Ovat tulleet syksy ja pimeät illat. Merenlahdelta puhaltavassa
suolaisessa tuulessakin on syksyn tuoksu, lemahdus alakuloisesta ja
katoavasta. Kuten suunnattomat, valkohampaiset kidat kulkevat laineet
kohti rantaa ja nuolaisevat sitä ikäänkuin valtavalla, tahmaisella
kädellä. Kaduilla syttyvät iltaisin lyhdyt ja puistoissa hohtelevat
lehdet keltaisina ja ruosteen punaisina.
Suuressa kivisessä kasarmissa ovat nämä syksyiset ajat monelle pojalle
pelättävän pitkiä, sitä pitempiä, kuta tummemmiksi käyvät illat, kuta
paremmin alat erottaa lehtien ja lyhtyjen hohteen. Mutta he ovat
silti onnen poikia. Heillä on vähän päiviä. Sotilasvuoden rautainen
ja niklattu suitsirengas kiristyy umpeen. Vähän päiviä! on yleinen
ja äänekäs huuto aamuherätyksessä. Ja yhä ne vähenevät. Joka päivä
putoaa numero. Aikoja sitten ovat ne olleet parijonossa, pian ne
painuvat jonoon ja sitten voit luetella yhä sotamiesten kuvakielellä:
kirves, kuokka, sirppi, jakkara, kunnes ei ole enää muuta kuin remuyö
ja ylösnousemus. Vähän päiviä! Se on hokusana, sananlasku. Se kuittaa
ja kostaa kaikki harmit. Ei missään lasketa päiviä sillä hartaudella,
sillä kirouksella ja riemulla kuin kasarmissa. Vähän päiviä! Mitä
sitten tapahtuu? Tuleeko maailman loppu? Vapaus! Poika pääsee
armeijasta, poika on taasen kuin ihminen ja saa näkönsä jälleen.
Kun vanha mies hihkaisee: vähän päiviä ja paljon margariinia, niin
alokas huokaa ja käypi alakuloiseksi. Hänen päiviensä sarja tuntuu
loppumattomalta. Voi, elinkautiset! Ei lohduta sekään ajatus, että
on niitä ollut noillakin ennen heitä. Ne päivät ovat menneet. Kauan
on siitä, kun joku heistä on seisoskellut kevätsateen tippuessa
porttivartiossa ja siinä mieltään lohduttaakseen piirtänyt kojun
seinään sanat: kun syksy tulee ja lehdet putoavat puista, niin tätä
poikaa ei täällä näy...
Lehdet eivät ole vielä pudonneet. Mutta ne hohtelevat keltaisina ja
punaisina, kahisevat syystuulessa ja karisevat pian. Vähän päiviä!
Mutta vielä ollaan armeijassa, vielä kajahtaa herätys, vielä komppania
järjestyy...
Mutta syksyn hämäränä iltana saatetaan tuolla kivisessä kasarmissa
elää hupaisesti. Lamppuja ei ole vielä asetettu paikoilleen ja
tuvissa vallitsee mieluinen, hämyinen hämärä. Ja sotamiehet tuntevat
itsensä onnellisiksi, uskaliaiksi ja ylen rakastuneiksi, he ikäänkuin
unohtavat sotamiehen takin ahdistuksen, nyt pimeinä iltoina,
syksyisen tuulen kahistessa ulkona puiston puissa ja keltaisen lyhdyn
hohdellessa jossakin kadunkulmassa. Nyt ei tarvitse kärsiä sielun eikä
ruumiin, sillä ylen mainiosti voi järjestää esimerkiksi suurenmoiset
lemmenjuhlat. Suuressa garnisonikaupungissa on riittämiin, runsaasti
ja liiankin runsaasti tyttöjä, jotka voivat olla vähätuloiselle
sotamiehellekin anteliaita.
Kun siis virren värssy on veisattu, rukous luettu, vuoteelle ruvettu ja
iltainen hämy on saapunut, nousee toimeliaita miehiä lyhyeltä levoltaan
ja vetää katujen piikaisia ylös ikkunoista. Ja nyt alkaa touhu,
lemmenilot, jotka eivät suo unenrauhaa niillekään, joilla ei olisi
muita haluja kuin levätä ja nukkua. Kuuluu kuinka lääkintäsotamiestä,
pitkää ja uskovaista poikaa, herätetään ja häneltä vaaditaan
lääkintäneuvoja. Hänestä ei tämä öinen avunanto ole mieluista. Hän
kauhistuu ja yrittää puhella saarnoja. Mutta toinen selittää:
— Kuule sinä, jodipinnari, oletko sinä aivan jumalaton ja toista
auttamaton ihminen? Pitäisikö Suomen armeijan sotilaan saada tauti,
joutua neljännelletoista osastolle, kukaties Ilmajoelle, eikä koskaan
päästä väestä pois! Älä mukise, vaan nouse ja auta lähimmäisiäsi. Miksi
sinä muuten olisit lääkemies...
Sanitääri nousee huokaisten, avaa kaappinsa ja antaa heille, mitä
he pyytävät. Nousee sitten vuoteelleen ja käärii viltin korviinsa
päästäkseen kuulemasta. Mutta turhaan hän yrittää nukkua.
Hämärässä tuvassa käypi hiljainen kuhina. Muutamat häärivät sen
uskovaiselta lääkintämieheltä vaivalla hankitun ruiskun ympärillä ja
toiset nauttivat ihmisen rungosta. Ruosteiset rautasängyt natisevat.
Mutta jos uskovainen ja säveä lääkintämies olisi uneen päässytkin, niin
varmaankin hän herää, kun jonkun sängyn pohja putoaa ryskeellä alas.
Kuuluu karkea kirous ja kirkas kirkaisu: ai jäi... Sitten joku kolmas
ääni supisee matalana ja äkäisen nauravana:
— Enkö minä sitä sanonut, että siinä sängyssä on näpäkkä pohjalava.
Mitä kelettä sille nousitte?
Ne ovat suorastaan sikamaiset lemmenjuhlat varhaisen syksyn yöhämyssä,
kun puistossa kahisevat keltaiset lehdet.
Mutta aamulla järjestyy komppania riviin, happamina, syljeskellen.
Päiviä on vähän, mutta vielä niitä on jäljellä, vielä on tehtävä
hikoiluttavia liikkeitä, kuunneltava opetuksia sota-aseista ja
surmameiningeistä, jotka eivät ensinkään rakastuneita sotamiehiä huvita.
Vielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin
märkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien
käyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi
on pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo
saviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten
hoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja
hiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.
Lujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat
jo jonossa...
Vielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan
lähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja
railakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin
ja he väänsivät virren tekijän sanoja:
Sitten me kuljemme vapaina
eikä valtion ryysyjä pestä...
Siitä sotaherra suuttui.
— Kaarto oikeaan, mars!
Sitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi.
Ei ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto
nousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.
— Antaapa matkan jatkua, kunnes ääni huilaa, sanoi päällikkö.
Pari penikulmaa marssittiin. Eikö lauleta? Ne olivat vaiti kuin
myyrät. Mutisivat vain jotakin ja miettivät ylösnousemuksensa iloa.
Pysähdyttiin. Päällikkö menee ja soittaa kasarmille, isommille
herroille: — Eivät laula. Mitä niille tehdään? — Ovatko ne siellä
saakka? Tuokaa takaisin. Ei niitä olisi saanut sinne asti viedä. Liian
huonot muistot saavat armeijasta.
Päällikön täytyy tulla ja kääntää komppania kohti kasarmia. Marssittiin
kiivaasti, vaiteliaina ja laulamatta. Joitakin uupui ja jäi. Viimein
saavuttiin kasarmin eteen. Koko komppania höyrysi raikkaassa syksyn
ilmassa kuin saunasta tulleena. Päällikkö otti ja piti pienen puheen,
sanoi kiivastuneensa, pyysi anteeksikin. Pojat vaikenivat.
Poistukaa! Se komento kuului kai viimeisen kerran. Sitten kajahteli
höyryävästä sotamiesparvesta äänekkäitä ilmoituksia, että päivät ovat
lopussa.
Sopat olivat jo aikoja sitten jäähtyneet, mutta kukas nyt välitti
ruoasta. Kukin sai vetää omia hyntteitään ylle ja luovutella pois
sotilaalliset varusteensa. Remuyö ja ylösnousemus olivat käsissä.
Satamasta oli tuotu läkkiastioita. Ryypättiin ja pian laulettiinkin.
Lauluja, niitä osattiin paljon. Paksu vahakantinen vihko oli niitä
useammalla tullut täyteen kirjoitelluksi vuoden kieriessä. Ylen
haikeita ja surullisia värssyjä, ja sitten taas aivan railakoita,
remseitä ja urheita, Ilmajoen laulu, sotamiesten eläviä ja omatekoisia
rukouksia, ruokottomia juttuja, mistä mitäkin luonto iloa löysi.
Monella oli kaikkea tätä sekaisin siinä mustakantisessa vihkossa, jonka
alkuun oli tekstattu korein kirjaimin: »Muistoja sotilasajoilta.»
Se aika oli nyt ohi. Siispä kannatti laulaa:
Ääni, ääni vapauden
kultahelminä helkähtelee...
Vapaus! Vapaasti saat nyt pistää kädet taskuusi, syvälle. Ja vaikka
et panisi ainoatakaan nappia kiinni, niin kukaan ei niitä leikkaa
irti, ei istuta päivää putkassa jokaisesta poissa olevasta napista.
Kuka muistuttaa roskasta housunlahkeessa eli vinossa olevasta lakista?
Rennosti voit nyt niistää nokkasi etusormella ja peukalolla. Joku muu
kurkistelee nyt puolestasi kupeilleen kadulla kulkiessaan, tempaisee
savukkeen hampaistaan ja viepä käden lakkiin, kun näköpiiriin ilmestyy
suuriarvoinen nauhoin ja napein merkitty mies.
Syy on ryypätä ja laulaa.
Mutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä
iltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät
miehet olivat hulluina päissään.
— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri
komppanian päivystäjältä.
— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.
Upseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi,
katkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta
ja kaappien ja jakkarain palasia.
Tuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja
iloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen...
Lauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille
teilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan
halki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin
hyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla,
kestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen
tien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään
kamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu
ehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja
samasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle
tielle.
Toisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu,
nauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin
karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta,
karvaan tahi mehevän.