Juna kulki jyristen. Veturin männät löivät ja koivuisten halkojen sauhu
lankesi vaunujonoon, johonkuhun matkustajavaunuun, jossa oleilivat
päällysmiehet ja härkävaunujen pitkään jonoon, joiden nurkissa eroitti
leimat: eläimiä. Niissä olivat sotamiehet ja hevoskaakit; toisissa
avonaisissa vaunuissa kuormastokärryt, aisat pystyssä törröttäen.
Sotamiehet istuivat ja seisoivat vaunujen ovilla ja katselivat ohi
kiitävää kesäistä maailmaa, maiden ja teiden ihmeellistä, monimuotoista
väljyyttä, joiden vapauteen heidän nykyään ei ollut menemistä,
järvien sinisiä vesiä, jokipurojen mustia, levottomia nauhoja, kylien
maalailtuja seiniä. Siinä he seisoivat ja istua kyyköttivät, juttelivat
ja huutelivat ja heiluttivat lakkejaan nähdessään ihmisiä, varsinkin
niitä, jotka kantoivat hametta. Yhä kulki juna jyristen halki kesäisen
maan, pysähtymättä, hihkaisten honottavalla pillillään ja puhkuen ohi
asemien hellittämättä. Vaunut hytkyivät, pyörät jyrisivät ja kolisivat,
ikään kuin eivät pyöriä olisikaan, vaan neliskulmaisia teräslevyjä.
Ratavallista kohosi tomu.
Mutta sotamiehiltä kului aika hyvin siinä vaunujen ovilla,
auringonpaisteessa ja pölyssä, kului paremmin kuin monesti muulloin.
Jos väsytti, voit ottaa unta makuulankuilla. Kyllä sotamiehen kylkiluut
kestävät. Tahi iskeä kortinlehtiä lautaan.
Mutta muutakin voi tapahtua, hauskaa ja huvittavaa, mieltä virkistävää.
Esimerkiksi kun jollekin tuli aika tehdä tarvettaan. Ja juna kulki
yhä jyristen, eikä härkävaunuja ollut pilattu mukavuuslaitoksilla.
Siis saattoi tämä sattuma olla mutkallinen ja kiusallinen ja antaa
toisille aihetta iloon. Ja sotamies aikoi kestää vaivaa siksi, kunnes
juna viimein pysähtyisi. Mihin toisetkin häntä kehoittivat, yllyttivät
pihistämään ja muuttamaan kaiken Uhaksi, että muoto miehellä kävisi
yhä komeammaksi. Mutta kun vaellettiin halki vihreän metsämaan,
ei hän voinut enää kestää, vaan pyllisti paljaat pakaransa ylitse
ovipuomin ja pääsi pahasta. Juna kulki kuitenkin nopeasti, pilli hihkui
ja asema lähestyi. Pojat sanoivat, että olisi vahinko jos aseman
ihmisiltä jäisivät nuo kirkkaat kasvot näkemättä, ja he tarttuivat
puomin päällä pyllöttävään sotamieheen ja pitivät häntä paikoillaan.
Niin vaellettiin halki asemakyläkunnan ja ihmiset katselivat vähän
ihmetellen merkillistä, leveää naamaa, joka paistoi nauravien,
huutavien ja viittilöivien sotamiesten keskeltä. Kuin joku outo ja
ihmeellinen sotakoje oli se vaunun ovella. Sitten otti joku sotamies
vesisangon ja kaatoi sen vasten kasvoja, joilta hänen sanojensa mukaan
oli virkistävää pestä pois esiintymisen hiki. Ihmiset nauroivat
asemalaiturilla, mutta sotamiehillä oli aivan tuhattulimmaisen hauskaa.
Ilonpuuskassa pääsi puomin päällä pyllöttävä sotamies irti pitäjältään
ja sänttäsi heti housut nilkoissa veden valajan kimppuun. Alkoi ankara
ottelu, kiroukset ja nyrkillä mukilointi. Sylttyhousut kahlehtivat
toisen jalkoja ja paidanhelma heilahteli lystikkäästi. Kun tappelu
alkoi käydä liian kiihkeäksi, tartuttiin heitä kauluksiin ja huudettiin:
— Rauhoittukaa, monnit!
Sitten tehtiin selvitys ja päätös, vedenvalaja on mennyt murtomiin,
tehnyt koiruuden. Siispä asettukoon hän ensimmäisellä asemalla
ovipuomille ja saakoon hänen riitaveljensä käsitellä vesiämpäriä.
Ja miehen oli nöyrtyminen sakin päätöksen edessä, nilistettävä
housut nilkkoihin ja pyllötettävä puomilla junan hihkuen vaeltaessa
ohi aseman, ja vesiämpäri valettiin tunnollisesti vasten laajoja,
punoittavia kasvoja, jotka kesäauringon paistaessa ja hiekan pihistessä
ratavallista, katsoivat vaunun ovelta. Ja nauru ja riemu oli suuri.
Niin matkasi juna edelleen kolisten ja jyristen ja härkävaunuissa oli
sotamiehillä iloa ja naurua sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Aurinko
paistoi taivaan sinestä, ja maan kukoistavalla povella rähmi eteenpäin
junan teräksinen, musta mato.