sen jälkeen enää myöskään sydämestään
nauranut. Sensijaan hän unohti maailman, tuon maailman, joka ei mitään
tietänyt hänen surustaan eikä siitä tilinteosta, mikä hänellä oli ollut
elämän kanssa. Hän etsi ja löysi lohdun olennoista ja oloista, joista
aikaisemmin mainitsin.
»Hänen elämänsä kului rauhallisesti kolmenkymmenen vuoden ikään.
Mutta usein hän oli tuntenut olennossaan jonkinlaista levottomuutta,
kuumetta. Tyynnyttääkseen itseään piti äitini talvisin riittävänä
hieroa ruumistaan lumella. Kesäisin hän kieritteli kuin puunrunko
pitkin vihannoivan rinteen kuvetta. Mutta nämä toimenpiteet vain
enensivät hänen surkeuttaan — kunnes hän eräänä päivänä kieritteli
paimenen jalkoihin, ja se oli hänen pelastuksensa.
»Pelastus, vaan ei rauha. Sillä tällä paimenella, jolla oli 'pää
kuin astrakaanilampaalla', oli vaivansa kuten äidillänikin. Hän
ei tosin ollut silmäpuoli eikä toiskätinen; hän oli päinvastoin
täydellinen, liiankin täydellinen, niin että hänen olisi pitänyt
olla haaremin isäntänä, ja nyt hän paimentelikin vain lammaslaumaa.
Hänen vaivaansa pahensi vain se seikka, että hän oli vaatelias, kopea
ja ylenkatseellinen valittujaan kohtaan. Äitini, joka ei koskaan
ollut kenenkään 'hyvänpäivän' vaivainen, suhtautui hyvänä toverina
nuorukaiseen, kunnes tämä muuanna huhtikuun päivänä kevään vaivaamana
valitteli 'silmäpuolelle' askeettista elämää, jota hän oli pakoitettu
viettämään. Sukankudontaansa keskeyttämättä 'silmäpuoli' kysäsi kuin
ainakin hyvä toveri, joka on selvillä toisen rakkaustarinoista:
— Eikö sinulla sitten enää olekaan Sultanaa, vaunusepän tytärtä?
— Onpa kylläkin, mutta hän sairastelee vatsaansa...
— Entä Maria, johon olit niin ihastunut?
— Hän ei enää pääse liikkeelle...
— Yritä sitten Katariinaa, joka _syö sinut silmillään_.
— Hän _syö minut silmillään_... Mutta hän ei antaudu syötäväksi: hän
pelkää...
— Mutta tunnethan vanhan laulun, jossa sanotaan:
Nainen on aina valmis rakkauteen,
ja mies on elukka, jota on helppo ärsyttää...
... Luulisi sinun siis löytävän naisia, niin paljon kuin sydämesi
halajaa.
»Silloin oli paimen suuttunut:
— Miksi sanot minua »elukaksi?» Siksikö, että rakastan, kuten
rakastan? Ja mitä sitten pitäisi rakastaa? Hauen leukaluitako? Siilin
nahkaako? Vai pitäisikö minun kävellä alastomana miehenkorkuisessa
nokkospensaikossa? Tai hieroa itseäni lumella, kuten sinä teet? Tai
puhkaista ehkä vatsani kantoon kieritellessäni alas rinnettä, kuten
sinä?
»Ja tällainen oli äitini kertoman mukaan sen liikuttavan tunnin
sisältö, joka seurasi paimenen vihanpurkausta, sillä tuona hetkenä
'taivaan kellot' soittivat minun elämäni alkajaisia:
»Olin täyttämäisilläni kolmekymmentä vuotta... Olin tullut maailmaan
kaksi viikkoa ennen pyhän Yrjön päivää, mikä juhla sattuu aina samalle
päivälle, ja huhtikuun ensimmäinen viikko oli juuri menossa. Vihan
lauhduttua Akimen katse pysähtyi pitkäksi aikaa nilkkaani ja viimein
hän sanoi:
— Rada, sinulla näkyy olevan vuohen nilkka, joka, kautta kunniani, on
hyvin soma: etköhän näyttäisi minulle polveasi? Jos se on yhtä kaunis
kuin nilkkasi, nain sinut, Rada!...
»Akimen puhuessa näin istuin maassa kutoen sukkaa, hänen seistessään
edessäni sauvaansa nojaten. En ollut näinä viitenä vuotena katsonut
häntä kolmasti kasvoihin, en häntä enempää kuin ketään muutakaan,
senjälkeen kun minulla oli vain yksi silmä; mutta kuullessani hänen
sanovan, että hän naisi minut, jos polveni oli kaunis, kohotin
päätäni, sillä luulin hänen kadottaneen järkensä. Silloin näin, että
Akimella oli sievät mustat viikset ja kauniit, kiihkeät silmät. Minä
vain katsahdin häneen. Sellaiseen ei voi katsoa kauan. Mutta se oli
kylliksi, jotta päätin näyttää hänelle polveni, samalla kun sanoin
itsekseni: 'Nyt, Rada-tyttöseni, ovat lumikylvyt ja kierittelyt
lopussa; nyt tulee jotakin muuta'. Mutta kun samalla tunsin itseni
nöyryytetyksi, sanoin kiusoitellen:
— Ohoi, Akime-parka... Jos sinun olisi naitava kaikki, jotka ovat
näyttäneet sinulle polvensa, tarvitsisit kokonaisen kasarmin.
— Rada, minä vannon naivani sinut!... Syökööt sudet lampaani, jollen
nai sinua!...
— Ei ole tarvis vannoa, Akime: miehen on luvattava mitä tahansa, sillä
nainen pyytää kuuta taivaalta, niinpian kuin hän näyttää polvensa.
Mutta minä en ole noita naisia. Kas tässä polveni, Akime.
»Ja minä paljastin sen nostamatta katsettani Akimeen, ja jatkoin
kutomistani. Silloin Akime sieppasi päästään raskaan reuhkanansa ja
paiskasi sen maahan sellaisella voimalla, että tuo tuulten pieksämä
lakkipahanen halkesi kuin sierakko. Samassa jäntereinen käsivarsi
kiertyi ympärilleni ja kohotti minut maasta. Sallin hänen kantaa
itseäni, mutta niinpian kuin hän laski minut maahan, livistin tieheni,
en paetakseni häntä, vaan kiihdyttääkseni häntä yhä enemmän ja
saadakseni hänet unohtamaan, että olin silmäpuoli.
»Hän unohti sen siinä määrin, että hän, juostuaan ketojen ja kunnaiden
poikki saavuttamatta minua, heitti sauvansa jalkoihini ja sai minut
siten kaatumaan. Toisin sanoen, en odottanutkaan muuta kuin saada
kaatua hänen syytään. Miehen on aina kannettava syy, sillä jos hän,
jonka käsivarsi on kova kuin puu, olisi lisäksi syytön, miten kävisi
meidän naisten? Jollei syy olisi ollut Akimen tuona iltana pienessä
jalavametsikössä, — kun lampaat määkivät kuin erämaahan jätettyinä ja
molemmat aasit näyttivät ihmettelevän pitkää poissaoloamme — kuinka
olisikaan käynyt seuraavana talvena Rada-paran, joka kantoi sylissään
Floritchicaansa, ja sairasti vatsaansa kuten Sultana, vaunusepän tytär,
eikä voinut enää liikkua enempää kuin Maria, jota Akime ihasteli.
»Akimen täytyikin melkein yksin hoitaa isäntämme molemmat lammaslaumat,
valmistaa juusto, etsiä kuivia puita, keittää _mamaliga_ ja
kala_borshi_, vieläpä pestä liinavaatteet kuoritussa maidossa,
estääkseen niihin tulemasta syöpäläisiä.
»Mutta pian Akime-parka sai kyllikseen sekä työstä että sairaasta
vaimosta. Minä puolestani olin niinikään saanut tarpeekseni sekä
vuoteesta että liian hyvinvoivasta miehestä. Siksipä hän, oltuamme
naimisissa kaksi vuotta, sanoi minulle eräänä päivänä sen, mitä itse
olisin tahtonut sanoa hänelle: — Kuulehan, Rada, olemme tehneet tyhmän
kaupan. Olen tehnyt sinut sairaaksi ja sinä olet tehnyt minusta orjan,
kun meillä kummallakin sensijaan kaksi vuotta sitten oli paremmat
päivät. Nyt korjaamme erehdyksen. Minulla on kaksikymmentä lammasta,
siinä koko omaisuuteni. Sinulla on melkein sama määrä. Annan sinulle
omani huomenlahjaksi lapsellemme, mutta anna sinä minun lähteä
'Herran nimeen'. Näin menetellen on pikku Floritchicalla ennenpitkää
toimeentuleva äiti, joka huolehtii hänestä. Minä lähden maailmalle
etsimään uutta isäntää. Ja vannon, Rada, etten enää pyydä naisien
näyttämään minulle polviaan enkä heitä sauvaani niiden jalkoihin, jotka
koettavat paeta minua.
»Näin puhui Akime-parkani. Ja sitten hän suuteli minua. Hän suuteli
vieläkin kiihkeämmin lastaan, joka tarttui pikku kädellään hänen
tuuheaan tukkaansa ja sai hänet vuodattamaan kyyneleitä ensi kertaa
elämässään. Sitten hän lähti 'Herran nimeen' enkä senjälkeen ole
kuullut hänestä mitään.»
_Floarea Codrilor pysähtyi, sillä mielenliikutus tukehdutti häntä.
Kertomuksen alussa samoinkuin sitä jatkaessaankin hän kunnioitti
katseellaan jokaista kuulijaansa, olkoonpa että hän oli kaikkein halvin
heitukoista, mutta ennenkaikkea hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin
hänen silmänsä olisivat tahtoneet sanoa minulle_: Sinä, Jeremias,
metsän poika ja minun poikani, sinä olet koko minun elämäni... Sinun
vuoksesi olen täällä...
_Heitukat, jotka pitivät arvossa tätä avomielisyyttä, kuuntelivat
äänettöminä. Spilca ahmi hänen jokaisen sanansa jännittyneenä ja
tarkkaavaisena, sillävälin kun aina järkkymättömän tyyni Elias käänsi
hänen puoleensa liikkumattomat apostolinkasvonsa. Vähemmän nerokas,
hengenlahjoiltaan yksinkertaisempi, mutta yhtä tiedonjanoinen vataffi
Movila seurasi häntä mielenkiinnolla, hoidellen samalla nuotiota._
»Ensimmäinen intohimoni alkaessani katsella elämää oli juoksennella
hekumoiden rinta tuulta vasten. Vain kaksi olentoa rakastaa kiihkeästi
tuota lapsuuteni ystävää: vapaa mies ja koira. Ne olivat ensimmäiset
ystäväni. Minun vapaa mieheni oli eräs kylän poikaviikari, kolme
vuotta minua vanhempi, yltiöpäinen ja kesytön, opettajani vapauden
salaperäisillä poluilla. Hämmästytte kaikki kun sanon, että hän on
tällä haavaa heitukoiden kapteeni, joka hallitsee Buzeu-vuoristossa,
kymmenen peninkulman päässä meistä, ja kylvää kauhua noiden kurjien
keskuuteen, jotka laativat lakeja; hänen nimensä on _Groza_.
— Groza?! huudahtivat heitukat.
— Kovasydäminen Grozako? kysäsi vataffi. »Miksi hän olisi
»kovasydäminen?» Siksikö, että on nylkenyt elävänä erään oman
joukkueensa miehen ja erään _gospodarin_ [rikas maanomistaja]. Täten
turmansa saanut heitukka oli petturi, syypää rikokseen, jonka Groza
oli vähällä saada maksaa hengellään. Mitä gospodariin tulee, oli
se hänelle, kautta kunniani, oikein: menkäähän vain puhuttelemaan
tuon verenimijän sortamaa rahvasta; saatte nähdä naisten sytyttävän
vahakynttilöitä ja rukoilevan suuren heitukan puolesta.
»Tunsin hänet lapsena ja nuorukaisena. Hän oli raju, mutta sydämeltään
lempeä. Olin yhdeksän-, hän kaksitoistavuotias, kun juostessani
muuanna päivänä rinta tuulta vasten, koira vierelläni, hän saavutti
minut, tarttui käteeni ja juoksetti minua vieläkin nopeammin. Rinteen
huipulla, mihin hengästyneinä pysähdyimme, kohotteli tuuli niin
epähienosti helmojani, että häpesin tuon kauniin pojan edessä. Mutta
hän ei pälyillytkään paljaita sääriäni, kuten muut, vaan puuhaili
koirani kanssa, ja minä lakkasin kainostelemasta.
»En tuntenut häntä, en ollut koskaan tätä ennen häntä nähnyt, ja
huomasin, että hän oli siisti, yhtä siisti kuin minäkin. Se miellytti
minua, sillä en ole koskaan sietänyt likaisuutta. Hän oli paljain
jaloin, paljain säärin kuten minäkin, mutta ne olivat pestyt ja vain
tomuiset. Kädet, kaula ja kasvot vasta pestyt. Housut ja paita myöskin
puhtaat, vaikkakin paikatut. Kaikki tämä miellytti minua, samoinkuin
hänen avoimet sinisilmänsä. Ainoa, mikä ei ollut minun makuuni, oli
hänen tukkansa, silmäripsiensä ja kulmainsa punaisenruskea väri.
»Häntä näytti myöskin miellyttävän minun asuni, joka oli hänen omansa
kaltainen, mutta siitä vakuuttautuakseen hän loi minuun vain lyhyen
katseen. Olin utelias tietämään, mistä hän oli, ja kysyin sitä häneltä.
— 'Palonnieristä', vastasi hän melkein miehisellä äänellä katsomatta
minuun ja silitteli koirani päätä.
»_Palonnier_-nimellä mainittiin kyläryhmää, johon kuului noin
kolmisenkymmentä hajallaan olevaa asumusta kahden kilometrin päässä
meistä valtamaantien varrella, joka vie Ramnicista Buzeu'hin
ja risteyttää tässä kohden kylätien. En ollut koskaan käynyt
'Palonnierissä', sillä kylän poikasten kerrottiin heittelevän kiviä
ohikulkijoiden jälkeen.
— Ja mikä sinun nimesi on? Minua sanotaan Floritchicaksi.
— Sinulla on kaunis nimi, hän sanoi suoristautuen ja katsoen minua
kasvoihin. Mutta olet yhtä kaunis kuin nimesi. Minun nimeni on Groza...
Ja minusta tulee vielä kerran heitukka.
— Mitä _heitukka_ merkitsee?
— Etkö sitä tiedä? No niin! Se on mies, joka ei siedä sortoa eikä
palkkalaisia, elää metsissä, tappaa julmat gospodarit ja suojelee
köyhää.
— En ole koskaan nähnyt sinun heitukoitasi.
— Kuinkapa olisit heitä nähnyt... Heitä ahdistelee _Potera_...
— Mitä _Potera_ sitten on?
— _Poterachit_ ovat heitukoiden ja vapauden vihollisia, sotajoukko,
joka puolustaa gospodareja ja saa siitä Judaksen palkkion. Kolme vuotta
sitten näin heitukoiden ja poterachien taistelevan keskenään aivan
lähellä meitä Hirvimetsässä. Heitukat joutuivat tappiolle. Minä en
koskaan joudu tappiolle, kun minusta tulee heitukka. Mutta et saa sanoa
kenellekään, et edes äidillesi, että olen heitukoiden puolella. En
ole sanonut sitä vanhemmillenikaan. Ja parasta se onkin, sillä kaikki
vanhemmat ovat lörpöttelijöitä ja »seinilläkin on korvat».
»Näin sanoessaan Groza teki halveksivan eleen seinille ja vanhemmille.
Silloin näin, että hänellä oli huilu pistettynä oikeanpuoliseen
paidanhihaan. Minä kysyin:
— Soitatko huilua?
— Soitanko huilua!... Mutta sitäkään et saa sanoa kenellekään.
— Miksikä ei? Eihän ole synti soittaa huilua.
»Groza silmäili minua hetken suuttuneena ja sanoi sitten:
— Ei. Soittaminen ei ole jumalattomuutta, mutta saattaa se kaikkien
tietoon, se on jumalattomuutta, vieläpä suurtakin... sille, joka
rakastaa huilua.
— Kaikkihan sitä rakastavat...
— Olet typerä, Floritchica. Ihmiset rakastavat huilua kuten he
rakastavat koiraa, jonka kytkevät koppiin, kuten he rakastavat
satakieltä, jonka panevat häkkiin, kukkaa, jonka nyhtävät irti
siitä, mihin Jumala on sen istuttanut, ja vapautta, jonka kääntävät
orjuudeksi. Jos kaikki rakastaisivat huilua kuten minä, ei olisi
heitukoita, ei poteracheja eikä gospodareja, vaan kaikki olisivat
veljiä. Mutta veljiä ei nyt ole missään...
— Kuinka tiedät kaiken tämän, Groza?
— Kas, sinäpä olet utelias... Sanon sen sinulle, sillä olen seurannut
sinua kauan aikaa ja huomannut, että sinä yksin olet samanlainen kuin
minä niissä kahdeksassa kylässä, jotka tunnen. Mutta sinä tarvitset
_dascalin_ [isäntä] ja minä rupean _dascaliksesi_. Tahdotko, että
Grozasta tulee _dascalisi_, Grozasta, joka vielä kerran on heitukka?
— Kyllä, Groza, ole sinä minun dascalini. Sano, kuinka olet saanut
tietää kaiken tämän.
— Kas näin. Minulla on vanhempi veli, joka on naimaiässä, hän on kookas
ja typerä. Hän soittaa huilua kyläjuhlissa, jotta hölmöt saisivat
tanssia. Hänellä oli koira, jota hän piti kahleissa, satakieli, jonka
hän oli sulkenut häkkiin, ja molemmat eläinparat kuolivat suruun.
Silloin minä sanoin veljelleni, että hän oli aasi, huilua soittava
aasi. Näistä sanoistani sain niin vähän veljellisen taputuksen, että
poskeni paisui pulleaksi. Ja hän soitti edelleen huilua, jotta hölmöt
saisivat tanssia, sulki häkkiin toisen satakielen ja kytki kahleisiin
toisen koiran, mutta minä rikoin häkin ja heitin kahleet kaivoon.
Silloin olin vähällä päästä hengestäni: hän ei enää ollut aasi, vaan
oikea poterachi, ja se hänestä varmaan vielä tuleekin. Mutta minusta
tulee heitukka, ja silloin hän saa tuntea, mistä tuuli käy.
* * * * *
»Siihen päivään saakka, jolloin tulin tuntemaan Grozan, olin ollut
yksin. Äitini pakoitti minut viettämään lapsuuteni päivät korutöiden
ääressä, silmät kytkettyinä kanavakankaaseen, ellostavaan ja surkeaan
vaatepalaseen, joka nielee nuoren tytön kauneimmat vuodet, ja jonka
vuorostaan turmelee koi, sitten kun se on ollut kaksi sukupolvea
ihmettelyn esineenä. Nousin sotaan äitiäni ja koko kylää vastaan; minua
pidettiin yleisesti laiskurina.
»Entä sitten? Olisiko ummistettava silmänsä auringonsäteelle, joka
siroittelee hopealäikkiä metsäpolulle? Eikö olisi koskaan tarkattava,
kuinka satakieli ahertelee pesässään? Luovuttava tuulen hyväilystä,
joka pullistaa viittaamme? Tukkia korvansa puron lirinältä, joka
hyppelee tyytyväisenä jokea kohti, — kerta kaikkiaan: pysyä kuurona
kevään kutsuille, joka tuo sanomaa uudesta elämästä, kesän kutsuille,
joka vaikeroi yltäkylläisyyden painosta, unohtaa syksy, joka on niin
täynnä alakuloisuutta, ja elää, käymättä miettiväiseksi, kun katselee
talven valkeaa käärinliinaa? Ja miksi tämä täydellinen kieltäytyminen?
»Siksikö, että tekisit pitkiä pyyheliinoja tulevan aviopuolisosi
käsiä varten, joilla hän antaa sinulle korvapuusteja; tai kauniita
pitsipeittoja, joiden päälle humalainen miehesi heittäytyy maata
liejuisine saappaineen; tai vieläpä kädenpaksuisia villamattoja
'sielusi valitulle', joka liiaksi punaviiniä ja _pastramaa_ nauttineena
tahraa tuon kauniin lahjan, jonka ääressä ahkeroit kokonaisen vuoden
unelmoiden tästä onnekkaasta päivästä? Oi, sinä jokaisen maalaistytön
houkutteleva haave, olen onnellinen, ettet ole ollut minun! Minä
kieltäydyin kiinnittämästä silmiäni kankaaseen ja haaveilemasta
sellaisesta, jonka todenperäisyyden elämä ympärilläni kielsi.
»Minun silmäni, joiden olisi pitänyt kimmeltää kyynelistä _gherghefin_
yli kumartuessani, kuvastelivat kenttien kirkkautta, joilla paimensin
lampaitani; minä annoin niiden tähystellä taivaan sineä, kuilujen
syvyyksiä ja kuusten latvoja; ja jos ne ovat kyynelöineet, on syynä
ollut ensimmäisen rakastettuni, tuulen, hillittömyys.»
* * * * *
— Tiedätkö, sanoi Groza eräänä päivänä, kun olimme jälleen
juoksennelleet villeinä kedoilla, tiedätkö, että tuulesta oli kerran
vähällä tulla rotan appi-ukko?
— En, sitä en ole tietänyt!
— Niin, liki piti, ettei tuuli antanut somaa tytärtään puolisoksi
maailman roistomaisimmalle eläimelle, ja hänet pelasti siitä vain ovela
vastaus.
Rotta meni muuanna päivänä Auringon pakinoille ja puheli näin:
— Kuulehan, sinä voimakas tähti! Olen onnettomin olio maailmassa, sillä
minua vainoavat alati ihmiset, koirat ja kissat, niin etten ole varma
hengestäni yöllä enkä päivällä; olen joka hetki vaarassa joutua ansaan
ja elän kuolettavassa pelossa. Ja mikä on rikokseni? Se, että jyrsin
joskus henkeni pitimiksi maissintähkiä ja juustoa.
— Ystäväni, mutta tuollainenhan on moraalitonta! sanoo Aurinko, joka ei
rakasta rottia.
— Mitäpä siitä! huudahtaa kosiskelija. Etkö tiedä, että maan mahtavat
tekevät samoin? Eikä heidän edes tarvitse panna henkeään vaaraan.
Mutta olen tehnyt sen havainnon, että he, suojellakseen itseään
kaikelta vaaralta, naivat jonkun mahtimiehen tyttären ja asettuvat
appi-ukkojensa suojelukseen. No niin, olen päättänyt noudattaa heidän
esimerkkiään, ja olen valinnut sinut, voimakkaimman kaikista: anna
minulle tyttäresi puolisoksi ja suojele minua. Olen saanut kyllikseni
tällaisesta elämästä!
Hätääntyneenä aurinko kiiruhtaa estelemään:
— Sinä erehdyt! Minä en toki liene voimakkain luomakunnassa!
— Kuka sitten?
— Pilvi. Olethan nähnyt, että keskellä päivää, kun haluaisin paahtaa
maata, peittää Pilvi minut ja olen voitettu. Ystäväni, mene Pilven luo.
Pyydä hänen tytärtään: hän on kaikkein mahtavin.
Rotta lähtee häntä heiluen Pilven luo ja kertoo hänelle huolensa:
— Sinä olet voimakkain kaikista! Anna siis minulle tyttäresi!
— Minäkö kaikkein voimakkain? Teetkö minusta pilaa?
— En lainkaan. Aurinko todisti sen minulle, ja onhan totta, että
pimennät sen, milloin haluat.
— Minäkö pimennän sen? Kuinka pitkäksi aikaa? Pieni tuulahdus, eikä
minusta ole jälkeäkään. Niin, voimakkain on Tuuli, usko minua. Muuten
hän on hyvin turhamainen, ja on varmaankin tyytyväinen, kun saa kuulla
asiasi; mutta sanon sinulle ennakolta, että hänen tunteensa ovat hyvin
häilyväiset. Hän on aika vekkuli!
— Olkoonpa millainen vekkuli tahansa, hänen on annettava minulle
tyttärensä.
Ja niinpä rotta riensi Tuulen luo, joka parhaillaan tuuditteli
huvikseen tytärtään riippumatossa. Hän ilmaisi tälle huolensa ja
käyntinsä tarkoituksen:
— Älä luulekaan minua onnenonkijaksi, päätteli hän puheensa, aion
edelleenkin työskennellä ansaitakseni leipäni, mutta huomaan, että
elämäni käy mahdottomaksi ilman voimakkaan suojelusta: voimakkaat ovat
anastaneet kaiken maissin ja kaiken juuston; heikot saavat kiristää
suolivyötä.
— Mutta ethän sinä suinkaan ole heikko, huudahtaa Tuuli. Olet
päinvastoin voimakkaampi kuin minä!
— Mitä? kysyy rotta mairiteltuna.
— Näetkö luodon tuolla meressä? Ennenkuin se joutui sinne, missä sen
näet, oli se osa vuoresta, joka pistää niemekkeenä mereen. Muutama
tuhat vuotta sitten ryhtyivät jotkut mahtavat, mutta typerät herrat
rakentamaan sen huipulle linnaa, joka oli yhtä typerä ja vahva kuin sen
herratkin. Kauniilta vuorelta hävitettiin riista, rosvoritarien linna
loi synkän varjon mereen ja korkeat muurit rumensivat kauniin maiseman.
Tiedäthän, etten rakasta minkäänlaista vapauden kahlehtimista. Minun
mielityöni on kiitää ja kiidättää. Aloin siis puhallella kaikin
voimin tuota petolintujen pesää. Mutta se oli lujasti paikoillaan!
Ah, hukkasin vuosituhansia koettaessani hävittää tuota roskajoukkoa.
Se vain eneni ja kävi pöyhkeämmäksi vuosisata vuosisadalta! Mikään
ei auttanut: kallio ei hievahtanutkaan; tuskin oli muuri sortunut
jostakin kohden, kun se jo korjattiin ennalleen. Eräänä aamuna
levähdin murheellisena ja nääntyneenä salmen toisella rannalla, kun
kauhea jyrinä herätti minut. Meri vyöryi muurin korkuisena ja oli
hautaamaisillaan minut alleen! Kallionäyräs, jolla rosvolinna oli
sijainnut, oli sortunut itsestään! Itsestäänkö? Ei vainkaan! Juoksin
paikalle, nuuskin ja tarkastelin, ja totesin kiukukseni, että mitä minä
en ollut voinut tehdä tuhansien vuosien kuluessa, sen olitte te, rotat,
suorittaneet muutaman sukupolven aikana. Ymmärräthän: nuo herrat olivat
koonneet kellareihinsa maan koko rikkauden, ja joka sanoo: _herrat_ ja
_rikkaus_, sanoo: rotat. He ovat samaa sukua. Ja niin hyvin oli rottien
suku tehnyt tehtävänsä kiistellessään herrojen kanssa rikkaudesta, että
kallio oli lopulta sortunut.
Tästä syystä minä äsken sanoin, että sinä olet minua voimakkaampi!
Palaa siis kotiisi, ystäväni, ja ota puoliso omasta suvustasi, sillä
Jumala on niin hyvin jakanut voiman luotujensa kesken, että jokainen,
ken hiukankin on kohtuullinen, voi olla tyytyväinen!
* * * * *
»Pian Grozasta tuli päivieni sisältö, ja ilokseni huomasin olevani
hänen ainoa ystävänsä. Se johtui siitä, että meille oli selvinnyt
muuan seikka, jota ainoakaan seudun lapsi ei ollut huomannut, seikka,
joka oli jäänyt huomaamatta meitä vanhemmiltakin: maalaiselämän
kurjuus, joka oli vain orjamaista raadantaa ja halpaa huvia.
Kesäkiireiden aikana oli aamunkoitosta yöhön saakka aherrettava
kumaraisena pelloilla, joiden sadosta kolme viidettäosaa meni isännän
latoihin; syksystä kevääseen oli istuttava selkä koukussa kangaspuiden
ääressä, ja kun tuo loputtoman pitkä kangas viimein valmistui,
oli se säästettävä tulevaisuuden varalle; tai vietettävä pitkät
ja ikävät iltapuhteet pakinoiden _clacoissa_, puhdistaen maissia,
kuorien papuja ja kartaten villaa; tai oli autettava kankaistaan
ylpeilevää ystävätärtä morsiuskapion valmistamisessa. Ainoana huvina
sunnuntai-iltojen _hora_, missä yksitoikkoinen tanssi ikävystyttää jo
neljännestunnin kuluttua; tai sitten keskustelu kaivolla rakastuneen
houkan kanssa, joka puhuu hämärästi selvistä tarkoitusperistään.
»Luontainen vastenmielisyys piti Grozan ja minut loitolla yhtähyvin
noista töistä kuin huveistakin, joilla ne korvattiin. Mutta ei poiketa
rangaistuksetta elämästä, johon keskinkertaisuus meidät tuomitsee.
Niinpian kuin meidän liittomme huomattiin, jouduimme pilanteon ja
vihamielisyyden esineiksi. Sillä ei hyödytä mitään, ettemme häiritse
keskinkertaisuutta, että siirrymme syrjään sen tieltä; se ei siedä,
että joku on sitä etevämpi: se on yhtä mieltä vain itsensä kanssa,
sietää vain omaa nahkaansa.
»Jumalani! Emme kehoittaneet ketään omaksumaan meidän elämäämme, emme
pyytäneet päästä kenenkään iltaseuroihin. Seitsentoistavuotiaana oli
Grozalla omat rattaat ja oma hevonen, jotka hän oli ansainnut otsansa
hiellä. Ne olivat tuohon aikaan välineet, jotka vapauttivat ihmisen
palkkatyöläisyydestä ja soivat hänelle näköjään vapaan elämän. Ystäväni
vei kaksi kertaa viikossa Buzeu'n torille yhteisen työmme tulokset:
villaa, juustoa, vuonia, viljaa, vihanneksia, munia, hedelmiä, lintuja,
aina vuodenajan mukaan.
»Tätä lämmintä yksimielisyyttä kahden lapsen välillä, jotka
kieltäytyivät suutelemasta papin, bojaarin kanssarikollisen, kättä, ja
paljastamasta päätään 'hovin' jokaisen palvelijan ohikulkiessa, pitivät
rikoksena ei vain itse asianomaiset, vaan nekin, joiden, ollen orjia
kuten hekin, olisi pitänyt noudattaa heidän esimerkkiään. Mutta vaikka
olinkin viisitoistavuotiaaksi hyvin kehittynyt, olin sittenkin vain
tytöntynkä, ja Groza puhdas kuin lapsi. Meidän retkeilymme metsissä,
pitkät poissaolomme kylästä olivat ilkeämielisten silmissä synnillistä
ja vallatonta pakoilua. Olimme vain luoneet itsellemme joka suhteessa
kauniin elämän, aurinkoisen saaren keskelle pimeää valtamerta: noina
vuosina Groza opetti minut soittamaan huilua ja katselemaan järjen
valossa tätä villiä luomakuntaa, jonka tähän saakka olin tajunnut vain
sydämelläni.
»Kun hänen sormensa ensi kerran suostuivat loihtimaan kuultavakseni
lumoavat Doinamme, oli hän mielestäni kuin legendan Fât-Frumos. Unohdin
ylpeyteni ja heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleillen hänen polviaan.
»Kaikkivoipa Jumala! Varmaankin sinä ryhdyit työhösi ja saatoit sen
päätökseen soittaen huilua alkuaineille, joilla ei vielä ollut muotoa!
Sillä Kaikkeus, jonka sinä loit tämän lumoavan sävelvuon saattelemana,
oli kuin ihmeellinen laulu.
»Noina vuosina opin niinikään lukemaan ja kirjoittamaan kreikankieltä.
Ja Grozaa saan kiittää tästäkin saavutuksesta.
»Hän oli opetellut tätä kieltä kyläläisten tietämättä Buzeu'ssä
käydessään.
— Tahdotko oppia kreikkaa? hän kysyi minulta eräänä päivänä. Meidän
kielessämme ei ole omaa kirjakieltä. Voidakseen lukea ja kirjoittaa
on valittava joko slaavin- tai kreikankieli. Minä olen oppinut
kreikankielen, ja nyt minulla on »neljä silmää». Tee kuten minäkin.
Saat oppia sellaista, josta et ole koskaan kuullut puhuttavankaan!
— Tahdonpa kyllä, mutta missä? Miten?
— Sitä opettaa _Yhden Puun Kirkon_ kuuluisa kanttori Joakim Buzeu'ssä.
Hän on ystäväni, vaikka pahat kielet väittävätkin, että hän on satyyri.
Minä en sitä usko etkä usko sinäkään, saathan nähdä. On totta, että
kanttori Joakim on peloittava nähdä ja kuulla. Mutta vain houkkiot
ovat sellaisia, ettei kukaan heitä pelkää. Mutta hän on voimallinen ja
ihailtu parjauksista huolimatta. Olen jo kauan puhunut hänelle sinusta;
hän suostui ilomielin; hän on tyytyväinen saadessaan ystävän, sillä hän
on meidän kaltaisemme: hänellä ei ole ystäviä.
»Seuraavana sunnuntaina, kauniina kevätpäivänä, minä nousin Grozan
rattaille. Hän oli ylpeä hevosestaan, joka oli todella kaunis eläin,
ja minä olin ylpeä Grozasta, joka ohjasi isäntänä hevostaan ja istui
liikkumattomana kuin aikamies.
»Olimme molemmat pyhäpukimissa; hänellä kiiltosaappaat, paita
_borangicista_, kukillinen _cojoc_, ja päässä _caciula tzourcana;_
minulla valkoinen käsinkirjailtu puku, _ilick_ ja kirkaskuvioiset
samettitohvelit. Olimme kauniita kuin nuorikot.
»Luonto, joka avautui nähtäväkseni tällä seitsenpeninkulmaisella,
minulle oudolla taipaleella, oli mielestäni yhtä kaunis kuin mekin,
ikäänkuin olisi sekin ollut sunnuntaipuvussa. Tämä oli minun
ensimmäinen pitkä matkani enkä lakannut ihastelemasta viiniköynnöksen
peittämiä rinteitä, vieraita metsiä, jokia ja puroja, kiemurtelevia
teitä, vieläpä lintuja ja eläimiäkin, jotka näyttäytyivät meille kuin
olisi näkymätön käsi kohottanut esirippua aina sitä mukaa kuin etenimme.
»Istuin patjalla ystäväni vieressä, joka oli vaiti. Mutta kun hän
sitten alkoi puhua — noustessamme paljaan kukkulan kuvetta — teki hän
sen kylvääkseen sieluuni oman myötäsyntyneen kapinanhenkensä siemenen,
joka oli hänessä kypsynyt ja valmis puhkeamaan:
— Kaiken sen, mitä näet ja joka niin miellyttää sinua, sanoi hän,
heilutellen ruoskaansa päittemme päällä, koko tämän kauniin ja avaran
maan on oltava meidän kaikkien oma, sillä me tulemme maailmaan
alastomina, ja se tarjoutuu meille muokattavaksi ja kantaa hedelmää
nautittavaksemme. Se ei ole meidän. Sen on kuitenkin oltava meidän.
Meidän on riistettävä se käsistä, jotka pitelevät sitä, vaikka eivät
sitä muokkaa. _Se on tehtävä!_
»Siinä kaikki, mitä Groza on koskaan sanonut minulle gospodarien
ikeestä. Silloin minä ymmärsin, että hänestä vielä kerran tulee
heitukka, sillä heitukat olivat ainoat, jotka eivät ajatelleet kuten
kaikki muut. Sen mukaan mitä muut sanoivat, oli Jumalan tahto, että
maailmassa oli orjia ja gospodeja, köyhiä ja rikkaita, piestyjä ja
pieksäjiä; mutta heitukat eivät välittäneet tästä Jumalan tahdosta,
eivät enää menneet hänen kirkkoihinsa, vaan vetäytyivät metsiin, mistä
tekivät hirvittäviä hyökkäyksiä hirmuvaltiaiden, vieläpä kirkonkin
alueille, ryöstäen, murhaten ja auttaen.
»Buzeu, departementin pääkaupunki, oli mielestäni kuin
sunnuntaivaatteissa koreileva neitonen. Siinä oli kaksi katua, jotka
kulkivat keimailevassa kaaressa kuin maalatut silmäkulmat. Loka ja tomu
oli sieltä tyyten karkoitettu; maa oli laskettu kauttaaltaan puulla.
Myymälöitä oli niissä toinen toisensa vieressä, ja niiden suurten
lasi-ikkunoiden takaa saattoi ihailla näytteillä olevia tavaroita:
toisaalla kotimaan tuotteita, toisaalla mitä loisteliaimpia ulkomaisia
silkkikudoksia; etempänä runsain kaiverruksin koristeltuja aseita;
tshibukien ja stambulilaisten vesipiippujen seassa tupakkaa, joka oli
sidottu nippuihin kullanvärisillä silkkinauhoilla. Kauppoja, jotka
olivat täpötäynnä mattoja. Toisissa oli näytteillä ikooneja, raskaita
hopeaisia suitsutusastioita, pyhiä kirjoja. Lukemattomissa myymälöissä
tarjoiltiin syötävää ja juotavaa; _cafanat_ olivat tulvillaan ihmisiä,
jotka maistelivat tuoksuavaa kahvia, polttelivat tshibukeja ja
keskustelivat eri kielillä.
»Kaikilla myymälöillä oli erinimiset ja kullekin sopivat kilvet, kuten:
_Buzeun talonpoika; Kultainen kashmir; Damaskon pyssy; Ispahanin matot;
Vizirin tshibukit; Hyvän onnen majatalo; Hopeinen suitsutusastia;
Pienen Beyn kahvila_, ja muuta sellaista.
»Groza jätti rattaansa laitakaupungilla sijaitsevan majatalon talliin.
Maalaisrattailta oli kielletty pääsy katetuille kaduille; vain vaunujen
oli lupa edetä sinne saakka. Arkoina tämän rikkauden keskellä ja
oudolla mielin me kuljeskelimme täynnä ihailua kävelijöiden joukossa,
jotka kulkivat edestakaisin, puhelivat, laskivat ambrasta tehtyjen
rukousnauhojen suuria helmiä ja katselivat meitä kuin olisimme olleet
kaksipäisiä vasikoita. Useimmat bojaarit olivat puetut turkkilaisiin
nuttuihin ja kauniisti kirjailtuihin _icheliceihin;_ toisilla oli
yllään puku, jollaisia käytetään vain laskevan auringon maissa.
Viimemainitut olivat kotiutuneet ulkomaisista yliopistoista; heidän
kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja he kantoivat lasia vain toisessa
silmässä, jonka vuoksi luulin heidän käyneen liiasta opiskelusta
toissilmäisiksi.
»Naisia näkyi vähän, mutta he olivat jumalaisen kauniita, taidokkaasti
maalattuja, kaikki ilman päähineitä, hiukset kammattuina sileästi
taapäin, laskehtien vain hiukan ohimoille, kasvoilla ohuet, läpinäkyvät
harsot, yllä tiukasti ruumiinmukaiset liivit ja suunnattoman leveät,
kellomaiset hameet, jotka lakaisivat maata. He kävelivät uinaillen
aviomiestensä käsivarteen nojaten ja puhuivat nenä-äänellä kuin
papukaijat.
— Täällä ei voi mennä mihinkään, sanoi Groza, jollei kukkarossa ole
yhtä paljon rahaa, kuin mitä me ansaitsemme kokonaisessa kesässä.
Jotta nämä gospodarit ja heidän perheensä voisivat elää tällaisissa
ja vieläkin suuremmissa kaupungeissa, on meidän, orjien, hankittava
heille varat. Siksi heillä on poterachit, jotka puolustavat heitä ja
pakoittavat meidät tekemään työtä heidän hyväkseen. Minä en tahdo
ruveta orjaksi, minä. Pian minusta tulee heitukka. Silloin me kaikki
heitukat nostamme kylät kapinaan ja teemme lopun vääryydestä.
»_Yhden Puun Kirkko_ oli tehty, niin kerrottiin, katosta alttariin
saakka yhdestä ainoasta tammesta.
»Oli messun aika, hiukan ennen puoltapäivää. Emme uskaltaneet
käydä sisään, sillä pääsy tähän Herran huoneeseen, kuten komeisiin
kauppoihinkin, oli sallittu vain gospodareille.
»Kirkon edustalla oli joukko kaikenlaisia ajopelejä, ratsuhevosia,
ajomiehiä ja palvelijoita maalauksellisessa sekamelskassa odottelemassa
isäntiensä tuloa. Nämä rukoilivat kirkossa, joka oli varattu vain
heille (joskin se oli vaatimattomasti 'yhdestä puusta'), ja josta he
palasivat mässäämään taloihinsa, jotka niinikään olivat vain heitä
varten.
»Me odottelimme jumalanpalveluksen päättymistä ja noiden kunnon
kristittyjen lähtöä, jotka noudattivat Kristuksen käskyjä
anastamalla itselleen maan. He tulivat ulos hurskaannäköisinä ja
nousivat ajopeleihinsä, herättäen ilmestymisellään pelkoa katalassa
palvelusväessään, pelkoa, jota tehosti kirkonkellojen käskevä
kumahtelu. Me pujahdimme tämän pöyhkeän joukkueen selkäpuolelle ja
pidellen toisiamme käsistä kuin syylliset, Groza ja minä tunkeuduimme
tyhjään kirkkoon, missä elostelijoiden vaatteista jäänyt myskin haju
taisteli voittoisasti suitsutuksen kanssa.
»Täällä oli hämmästykseni suurempi kuin katsellessani ylellisiä
myymälöitä. Mikä ero olikaan meidän kirkkomme köyhyyden ja tämän
rikkauden välillä! Se oli yhtä ruhtinaallisen upeileva kuin myymälätkin.
»Maalattujen ikkunaruutujen kajastuksessa näin ensinnä tummana
häämöittävän, veistoksilla koristetun alttarin. Ylinnä keskellä
voittoisa Jumala, joka säteili terveyttä valkoisesta parrastaan
huolimatta, punnitsi vasemmassa kädessään kurjaa maata, jonka hän oli
luonut kuvakseen, samalla kun hän oikealla etusormellaan uhkasi meitä
ties millaisella rangaistuksella. Alttarille vievän oven molemmissa
puoliskoissa pyhät apostolit Paavali ja Pietari, yhtä hyvinvoipina
kuin isäntänsäkin, hoitivat vartian virkaa, jälkimmäisellä kädessään
oikeauskoisten paratiisin avaimet. Sitten kokonainen sarja pyhimyksiä
poliisinkatseineen, kirkon marttyyrejä ja santarmeja, joiden vaatteet
olivat raskasta hopeaa ja kultaa; kaksi riviä rikkailla leikkauksilla
koristeltuja nojatuoleja, joiden selkänojaan oli kaiverrettu
onnellisen seurakuntalaisen nimi; katossa kolme kruunua, Kristuksen
ja Neitsyt Marian edessä kaksi palavaa kynttiläkruunua ja kaksi isoa
kynttiläjalkaa seinien edessä — kaikissa kynttilät puhdasta vahaa,
joista monet hämmästyttivät minua suuruudellaan ja herättivät minussa
ajatuksen, että niiden synnit, jotka toivat tuollaisia uhrilahjoja,
varmaankin olivat suhteelliset niihin.
»Groza jätti minut hetkeksi keskelle tätä kristillistä aseistoa ja meni
kolkuttamaan sakariston pienelle ovelle.
»Kanttori Joakim tuli esiin. Hän oli nelikymmenvuotias, lyhyenläntä,
kaljupäinen, suurisilmäinen mies, kasvot hyväntahtoiset, kaula paksu.
— Tuolla on ystävämme Floritchica, sanoi Groza minua osoittaen.
»Joakim kurottautui varpailleen ja jäi hetkiseksi neuvottomana
katselemaan minua. Hänen papilliset nautiskelijankasvonsa leimusivat
oranssinkeltaisina valon langetessa niille ikkunaruuduista. Hän kohotti
käsivartensa taivasta kohti ja huusi kreikankielellä niin että ikkunat
tärisivät:
— _Evloghimeni!_ (joka merkitsi: ole siunattu!)
»Minua peloitti ja olisin tahtonut paeta, mutta näin Grozan hymyilevän
ja vilkuttavan minulle silmää. Kanttori jatkoi puhettaan, ja vaikka
pelkoni kasvoi sitämukaa, halusin niin kuulla tuota ääntä, jonka
vakuutettiin olevan ensimmäisiä koko Romaniassa, että jäin aloilleni:
— Siunatut olkoot kosteat silmäsi! Siunatut kosteat huulesi! Ja
siunattu olkoon kostea maa, joka kasvattaa tuonkaltaisia hedelmiä!
»Tunsin punastuvani näin moninaisten kosteuksien siunaamisesta, mutta
Joakim alkoi samassa puhua kuivuudesta. Hän lauloi näin:
— Sillä, oi Herra, kosteutesi tekee maalle mahdolliseksi kestää
kuivuutta, kestää kuivuutta, sinä kaikkivoipa Jumala!
»Groza laski kätensä hänen olkapäälleen ja keskeytti hänet:
— Lopeta jo veisuusi kosteudesta ja kuivuudesta ja opeta tytölle
aakkoset. Sinä unohdat, ettemme aio nukkua _Hyvän onnen majatalossa_,
vaan olkikattoisissa mökeissämme.
»Kanttori silmäili häntä hetkisen hurskaan näköisenä ja alkoi veisata
entistä hartaammin:
— Paljon lämpimämpi on niiden, jotka nukkuvat yhdessä mökissään, kuin
sen, joka nukkuu yksin palatsissa!
— Mutta emmehän me nuku yhdessä, sinä houkka! huudahti Groza.
— Virta yhtyy jokeen! Mies ja nainen...
— Menevät helvettiin! ärjähti ystäväni, ravistellen kanttoria
käsivarresta. Tahdotko opettaa hänelle aakkoset vai et? Lupasit tehdä
sen!
— Kyllä, vastasi Joakim lähestyen minua kuin unissakävijä, niin, olen
luvannut ja nyt alan.
»Sitten hän sanoi, luoden minuun maailman rehellisimmän katseen:
— Floritchica! Musta kyyhky! Lausu aivan kuten kuulet minun lausuvan:
_Alpha... Vita... Gamma... Delta... Epsilon..._
»Tavasin pelottomana hänen perässään koko aakkosluettelon.
— _Ehtahtos! Ehtahtos!_ [Ihastuttavaa! Ihastuttavaa!] hän huudahteli
sitten kreikankielellä. Vain yksi virhe, pieni vähäpätöisyys, joka on
korjattava; ne ovat nämä kolme vaikeasti lausuttavaa kirjainta: _gamma,
dzeta_ ja _thita_. Gammaa lausuttaessa on tehtävä samoin kuin kurkkua
huuhdeltaessa. _Dzetaa_ lausuttaessa on matkittava pohjatuulta.
Mitä _thitaan_ tulee, niin se muistuttaa hanhen ääntelyä. Lausu siis
uudelleen ja anna minun samalla nähdä suusi. Minä autan sinua.
»Minä lausuin. Hän katsoi läheltä suutani ja kosketti sormellaan
leukaani. Mutta me näimme hänen vetäytyvän äkkiä pois kuin poltinraudan
koskettamana ja alkavan vaikeroiden harppailla pitkin kirkkoa painaen
käsin kaljua päälakeaan.
— Minua vaivaista! Minua vaivaista! Tuo suuhan on lähde, josta
muinaisajan jumalat ammensivat juovuttavan nektarinsa! Tuo suu ei
ole luotu tavailemaan aakkosia vaan jakamaan elämää ja kuolemaa!
Tuossa on varmaankin se tyttö, josta muuan hurmioitunut viisas
sanoi: _Kyyhkyläiseni, sinä joka asustat kalliorotkoissa ja jylhissä
vuoristoissa, anna minun nähdä katseesi ja kuulla äänesi_... Niin,
katseesi, äänesi... olisipa hänen pitänyt sanoa suusikin. Mutta,
oi Salomo, mitäpä hyötyä on siitä, että sydän halaa kauneuden
ylenkylläisyyttä, kun on näöltään muodoton kuin murmeli. Ja onko
minun syyni, että sydämeni on _vasemmalla puolen kuten hullun_ eikä
_oikealla_, missä sanotaan viisaan sydämen sijaitsevan? — Jumala! _Sinä
tunnet hulluuteni, eivätkä vikani ole sinulta salatut_.
»Tämän sanottuaan Joakim palasi nopein askelin minun luokseni ja sanoi,
korostaen ja ääntäen sanat ylhäisten tapaan:
— _Cori-mou! Coritzaki-mou!_ [kreikkaa ja merkitsee: tyttöseni, pikku
tyttöseni]. Sinä loukkaat minua, jos pidät minua raakana. Hulluuteni ei
ole vaarallista ja syntini on vain sanoissa! Siinä koko rikokseni! Älä
siis kiellä minulta suloutesi katselemista! Lähde nyt »hyvinvoipana»
ja palaa takaisin »hyvinvoipana». Opetan sinulle kreikkaa kyvykkäänä
oppineena ja epäitsekkäänä ystävänä. Ja minä aseistan sinut hengen
miekalla, jota vain harvat voivat käytellä.
»Suutelin kanttoria molemmille poskille ja sanoin:
— Joakim, olet ensimmäinen mies, jota eläissäni olen suudellut.
* * * * *
»Kokonaisen vuoden ajan _Yhden Puun Kirkon_ kanttori opetti minulle
kreikkaa ja paljon muutakin, ollen opettajana milloin kohtelias,
arkatuntoinen, melkeinpä kaino, milloin yltiöpäinen, rohkea, melkeinpä
mieletön. Kuitenkin hänen luonnonlaatunsa paljasti mielenkiintoisia
puolia ihmisluonteessa, ja kun järkeni ja luonteeni olivat toista
maata kuin ikäisteni nuorten tyttöjen, taivuin nöyrästi hänen
mielitekoihinsa, jotka olivatkin vaarattomia, — vain saadakseni nähdä,
oliko hänen puhtautensa todellista, vaiko vain pettävä naamio.
»Se oli todellista.
»Minulla oli tunteja kaksi kertaa viikossa, tyhjässä kirkossa kello
yhdentoista messun jälkeen. Groza oli usein saapuvilla. Joskus hän
jätti meidät yksinkin. Mutta olimmepa yksin tai hänen seurassaan, oli
Joakim sama mies. Tietäen, että hänen lauluäänensä tuotti minulle
yhtä paljon, jollei enemmänkin iloa kuin kreikan opetus, hän aloitti
säännöllisesti tuntinsa jylisevillä taivaallisilla hymneillä, jotka
lankesivat sieluuni valoisana ryöppynä. Hänellä oli ehtymätön
varasto lauluja, virsiä ja sovitelmia. Hänen vilpittömyytensä oli
itsetiedotonta, ja niinpä sattui eräänäkin päivänä, että hän,
harppailtuaan laulaessaan kirkon kynnykseltä aina alttarille asti,
unohti minut, ja tapasin hänet sitten sakaristossa kyyneleet silmissä.
Mutta tämä vilpittömyys kävi minulle hyvin tukalaksi, sillä usein
hän opetustaan keskeyttämättä jäi katselemaan minua hyväntahtoisilla
häränsilmillään, pani kätensä vatsalleni tai rinnalleni, ja sanoi
ikäänkuin anteeksi pyydellen:
— En ole koskaan tuntenut käteni alla mitään näin miellyttävää enkä
tahdo kuolla saamatta tuntea naisruumiin lämpöä. Floritchica, salli
sen tapahtua! Jokainen houkka saa tuntea sitä, antamatta sille mitään
arvoa, sensijaan että minä annan sille arvon tuntematta sitä. Teet
minut onnelliseksi niin vähällä. Ennenpitkää sinä tuhlaat suosiotasi
saamatta vastalahjaksi kunnioitusta. Äläkä pelkää, että tavoittelen
enempää, sillä jos saarnaaja on oikeassa sanoessaan, että loppu on
alkua parempi, on myöskin totta, että elämässä alku useinkin vie voiton
lopusta. Niinikään on totta, ettei elämää ole katseltava Saarnaajan
silmillä.
»Soin hänelle tämän onnen jääden odottamaan mitä seuraisi. Ei seurannut
mitään. Hän ei enää edes halunnut uudistaa tätä huvia, unohti sen eikä
kajonnut koko asiaan.
»Olisin tahtonut jollakin tavoin osoittaa hänelle tämän johdosta
kiitollisuuttani antamalla jonkun lahjan, jotakin, joka muistuttaisi
minusta. Mutta hän sanoi:
— Mitä? Korillisen tuoreita munia? Kananpoikia? Voipurtilon? _Donitzan_
hunajaa? Talossani on niitä yltäkyllin! Vaikka sinä tarjoaisit minulle
pyhimyksen, jonka sädekehä olisi puhdasta kultaa, tai rukousnauhan,
jonka helmet olisivat kaikkein harvinaisinta ambraa, tai loisteliaan
smyrnalaisen vesipiipun, en huolisi niistäkään. Gospodarit, jotka
rakastavat ääntäni, Jumala ties miksi, hukuttavat minut tuollaisiin
antimiin. Se, mitä haluaisin ja mikä voisi tehdä minut kuolettavan
onnelliseksi, sitä et voi minulle antaa sinä eikä itse Jumalakaan: se
on ruumis, kasvot, jotka olisivat paremmin ääneni ja sydämeni arvoiset.
Ne tekisivät minulle mahdolliseksi elää elämää, jota ilman riudun
tässä aasin kuoressa! Sitä ei Jumala ole sallinut; hän ei ole suonut
satakielelle riikinkukon sulkia; ehkäpä hän on tehnyt siinä oikein,
sillä sanotaanhan, että _jos sialla olisi sarvet, kääntäisi se nurin
maan_.
»Tällaiseksi osoittautui panettelujen esine, Joakim kanttori. Keskellä
kesää, joka seurasi tätä oppivuotta, opin tuntemaan hänessä toisenkin
miehen, ja tämä havainto oli yhtä yllättävä koko kaupungille kuin
minulle ja Grozallekin.
»Olin nyt seitsentoistavuotias. Ja kaunis, kuten näette. Kauneuteni
veti muun muassa puoleensa gospodarimme Bolnavulin pojan huomion,
jonka isä omisti kaksikymmentä tuhatta hehtaaria maata ja metsää sekä
lukemattomia _harasia_ ja karjalaumoja. Tuon monokkelisilmäisen, vasta
opiskelemasta palanneen herran mielestä olin vain soma, kaksijalkainen
karitsa, joka oli helppo ahmaista, ja joka ehkä oli onnellinenkin
siitä, että oli voinut herättää niin korkean herran ruokahalun. Hän
ei osannut kuvitellakaan kohtaavansa vastarintaa minun puoleltani. Ja
turhaanpa olivat menneet hänen opintonsa, sillä ensi töikseen hän alkoi
loukata minua.
»Eräänä kesäisenä sunnuntaina, joka ratkaisi Grozan kohtalon,
ilmestyi kylän _horaan coconache_ Mano-laki, kuten hänen orjansa
häntä nimittivät, nuoremman sisarensa seurassa, ohjaten itse komeaa
hevostaan. Hän, meidän tuleva herramme, tuli joukkoomme saavuttaakseen
siten suosiota ja tarkastellakseen samalla sitä laumaa, jota hän sai
käyttää nautinnokseen. Tämä yksinvaltias Jumalan armosta alkoi heti
mitä mauttomimman narripelin. Hänen yhtä tyhmä sisarensa ei pannut tätä
pahakseen, ja rahvas otti sen vastaan kuin taivaan mannan. Vanhukset
nostivat hattua, paljastaen kauniit, hopeanharmaat hiuksensa; nuoret
jatkoivat tanssiaan, mutta tavallista eloisammin, miellyttääkseen
korkeita vieraita, sillävälin kuin _pomojnic_ [Apulaisprefekti],
joka seurasi herraansa palvelevaisena kuin orja, lasketteli karkeita
sukkeluuksia. Hänen määräyksestään _carciumar_ kaatoi viiniä
kulhoihin, ja juojat toivottivat terveyttä ja pitkää ikää anteliaille
vieraille. Sitten viimemainitut nousivat ajopeleistä ja kilistivät
kehässä tanssijoiden kanssa, jättäen vaunut erään maalaisnuorukaisen
vartioitavaksi.
»Käyttäen hyväkseni heidän poissaoloaan minä pujahdin Grozan kiellosta
välittämättä, hyväilemään tuota kaunista eläintä, jonka piti vetää
tätä inhimillistä kuormaa. Pidin aivan liiaksi kauniista hevosista,
jotta olisin voinut vastustaa haluani silitellä sen kaulaa. Sain maksaa
kalliisti tuon huvin, sillä molemmat verenimijät palasivat odottamatta
takaisin ja minun oli kuunneltava heidän puheitaan. Nuo puheet koskivat
kaunista pukuani ja hevosrakkauttani; mutta _coconache_ ei tyytynyt
tähän; hän luuli tuottavansa minulle suunnattoman ilon heittämällä
vaunuista jalkoihini kultarahan, joka, kuten hän sanoi, oli tarkoitettu
'viattomiin huvituksiin'. Minä peitin käsin kasvoni ja juoksin pois,
jättäen rahan siihen, mihin se oli pudonnut, orjien ja heidän isäntänsä
suureksi hämmästykseksi.
»Groza, joka makasi ruohikossa kaukana _horasta_, huomasi kansanjoukon
kiihkeästä elehtimisestä bojaarien lähdettyä, että jotakin oli
tapahtunut. Hän juoksi meidän luoksemme ja tapasi minut nyyhkyttämässä.
Vuodatin ensimmäisiä surun kyyneleitäni.
»Pian tulisi niitä lisää.
»Naisen vilpitön vastustaminen ei tehoa raa'an miehen haluihin. Hän ei
tiedä, missä on naisellisen kainouden raja ja missä alkaa syvä inho,
jota arvokkuudessaan loukattu nainen tuntee. Tälle raakalaiselle, joka
isännöi maan päällä, on kaikki sallittua.
»Kahden kuukauden aikana hän koetti neljä eri kertaa vakuuttaa minulle,
että minun olemassaoloni tarkoitus oli hänen halujensa tyydyttäminen.
Joka kerta käänsin hänelle selkäni sylkäisten hänen jalkoihinsa.
Silloin hän yritti väkivaltaa. Hän sai tehdä tuttavuutta Grozan
käsivarren ja hänen _garbaciunsa_ [nuorasta punottu ruoska] kanssa.
»Minulla oli nyt paimennettavana noin puolisentoistasataa lammasta,
joista kolmasosa kuului lapsuudenystävälleni, loput äidilleni ja
minulle. Olin onnellinen, joskin minua painosti orjanelämä ympärillämme
ja olin levoton hirviön uudelleen ilmestymisestä. Tiesin, että hän
ennemmin tai myöhemmin iskisi kyntensä minuun kuin haukka pikkulintuun.
Groza antoi minulle pistoolin ja pienen tikarin, joita kannoin kätkössä
vyölläni. Varovaisuuden vuoksi hän tuli joka ilta Palonnierista
viettämään pari tuntia minun seuranani ja auttoi minua ajamaan lampaat
kotiin. Kuinka kaukana tunnuttekaan olevan minusta tänään, te hellän
ystävyyden kauniit päivät, joihin osallistuivat kolme koiraamme
ja joita kirkastivat auliit sydämemme, elävöittivät toiveemme,
tuudittelivat huilujemme sävelet!
»Muuanna elokuun iltana, jolloin taivas liekehti kullanhohtoisena,
tuli onnettomuus. _'Coconache'_ oli yksin ja ratsain. Kiinnittämättä
lainkaan huomiota Grozaan, hän kääntyi vain minun puoleeni, tervehti ja
kysyi:
— Oletko lauhkeampi tänään?
»En edes vastannut hänelle, vaan käänsin selkäni ja poistuin. Groza,
joka seisoi lammikon rannalla, alkoi heti piestä vedenpintaa isolla
_garbaciullaan_. Arvasin, että hän tahtoi norjistuttaa nuoraa, jotta
se paremmin suomisi nenäkkään vierailijan kupeita. Hekuma paisutti
rintaani tietäessäni, että voimakas ja rohkea ystäväni pian kostaisi
puolestani, mutta vihan sokaisemana en lainkaan tullut ajatelleeksi
näin peloittavan teon seurauksia.
»Bojaari hyppäsi hevosen selästä, jätti sen paikoilleen ja alkoi
hitaasti seurata jälessäni. Groza hypähti hänen eteensä, seisten siinä
suorana kuin kuusi ja tyynenä kuin filosoofi. Toinenkin oli suora,
mutta ei tyyni; veri kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kysyi:
— Mitä tahdot?
— En mitään... sanoi Groza, tahdon vain tietää, mitä _sinä_ tahdot...
»Raivostuneena siitä, että moukka sinutteli häntä, tuo onneton tarttui
pistooliinsa. Silmänräpäyksessä hän makasi maassa aseetonna, ja
ennenkuin hän ehti tointua, istui Groza jo kahareisin hänen päällään.
Se, mitä nyt seurasi, ilmaisi minulle sen vihan mitan, joka kyti
ystäväni sydämessä. Sensijaan, että olisi paennut, kuten luulin,
hän alkoikin suomia 'coconachia' tähdäten kostean _carbaciun_ iskut
mieluiten päätä kohti, ajaen häntä edellään sinne tänne pitkin autiota
seutua, jonka hiljaisuutta halkoivat piestyn huudot, ruoskien hänen
ruumistaan vielä sittenkin, kun hän jo makasi maassa vertavuotavana ja
tajuttomana möhkäleenä.
»Groza ajoi täyttä laukkaa luokseni. Hän ei enää ollut sama mies.
Hänen liikkumattomat kasvonsa näyttivät minusta elottomilta kuin
pergamentti. Veristävissä silmissä ei ollut mitään inhimillistä.
Kaulasuonet pullottivat halkeamaisillaan. Alahuuli oli vieläkin vihasta
riipuksissa. Hänen äänensäkään ei ollut entinen, kun hän sanoi:
— Olen ensi kertaa maistanut koston maljasta. Se on yhtä virkistävää
kuin kylmä vesi, jonka siemaisee polttavassa kuumeessa. Nyt,
Floritchica, jätän sinut iäksi: rupean _heitukaksi_. En lähde yksin:
seitsemän Palonnierin huonomaineista poikaa seuraa minua. Heidän
sydämissään ei ole hellyyttä, kuten sinun ja ystävämme Joakimin, ja
olen siitä murheellinen; he ovat kostonhimoisia ja janoavat villiä
elämää; he tuntevat metsät kuten minäkin ja ovat valmiit menemään
tuleen minun käskystäni. Kaikki on valmiina. Huomenna päivänkoitteessa
kokoonnumme Hirvimetsään, »kaltevan kallion» taa. Tule tapaamaan minua.
Siellä selitän sinulle tarkemmin, mitä sinun on tehtävä. Nyt minun on
riennettävä Buzeu'hin ilmoittamaan asiasta Joakimille ja suutelemaan
häntä viimeisen kerran.
»Sitten hän lisäsi, ensimmäistä uhriaan osoittaen: — Peto ei ole
kuollut eikä se ollutkaan tarkoitukseni. Tahdon vain, että tuo kaunis
herra muistaa minut koko elinikänsä, aina kun hän kääntää naamansa
peiliin päin: siitä olen pitänyt huolen! Pidän itselläni hänen
hevosensa. Tovereilleni etsimme hevoset hänen isänsä laitumilta.
»Oli melkein pimeä... Lampaat, jotka Groza oli ajanut hajalle
vainotessaan vihamiestään, määkivät niin, että kalliot kumahtelivat.
Ystäväni ajoi ne ratsastaen koolle ja auttoi minua saamaan ne kotiin.
Sydän raskaana tapahtuneen johdosta minä erosin tuona iltana Grozasta
ja jäin istumaan kietoen käsivarteni lempikoirani kaulaan, ja vieraalta
näytti minusta seutu ja vierailta lampaanikin.
»Ja minä itkin kaiken yötä.
»Seuraavana aamuna päivän koittaessa menin kaltevan kallion luo. Groza
ja hänen seitsemän toveriaan olivat jo siellä. Lisäksi siellä oli muuan
karjakauppias Buzeu'stä ja Joakim. Groza sanoi minulle kauppiasta
osoittaen:
— Floritchica, varovaisuuden kannalta pidin parhaana kutsua tänne tuon
ystäväni. Neuvon sinua luovuttamaan hänelle lammaslauman. Olen nostanut
jo rahat omalta osaltani. Jos tahdot myydä hänelle loputkin, suostuu
hän jättämään sinulle niin monta kuin tarvitset elääksesi. Siinä
tapauksessa, että vainoojamme tahtoisivat käydä käsiksi omaisuuteesi,
tarvitsee sinun vain sanoa, ettei se ole sinun, vaan että lauman
omistaa _baciu_ Zamfir.
»Myönnyin hyvillä mielin. _Baciu_, tuo kelmi, mutta aivan varmaan
minulle hyödyllinen mies, lähti tiehensä. Ja nyt tuli lopullinen
eronhetki, jolloin näin viimeisen kerran elämäni parhaimman ystävän.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän saattoi tuskin puhua, sillä
mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä:
— Floritchica, nyt on elämä meiltä lopussa... Olemme olleet
tosiystäviä... Sinä et koskaan tapaa toista Grozaa enkä minä toista
Floritchicaa! Mikä vahinko, ettei nainen ole luotu heitukan elämään!
Ah, saisinpa tuntea sinun ystävyytesi ja sinun vihasi vierelläni
samotessani vuoristoissa ja metsissä, mutta ei, Jumala ei ole sitä
tahtonut, sillä se olisi vienyt järjen meiltä kummaltakin!
»Jää siis tänne, mutta kuuntele, mitä sanon: heitukka ei ole yksin se,
joka samoilee metsiä. Se, joka elää kaupungissa gospodarien parissa,
voi yhtä hyvin olla heitukka ja kapinallinen kuin sekin, joka elää
vuorten onkaloissa, mutta sillä ehdolla, että hän on petollinen suuriin
nähden ja vilpitön sorrettuihin nähden. Sinä osaat olla sekä petollinen
että vilpitön: mene siis ja pujahda susien laumaan, ulvo niiden mukana,
tarkkaa heidän tapojaan, ota selville heidän heikkoutensa, ja ammu
sitten heitä selkään, ja tee hyvätyö kansalle, kosta sen puolesta!
Toisin sanoen, auta minua! Olet teräväpäisempi kuin minä, hienompi,
ovelampi, ja päälle päätteeksi kaunis nainen. Tee siis kuten minäkin:
uhraa nuoruutesi, kuten minä uhraan omani! Kansa on ruma ja alhainen
siksi, että kaikki mikä sen parista nousee, muuttuu rumaksi ja
alhaiseksi. Hyviä ei sieltä koskaan nouse. Sitten _Zapciu_ Janco Jianon
ja _sluger_ Judor Vladimirescon aikojen, joista toinen oli sydämeltään
bojaari, toinen maamies, molemmat heitukoita ja kapinallisia ja jotka
kumpikin kavalasti murhattiin, ei ainoatakaan miestä ole noussut kansan
joukosta, jollei sortaakseen sitä vieläkin enemmän. Ne harvat heitukat,
jotka kylvävät hävitystä siellä täällä, ovat vain lyhytkatseisia
kapinoitsijoita, ja heitä pidetään onnenonkijoina. He tarvitsisivat
päällikön, joka laajentaisi heidän toiminta-alaansa. On tähdättävä
korkealle! Ei ole tavoiteltava vain kreikkalaisia ja turkkilaisia, vaan
myöskin, ja ennenkaikkea, romanialaisia bojaareja.»
Jos voidaankin puolustella muukalaista, joka imee kansamme verta,
kuinka voidaan puolustaa gospodaria, joka antautuu ulkomaisen sortajan
välikappaleeksi?
Olen odottanut tätä päivää sanoakseni sinulle, missä tarkoituksessa
kehoitin sinua opettelemaan Joakimin johdolla lukua ja kirjoittamista,
ja missä tarkoituksessa itse tein sen: kirjat opettavat meille sen,
mihin älymme ei yksinään voi tunkeutua. On tunnettava menneisyys
ja nykyisyys, jotta tiedettäisiin, mihin pyrkiä tulevaisuudessa.
Työskentele siis parempaa tulevaisuutta varten. Kreikkaa ei tarvita
lampaiden paimentamisessa. Tee, mitä pääsi neuvoo. Olet melko ovela.
Nainen voi hirttää miehen yhdellä ainoalla hiussuortuvallaan.
Laskemalla sormensa suulle hän voi saada sen puhumaan tai vaikenemaan.
Ole tuollainen nainen! Kultaa saat minulta pian.
Nyt jätän tämän seudun. Lähdemme Brailan alueille, Buzeu'n ja Serethin
alajuoksun tienoille, missä minun on tavattava Cosma. Mutta en aio
työskennellä hänen kanssaan. Häneltä minun on opittava yhtä ja toista.
Yleensä tahdon toimia omin päin. Jos milloin tarvinnet minun apuani,
käänny _carciumar_ Ursoun puoleen, joka pitää kapakkaa Vadenissa,
Galatzin puolessa. Olisi parasta, jos asettuisit asumaan niille
seuduin. Potera tulee tänne tänä iltana. Se ei voi mitään sinulle. Mitä
minuun tulee, tulkoon se etsimään minua.
»Grozan puhuessa tarkastelin hänen seuralaistensa ilmeitä; niin, kuten
hän oli sanonut, he olivat kovia, päättäväisiä, ehkäpä uskollisiakin
miehiä, mutta ei sen enempää. Oi, hellyys, hellyys! Jos sinä asustaisit
ihmissydämessä, olisi kapina käsittämätön sana. Groza-parka,
minä säälin häntä tietäessäni, että hänellä oli ympärillään vain
kapinallisia, yksinomaan kapinallisia miehiä. On hyvä vihata. On
parempi rakastaa. Vain se, joka kykenee vihaamaan ja voi rakastaa,
tuntee elämän koko arvon.
»Onneksi Grozalle oli rakkaus valveilla. Se oli aivan hänen lähellään
eikä kukaan siitä tietänyt.
»Huomasin, että Joakimin ulkoasu oli hullunkurinen. Kiedottuna
pitkään, nilkkoihin asti ulottuvaan _ghebaan_, päässään _caciula_,
joka oli painettu melkein nenään saakka, hän piteli kainalossaan isoa
ebenpuista lipasta, joka näytti olevan raskas, sillä hän muutteli sitä
tuon tuostakin kainalosta toiseen. Hänen tavallisesti niin säteilevät
kasvonsa olivat vakavat, huolestuneet ja kalpeat. Panin tämän eron
aiheuttaman mielenliikutuksen laskuun ja sanoin hänelle:
— Hyvä Joakim... Olet ikävissäsi kuten minäkin...
— En... sanoi hän, ravistaen suunnatonta päätään, en... en ole
ikävissäni kuten sinä; olen ikävissäni kuten Groza.
»Heitukka katsoi minuun kysyvästi, mutta hänen sanansa pysyivät meille
arvoituksena.
— Mitä tarkoitat, Joakim? kysyi ystäväni.
— Tarkoitan, Groza, että olen ikävissäni kuten sinä enkä kuten hän.
— Hyvä... Sen olemme kuulleet, mutta selitähän tarkemmin.
— Minäpä selitän!
»Ja hän alkoi laulaa pehmeällä, matalalla äänellä, silmät suurina,
kasvot pitkiksi venähtäneinä, siirrellen lipasta lakkaamatta kainalosta
toiseen, sillä aikaa kun me kuuntelimme hämmästyksissämme.
— Minä olen ikävissäni kuten sinä, Groza, siksi että jätän
Floritchican: minäkin rupean heitukaksi! Kuten si-i-nä!... Ja lähden
sinun kanssasi, jos huolit minusta-a-a!... Niin... niin... Olen saanut
kyllikseni ki-ir-kosta! Papeista, ja suitsutuksesta! _Parastas_,
roskaa! Kuolleet ja uudestasyntyneet: kaikki jumalankieltäjiä!... —
Avioliitot ja kaste: vain jumalanpilkkaa! — Jumalisuus: voitonpyyntiä!
— Rakkaus Jumalaan, hyvästi!
»Hän lopetti hetkeksi, sillä suuret hikipisarat valuivat virtana lakin
alta; sitten hän avasi laatikon — täynnä suuria ja pieniä kultarahoja
ja kalliita kiviä, kuten jalokiviä, rubiineja, safiireja, smaragdeja
ja turkooseja — näytteli meille sen sisältöä ja huudahti äänellä, joka
ilmaisi vilpitöntä halveksumista:
— Kas tässä kaikki, mitä kirkko, gospodarit ja itse Jumalakin voivat
antaa miehelle, joka on rakkauden tarpeessa! Siksi, että minulle oli
suotu ääni, joka ylentää sielua, minut riistettiin kauas vuorteni,
lakeuksieni, lampaitteni ja koirieni luota ja kaiken tämän korvaukseksi
minulle annettiin metallia, jonka sanotaan olevan kallista, ja
kiviä, joita väitetään arvokkaiksi! Olin tuohon aikaan vain
seitsentoistavuotias. Kauan minä kärsivällisesti odottelin jumalallista
aarretta, josta minulle oli niin paljon puhuttu, mutta huomasin, että
aina olikin kysymys metallista ja kivistä. Entä rakkaus? Hellä rakkaus
ja ystävyys, jotka menetin _tshobanitzaini_, lampaitteni, kauniitten
koirieni, sinitaivaan ja metsien mukana? Mitä minä sain tämän aarteen,
tämän todellisen onnen sijaan? En mitään! Mairittelevan sanan,
taputuksen, joskus kohteliaan kädenpuristuksen tai ylhäisen, suojelevan
hymyn, siinä kaikki! Ja minä katselin vesi kielellä kauniita rintoja,
joita kauniit liivit vangitsivat. Nähdessäni silmät, jotka ovat itsensä
demoonin työtä, huulet, jotka ovat valmiit lausumaan synnillisen
sanan, joka käy hurskaankin sieluun, minä, Joakim-parka, nielin haluni
ja jäin ajattelemaan Jumalan kitsautta. Aika ajoin sattui niin,
etten enää voinut sietää tätä elämän kiittämättömyyttä, joka vaatii
sinulta parhaimpasi ja antaa sinulle vain sen, mikä sille itselleen
on tarpeetonta ja liikaa: »Minäkin tahtoisin juoda tuota viiniä ja
maistaa noita hedelmiä!» Silloin oli kaikki mennyttä: en enää ollut
»meidän Joakim-kanttorimme, jollaisia on vain yksi metropoliittisessa
kirkossa», olin »inhoittava mies». — Ja miksi oli minussa inhoittavaa
sama halu, jota papit ja gospodarit tyydyttivät joka päivä?
Voi, niin kuitenkin oli! Minun täytyi itsenikin myöntää, että haluni
oli, joll'eikään inhoittava, niin ainakin naurettava. Jumala oli
luonut minut laulamaan eikä saamaan osakseni rakkautta ihmisiltä,
joille lauloin. Luulenpa vielä, että Jumala oli ehdoin tahdoin pannut
enkelin äänen aasin ruumiiseen: puhdas voi pysyä puhtaana vain
rumassa kuoressa. Niinpä kun lauloin ihmisille ja ylensin heidän
sydämensä taivaaseen, ihailivat he minua ja tuhlailivat minulle
kylmää suosiotaan, mutta niinpian kuin yritin kajota heidän lämpimiin
hyvyyksiinsä, he muistuttivat minulle, että olin aasi. Enkelit,
jotka tulivat kirkkoon tuoden tullessaan demoonin ja joiden puoleen
Joakim-kanttorin ääni ja halut kurkoittivat, muistuttivat minulle
samaa, sillä nainen on kuten aurinko: se kuvastelee itseään joka
lasinpalasessa, jonka tapaa tiellään.
Palaan siis kuningaskuntaan, jonka turhamaisuuttani petin, kuten
tulviva joki aina lopulta palaa uomaansa. Ja ääneni, jota kulutin
turhaan kaupungin kivierämaassa, missä se ei herättänyt pienintäkään
armeliaisuutta, kaikuu täst'edes lain ulkopuolella elävien miesten
sydämissä, jotka omaksuvat ankaran elämän kanssaihmistensä hyväksi. Ja
silloin minä sanon: »Oi, Jumala, sinua minä etsin päivän koitteessa;
sieluni janoaa sinua, lihani isoaa sinua tässä autiossa erämaassa,
nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi, kuten katselin sinua temppelin
pyhäkössä. Sillä sinun hyvyytesi on parempi kuin elämä; siksi minun
huuleni ylistävät sinua. — Ylpeät ovat pilkanneet minua, mutta minä en
poikennut sinun laistasi. Päästä minut sorrosta ja pilkasta, sillä minä
olen ollut sinun todistajasi».
Tässä siis olen; kanttori Joakim, joka ei tavannut armeliaisuutta
_Yhden Puun Kirkossa_, antautuu heitukaksi kuten Grozakin, tehdäkseen
Jumalan töitä ja etsiäkseen rakkautta!
* * * * *
»Ystävä, josta erotaan ainiaaksi, on meille rakkaampi kuin se, joka
palaa jäädäkseen luoksemme ainiaaksi. Kun rakkaat kädet viittasivat
minulle kaukaa viimeiset jäähyväiset, heittäydyin koirani kaulaan ja
painoin kasvoni sen karvaista otsaa vasten, josta ihmettelevät silmät
katselivat minua. Sitten lähdin paluumatkalle, joka oli minulle kuin
kalman tie, näin jälleen kotini, metsäni, lampaani, ja kaikki näytti
autiolta kuin olisi kulo kulkenut hävittäen yli seudun. Sieluni
valtasi alakuloisuus, joka tähän saakka oli ollut minulle melkein
tuntematon. Kaikki, mikä oli ollut riemullista, muuttui kärsimykseksi.
Herra, mihin olet kätkenyt enemmän hekumaa: iloon vaiko suruun, jota
intohimoinen sielu tuntee? Lehtien havina, kukkojen laulu, koirien
haukunta, lampaiden määkiminen, ystäväni tuulen loputtomat kuiskeet,
kaikki ne vain haavoittivat sydäntäni, jota kalvoi kaipaus. Harhailin
yötä päivää kuusi- ja koivumetsissä kuin sieluaan etsivä varjo.
Huiluni, joka ei ollut tietänyt, mitä oli riuduttava yksinäisyys,
täytti metsät kaiullaan ja hämmästytti linnut, jotka soittelivat kukin
omaa säveltään.
»Eräänä päivänä Grozan lähetti toi minulle tiedon, että Cosma kulkisi
sillä viikolla seudun poikki, nähdäkseen olisiko mitään toiminnan
mahdollisuutta. Kirjelippu, jossa hän puhui Cosmasta, päättyi näin:
'Olen suudellut tuon veljen parrakasta poskea. Ota hänet vastaan
sydämesi neuvon mukaan'.
»Sydämeni neuvoi minua etsimään tuon suudelman jälkeä Cosman
parrakkailta poskilta. Minä löysinkin sen, koska miehellä on vain kaksi
poskea, löysinpä vielä muutakin, jota en ollut etsinyt, vaan joka tuli
minua vastaan kuin myrskytuuli, jonka tulo ei riipu meidän tahdostamme.
»Tuolla viikolla huiluni huhuili kuusikoissa sellaisin sävelin,
joita vain kipein kaipaus voi loihtia esiin kahdeksanreikäisestä
pajupillistä, sillävälin kun silmäni tähysivät maata, jossa näkyi
näillä seuduin outoja saappaannaulan jälkiä. Aloin seurata niitä,
ja eräänä aamuna päädyin sattumoisin metsänaukioon, missä Cosma ja
hänen veljensä Elias polttelivat piippujaan kohtaloonsa tyytyväisinä
ja lainkaan aavistamatta minun olemassaoloani. Cosma kopeili ja minä
tein hänestä pilaa. Siitä huolimatta tunsin hänessä heti ylempäni.
Kiihoittaakseni häntä minä pakenin. Hän alkoi ajaa minua takaa, jotta
vahvistuisi lauselma, joka sanoo: _nainen, joka pakenee miestä,
herättää tässä vain kiihkeämpää halua_, — ja samana iltana, saatettuani
Cosman tunteet ilmiliekkiin, minä sallin kiertyä vyötärölleni
käsivarren, joka oli levittänyt kauhua gospodarien keskuuteen.
»Cosma otti minut, mutta Grozan sydämelle olin antautunut. Cosma sai
sen, mitä kuka tahansa voi saada. Groza sai minun sieluni, jota hän
tahtoi. Näin elin unohduksen hetkenä mahdottoman unelman. Sitten
_luotasin meren syvyyttä sormellani:_ pyyhin elämältä sellaista, jota
se ei voi antaa. Tahdoin omistaa yksinäni Cosman, Grozan ja kaiken
onnen. Enkä saanutkaan mitään. Silloin särin ruokopillini. Ja nyt
alkoi uusi elämä, jota kesti noin kolme vuotta, joiden kuluttua jätin
metsälle sen, minkä olin metsästä saanut.
»Senjälkeen peitin kasvoni petoksen naamarilla ja sukeltausin
ihmisjoukkoon, mistä palaan luoksenne vilpittömänä, valmiina kaikkeen
hyvään ja kaikkeen pahaan, mitä maailma minulta vaatii.
»Tällainen olen siis minä».