Nyt tulkoon mainituksi jäniksen tarina, isänmaan nuoren poikajäniksen,
jolle armeijan liikkeet tuottivat väkivaltaisen lopun, ja hänen
vaelluksensa vainajana tasavallan sotaväen hoivissa.
Jokin suuren taisteluharjoituksien päivistä oli ehtinyt iltaan,
paahteinen syyskesän päivä, täynnä paukkupatruunain räiskettä,
savua, hikoiluttavia liikkeitä, isänmaan pinnan hyväilyjä maaten ja
matalana mataen. Mutta nyt oli syöty, päivän painuessa vitaisilleen,
hernerokkaa ja purtu rouskuvan kuivaa leipää, höyrähtelevien, korkein
kenokauloin kurkistelevien kenttäkeittiöitten ympärillä. Ja sitten
oli aikaa varoissaan olevan sotamiehen käydä virkistämässä itseään
nisulla ja limonaadilla kauppakärryjen ympärillä, vetää rintaansa
Armiron tai Matti-paperossien sauhuja. Siellä saattoi joku ostaa
Fenniaa tai Saimaa saadakseen pröystäillä: — Että otetaan nyt Saimaa
Helmin kiusalla! Se on tuo minun rintani tullut niin herraseksi, tuota
pakkausta kannellessa, ettei siedä muuta kuin pillitupakkaa... Mutta
moni oli hyvillään saadessaan vetäisyn natsasta, ja jotkut iloitsivat
päästessään osallisiksi »kuumiin» tai »maahan tallajaisiin».
Mutta pian loppui nautinto niin pilli- kuin pötkytupakoittenkin
sauhuista, nisusta ja limonaadipullojen korkkien pokseesta ja
kulauksista. Joukko-osasto hälytettiin marssille, sillä yön kuluessa
oli vielä katkaistava kolmipenikulmainen taival. Tummenevaan syyskesän
iltaan, jossa sirkat soittelivat, lähtivät osastot liikkeelle pitkin
mutkittelevaa hiekkaista tietä ja kenttäkeittiöt, kuormastokärryt ja
sairasvaunu alkoivat pyrkiä tiepuolesta niiden perään.
Silloin oli tullut sen poikajäniksen kohtalon hetki.
Melusta hölmistyneenä se ei malttanut pysyä pensaassaan, vaan töytäisi
liikkeelle lähtevän kuormaston sekaan. Joku ajomies, halveksien
käyttää tasavallan aseita metsän poikaa vastaan, viskasi sitä kivellä
ja haavoitti sen jalkaa. Linkkaavin säärin se yritteli sinne ja tänne
henkeään pelastaakseen, joutui jyristen kulkevan kenttäkeittiön alle,
pelastui sen rattaista mutta sai ajomiehen raudoitetun saappaan
potkaisusta surmansa. Osaston kuormaston rehumestarin, korpraali Rädyn
mielestä ei vainajaa sopinut jättää kentälle virumaan. Hän nosti
sen jollekin kuormalle ja kiipesi itsekin ajajan viereen. Sitten he
tarkastelivat jäniksen vammoja ja silittelivät sen keväistä karvaa,
kuormaston jyristen matkatessa marssivan sotamieskolonnan jäljessä
pitkin someroista tietä.
Pian nämä vainajan vartijat lähettivät sinne marssiviin riveihin
juhlallisen tiedoituksen, jota sotamiehet huutelivat toisilleen: — Yksi
on kuollut! Päivän kuumien taisteluitten jälkeen on yksi isänmaan poika
kuollut vammoihinsa. Rukoilkaamme!
Mutta marssi jatkui. Kilometrit, pakkaus ja kiväärinromu, jota oli
hihnasta roikutettava vuoroin toisella vuoroin toisella olkapäällä,
vaimensivat pian huutelun ja iloittelun halun äänekkäimmiltäkin. Kukin
vaikeni pian kuin myyrä, käyden omissa aatteissaan, aatteissa, jotka
pysyivät kyllä vireillä, varsinkin jos sopimaton saapas hiersi jalkaan
rakkoa tai verestävää haavaa.
Tuli puoliyö ja pysähdyttiin. Kenttäkeittiöissä oli kiehutettu vettä,
niiden jyristen kulkiessa, ja nyt saatiin sajua ja loikoiltiin tunnin
verran kosteata kylmyyttä uhoavalla maalla pakkaus pään alla.
Silloin tuli jänis-vainaja jälleen esiin. Joku sotamies oli uupunut
tahi saanut niin pahan kengänlyömän, ettei päässyt kävelemään. Hänet
aiottiin siirtää sairasvaunuun, ja silloin huomattiin, että siellä oli
jo ennestäänkin potilas tai ruumis. Se oli jänis-vainaja, katkennut
käpälä lastoitettuna, pää kääreissä ja kaulassa lappu, johon isoin
kirjaimin oli kirjoitettu K.P. ja joukko-osaston lääkärin nimi. Tämä
lääkäri oli sotamiesten mielestä liian kärkäs piirtelemään koopeetä ja
kehumaan, ettei hän ole ihmis- eikä eläinlääkäri, vaan sotilaslääkäri.
Siinäpä oli hänen nyt oletettu julistaneen tämä vainajakin palvelukseen
kelpaavaksi.
Tämä vainajan ilmestyminen sairasvaunusta synnytti sotamiehissä
vilpitöntä riemua, huutelua ja naurunrähäkkää. On sanottu, että lapsen
mieli on vähästä hyvä. Sotamieskin imee iloa, missä sitä suinkin
pisara lienee. He ovat valmiit noudattamaan virrentekijän ohjetta:
— ottakaatte ilo irti elämästä ja täyttäkää se ikävyyden lovi...
Niinpä tämä sairasvaunuissa ajaa körötellyt ruskeatakkinen vainaja,
suu murheellisessa irvessä, käpälä lastoitettuna, pää käärittynä
ja koopeellä merkittynä, riitti erinomaisesti ilostuttamaan ja
virkistämään koko joukko-osaston mieltä.
Kuolleet herättävät tavallisesti totista hiljaisuutta ja murheellisia
aatoksia. Mutta tämän vilpittömän vainajan vaellus tasavallan
puolustusjoukoissa herätti vieläkin riemastuttavia tunteita ja
äänekästä iloa sotamieselämän seinävakavassa harmaudessa.
Huomattuaan jäniksen tulevan hyljätyksi sairasvaunuista korjasi
korpraali Räty sen jälleen talteen. Sitten hän parin ajomiehen kanssa
kävi miettimään, mihin vainaja nyt olisi sijoitettava, jotta se
herättäisi ansionsa mukaista huomiota. Lopuksi se kätkettiin jonkun
pikkupäällikön tornisteriin, kolminatsaisen kapitulantin, jota vastaan
sotamiehet kantoivat loppumatonta vihan kaimaa, ja joka heidän
keskuudessaan kantoi nimeä Hautuumaan Päivystäjä. Mistä lieneekin tämä
nimi ollut alkuisin, mutta korpraali Rädyn ja ajomiesten mielestä sen
omistaja oli erikoisen sovelias huolehtimaan kuolleista.
Ja nyt tapahtui sotaretken ja marssin jatkuessa, että
pikkupäälliköittenkin oli nostettava pakkaus hartioilleen, lieneekö
syynä ollut sitten se, että päällikkö oli jostakin närkästynyt
heihin tai muut seikat. Niinpä Hautuumaan Päivystäjä kantoi jänistä
kiireisessä, hiostavassa marssissa penikulman tai toistakin.
Tuli levähdysaika ja aliupseeri löysi ruskeatakkisen vilpittömän
vainajan laukustaan. Tämä löytö herätti teeskentelemättömän, äänekkään
riemun kiiriskelemään majoitusleirin laidasta toiseen. Sotamiesten
mielestä oli ylivoittoisen koomillista, että Hautuumaan Päivystäjä
oli kantanut ruumista selässään kilometrikaupalla. He nauttivat aivan
sydämensä pohjasta, hohottivat ja keksivät moninaisia huutoja, joita
äänekkäästi toisteltiin.
Sitten avuliaat kädet korjasivat vainajan vielä kuormastoon, missä se
seurasi mukana, kupeessaan komeasti tekstattu lappu:
— Sotasaalista! Ruumiita ja tuoretta lihaa.
Jonakin päivänä joukko-osaston muonittajakersantti sen sieltä löysi ja
kysyi tiukasti, että mikä se oli. Korpraali Räty nuuhkaisi ja arvellen
esimiehen itsensäkin näkevän mikä se oli, selitti vain:
— Herra kersantti, hän jo haisee...
Niin tuli ruskeatakkinen, vilpitön vainaja, kersantin kirousten
saattamana, viskatuksi tiepuoleen.
Se oli tarina jäniksestä, joka vielä vainajana vaelsi kauas lapsuutensa
ja lyhyen elämänsä pensaikosta.
Mutta muistot siitä elävät vieläkin. Siitä johtuu, että eräällä
tasavallan aliupseerilla on paitsi Hautuumaan Päivystäjää toinenkin
hokunimi »Jäniksen» tai — »Ruumiin kantaja». Ja vielä nämäkin päivinä
voi kuulua sotamiesjoukosta hiljaisia kysymyksiä: — Eikö jänistä? —
kun Hautuumaan Päivystäjä on luetellut mitä kaikkia painavia esineitä
pakkaukseen on pantava. Tai jos tämä aliupseeri marssittaa tai teettää
ryömintähyökkäystä läpi pensaikon poikain mielestä liialla kiireellä,
voi kuulua murisevia huomautuksia: — Ei nyt olla jäniksen ajossa.