»Adrien, nyt esitän sinulle heitukat», sanoi Jeremias. »Ja kaikkein
ensimmäiseksi päällikkömme Floritchican, joka luopui tuttavallisesta
nimestään ja omaksui nimen, joka soveltui paremmin naisen arvolle:
FLOAREA CODRILOR [Metsäkukka]
Heitukkain kapteeni.
— Te tahdotte sälyttää naisellisille hartioilleni edesvastuun taakan
ja vaaditte minua vastaamaan päälläni sen laiminlyömisestä. Suostun
kumpaankin... siksi meidän on tunnettava toisemme: te kerrotte minulle,
keitä olette. Minä puolestani kerron teille ensinnä, kuka minä olen...»
Hän ei pitkiin aikoihin sanonut mitään, vaan käveli mietteissään
edestakaisin.
Oli kulunut kuusi viikkoa Cosman kuolemasta, ja tänä sumuisena lokakuun
aamuna, jonka edellisenä päivänä olimme saapuneet Hämärään laaksoon,
putoilivat kapteenin sanat raskaina kuin hiljaisuus, joka ympäröi meitä
tämän vähän tunnetun ja luoksepääsemättömän vuoriseudun sydämessä.
Neljätoista miestä, jotka olivat valinneet _uuden elämän_, loikoili
nahkaisissa cojoceissaan sinne tänne heitettyjen aseiden ja tavaroiden
keskellä, sillävälin kun hevoset kulkivat onnellisessa rauhassa.
Esikunnan (sen muodostivat: _Spilca_, salaperäinen munkki, _Movila_,
uusi vataffi [eräänlainen ylin tarkastusmies]; Elias ja minä) oli
päätettävä tästä _uudesta elämästä_. Mutta kapteenimme äkkinäinen ja
odottamaton vaatimus oli sille yllätys. Kahdeksantoista silmäparia
iskeytyi tuohon rohkeasydämiseen, kokemuksista rikkaaseen ja
yritteliääseen naiseen.
Päässään villalankainen turbaani, hartioilla ketunnahkaviitta,
jalassa leveät housut, _chalvarit_, jotka soivat hänelle erinomaisen
liikuntavapauden, hän mitteli kuumeisesti Karhuluolan lattiaa, jonka
olimme edellisenä päivänä ottaneet haltuumme — talviasuinpaikaksemme.
Vataffi nousi ja ryhtyi valmistamaan turkkilaista kahvia, minkä
ylellisyyden Floarea oli tuonut mukanaan. Viimemainittu piti sitä
välttämättömänä elämälle, metsäläiselämällekin.
Joko tahtoen koota ajatuksiaan tai antaakseen meille aikaa koota
ajatuksiamme, hän vaikeni yhä, käveli edestakaisin ja katseli vuoroon
pientä joukkoaan, vuoroon sumuun verhoutuneita rinteitä. Hänen kaidat
kasvonsa olivat hiukan kalpeat, tummat varjot ympäröivät hänen
silmiään, ja hänen huulensa, jotka muutoin loistivat punaisina kuin
mansikat, olivat nyt ahavoituneet. Miehet seurasivat häntä levottomin
ja samalla kunnioittavin katsein: tämä Cosman perintö oli heidän
mielestään täynnä salaperäisyyttä ja vieläkin enemmän ylevyyttä.
Tiedettiin hänen viettäneen kuljeksivaa elämää ja tuntevan perin juurin
tämän maan, jonka pyöveleitä vastaan hän oli vannoutunut käymään
leppymätöntä ja oikeutettua sotaa.
Tämä oli uskalikkojen mieleen. Mutta hän oli _nainen_ sittenkin. Ja
sievä päälle päätteeksi.
Mitä, hän tekisi kauneudellaan näillä karhujen asuinmailla? Totta
oli myöskin, ettei Cosman kuoltua kukaan osannut ratsastaa hänen
hevosellaan paremmin kuin Floarea eikä kestää paremmin väsymystä ja
kieltäymyksiä eikä toimia ripeämmin kuin hän. _Ainoan_ rakastajansa
ruumiin ääressä hän oli julistanut:
»Täst'edes olen _Floarea Codrilor_, metsien rakastettu, vapaan miehen
ystävä, ja teidän avullanne, vääryyden tuomitsija».
Vataffi Movila tarjosi hänelle höyryävän kahvikupin ja
tupakkakotelonsa, jotka nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat. Hänelle
tuotiin jakkara istuimeksi. Hän joi ja poltteli. Ja ryhtyi sitten
jatkamaan puhettaan.