Oli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja
kosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset,
pikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet
etääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja
kylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas
rintamaan taa.
Esikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa.
Lähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten,
lähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin.
Öisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä
lämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja
silmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin
vaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän
kuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri
olivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu
ylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä
jokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat
äkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:
— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!
Ne marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee
taas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille
heittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin
ja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.
Aikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta
kenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja
kurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi
kuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista
suojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos
matalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja
kalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä
kuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat
jälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka
ties kuinka tiukkaa marssia.
Niinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen
takaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin
adjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja
äreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja
haukottelee.
Korpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana
ja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja
istunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja
sekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin
onnistunut »järjestää» käytettäväkseen.
— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila?
Sinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla...
— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien
leipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei
senkään laita liene häävisti.
— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty
saarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin,
kun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin... Joo, joo,
kun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois...
— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.
— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on
vietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa
kuvapatsaana esikunnan edessä...
— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle
ja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta
kurjuuteen pääset!
— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä
elinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain
kusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana
Raahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli
ulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään...
Räty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii
höyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia,
loppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:
— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin
sikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille,
että se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi
hihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli
tuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi
tämä oli.
— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. —
Miten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se
ole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla
mahdotonta...
Sotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko
kello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä
tälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna
sekaan väkevää teeruoholientä.
— Minkä verran? kysäisee tämä.
— Kunhan häneen väriä tulee. Pane vaikka...
— Salpietaria, sanoo rehumestari korpraali Räty. Tai mene ja pidä
varasi ja pistä motti alle, kun tuo punainen ruuna laskee saijua.
Vie se sitten herra luutnantille, niin pääset toisen kerran
kunniavartioon...
— Saatanan ryssä, kitupiikki, noituu Kemppi mennessään, riiputtaen
kenttäpakkia. Ei raski ostaa itse mitään, vaan särpää sotamiesten
saijut ja sopat...
Sotamies Kemppi ei erikoisen kunnioittavasti palvele esimiestään,
herra luutnantti Korojeffia, rykmentin adjutanttia. Hän on kyllä jo
heti väkeen tultuaan oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen
ja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen, mutta tätä herra
luutnanttia vastaan hän kantaa erityisesti vihankaretta ja känää
oltuaan eräät ajat sen lähettinä. Sillä huonosti sujuu sotamies
Kempin niska kaikkeen nöyrään ja nopsaan palvelemiseen. Kaikenlaiset
pikkutapaukset ovat saattaneet hänet nimittämään miestä, jolle hänen
alinomaa tulee ilmoittaa: _herra luutnatti_, saatanan ryssäksi, vaikka
hän ei juuri toisessa muuta ryssäläisyyttä huomaakaan kuin venäläisen
nimen. Eilenkin oli sattunut tapaus, josta johtui, että sotamies Kemppi
entistä vastahakoisemmin ja itsekseen kiroillen lähestyi kartanoa
herättääkseen esimiehensä.
Hän oli tehnyt jonkin pitemmän lähettimatkan ja saanut luutnantilta
luvan puolenkymmenen tunnin lepoon. Sen hän käytti mielestään parhaalla
ja hauskimmalla tavalla lyömällä korttia lennätinpataljoonan poikien
kanssa, joita jostakin syystä oli puoli tusinaa unohdettu makailemaan
rykmentin esikunnan luo. Silloin he eivät tietenkään kuulleet, kuinka
herra luutnantti Korojeff saapui leiripaikalle, kuinka päivystäjänä
toimiva korpraali Räty teki reippaasti ilmoituksensa ja kenttäkeittiön
ääressä häärivä kokki kalisteli halolla kattilan pyörää ja huusi niin
isosti kuin uskalsi varoitushuudon:
— Pilvi nousee!
Luutnantti Korojeff toikkaili aivan likelle, näki, kuinka lähettinsä
läiski korttia ja älähteli: — Ruudut suuret, sanoi lasimestari! Tai: —
Ristin tie on katkera:
— Sotamies Kemppi!
Lähetti hätkähti, sysäsi kortit piiloon ja kimmahti kannoilleen.
— Herra luutnantti!
— Mitä te puuhailette?
— Pelattiin korttia, herra luutnantti.
— Lurjus! Te tiedätte, että se on kiellettyä.
Sotamies Kemppi tietää, että nyt olisi paras myönnellä tai seisoa
vaiti, mutta hänen paha sisunsa nousee eikä mahdu nahkoihin.
— Herra luutnantti, meille on opetettu, että se on kielletty
kasarmialueella. Tätä minä en arvannut kasarmialueeksi.
— Lurjus! Se on kielletty sotamieheltä aina ja joka paikassa! Lurjus,
vintiö! Teillä on aina metkuja ja viheliäisiä hymyjä. Teidät kyllä
vielä opetetaan!
— Kyllä, herra luutnantti, sanoo Kemppi ja tuijottaa luutnanttiin ja
ajattelee, että tulisitpa joskus vielä sonnipolulla vastaan.
— Älkää kyräilkö kuin sonni! Menkää pakkausta tekemään. Mars, Mars!
Minä puhun majurille. Saatte seisoa esikunnan edessä täydessä asussa.
— Ja te muut, sanoo luutnantti lennätinpataljoonan pojille, jotka myös
ovat kavahtaneet kantapäilleen, minä neuvottelen teistäkin.
Niin on sotamies Kemppi seisonut rykmentin esikunnan herrojen akkunan
edustalla parisen tuntia kivääri olalla ja pakkaus hartioilla, jonka
luutnantti itse on tarkastanut. Ja herra luutnantin punainen naama
on tuon tuostakin ilmestynyt akkunaan toteamaan, että rangaistavan
ryhti on tiukan suora ja kädet reisissä kiinni. Korpraali Räty on
kulkenut ohi ja kysellyt, että majurin koiralleko sinut on asetettu
kusitolpaksi...
Tätä muisteli sotamies Kemppi ja kiroili itsekseen.
— Saatanan kyttä! Itse pelaa yökaudet upseerikasinolla, ja eivätkö
liene nytkin iltayön juoneet ja lyöneet korttia pöytään.
Hän iskee äkäisesti herra luutnantin oveen rystysillään.
— Jaha, kuuluu ääni oven takaa.
Kemppi menee sisään ja ilmoittaa:
— Herra luutnantti, tässä olisi saikkaa.
— Saikkaa? Mitä suomea se on? Mitä te viisastelette?
— Herra luutnantti, siksi olen kuullut sitä sanottavan.
— Lurjus! Nähtävästi jäi se eilinen vähälle. Harjoituksia täytyy jatkaa.
Kemppi saa toimitella palvelustehtävää teen juonnissa ja puhdistaa ja
kiilloittaa luutnantin saappaat. Sitten saa hän tehtäväkseen ilmoittaa,
että esikunta on silloin ja silloin lähtövalmis.
Sumuisen aamuilman täytti lähdön häly. Kuormia tehtiin ja juhtia
pisteltiin aisoihin, upseerien ratsuja sonnustettiin kuntoon,
telttakankaat hurahtelivat alas tangoiltaan, ja sotamiehet käärivät ne
ja kaikki kapineensa tottuneesti kasaan.
Niin lähdettiin liikkeelle. Kosteankylmän ja haihtuvan aamu-usvan
lävitse paistoi aurinko punaisena. Kuormaston rattaat ratisivat, hieta
narisi marssivien sotamiesten anturain alla, joku aliupseeri ärähteli
kohmeloisena ja unisena.
Päivä kului, ja marssi jatkui. Aurinko kohosi korkealle taivaslaelle
ja kuumensi ilmaa, tomu nousi santaiselta tieltä ja peitti kolonnan
tiheään huntuun. Kulku kävi hiostavaksi ja työlääksi. Lihakset
kangistuivat, ja hiestä märät jalat hautuivat ja hankaantuivat.
Rehumestari korpraali Räty, joka oli könötellyt ammattinsa nojalla
kuorman päällä, tuli hetkeksi jaloittelemaan Kempin rinnalle, joka
ähisi ja hikoili pakkauksensa ja kiväärinsä alla.
— Ei tämä vielä mitään ole, puheli Räty. Kyllä maantietä marssii
pitkällekin. Se ei luista eikä painu jalan alla. Mutta viime kesän
manöövereillä kun pistettiin penikulmaisen rämeen yli, noustiin
sitten monta kilometriä niin jumalatonta mäkeä, että sait roikkua
puunoksassa kuin hirressä, jos mielit levähtää, ja sitten kolin
kolia vyörymällä toista alas. Minäkin olin niin pehmeä, että jalat
sotkeutuivat toisiinsa ja menivät vetosolmuun. Enkä päässyt liikkeelle
ennenkuin toiset vetivät solmun auki... Semmoinen se jotakin on. Vaan
älä ole milläsikään! Kyllä sitä semmoista ehtii olla vielä tälläkin
sotaretkellä.
Tämän lohdutuksen lausuttuaan palasi hän kuormalleen. Kemppi astui
edelleen tomun ja hien ja kantamuksien vaivaamana. Hän näki luutnantin
ratsastelevan hevosellaan ohitse. Ja mieleensä jäsähti semmoinen
kuvitelma, että kaikki tämä vaiva tuli hänen päälleen juuri tuon miehen
takia. Hän rupesi hautomaan ja kuvittelemaan sille rangaistuksia. Kun
sille sattuisi jotakin, kun se mennä tallikoisi sinne tappelurintamalle
niin liki, että pahasisuiset kaartilaiset nakkaisivat sitä kulmaan
kivennupulalla tai halonkalikalla, tai piruuttuneet jääkärit ampuisivat
vuolemansa katajakuulan sen poskilihoihin...
Päivän alkaessa jo kallistua iltaan pysähdyttiin erään joen kaltaalle.
Saatiin keltaista hernelientä höyryävästä kenttäkeittiöstä ja syötiin.
Yläpuolella surisivat lentokoneet kuin suunnattomat sudenkorennot,
tienposkessa kyhjötti syrjään vedettyjä kanuunoita, konekiväärikärryjä,
kuormastoa, jalkaväkiosastojen kiväärikuhilaita ja polkupyöräkomppanian
ajoneuvoja sarvistaan yhteen sotkettuina. Sotamieslaumat pyörivät ja
hörisivät suitsevien kenttäkeittiöitten ympärillä saadakseen nopeasti
lientä kuivan faneerileipänsä kastikkeeksi.
Alkoi pionieerien rakentaman lauttasillan ylimeno. Silloin näki
sotamies Kemppi luutnantti Korojeffin astua luikkivan sillalle,
tavallisilla pitkillä, huojahtelevilla askelillaan. Se katseli
ympärilleen pitkin rantoja ylimenoon valmistuvia joukko-osastoja.
Silloin — humsis — se astui sivuitse sillanreunan, huojahti ja hojeltui
päistikkaa veteen. Joutilaina seisoskelevat sotamieslaumat hurrasivat
ja läiskyttivät kämmeniään yhteen. Heistä oli mieluista ja hauskaa,
että natsaherra kastui. Mutta herra luutnantti kohosi pinnalle, tarttui
sillanreunaan ja kömpi kuivalle parin sotamiehen auttamana. Lähetti
Kemppi sai määräyksen ottaa kuormastosta luutnantin laukun ja tuoda sen
hänen perässään lähimpään taloon. Korpraali Räty näki Kempin tulevan
naurusuisena ja sen näköisenä, että hän oikein nautti, oli onnellinen.
— Ryssä piru putosi, huusi hän jo kaukaa. Se on kuin uitettu koira,
vesi tippuu... Pitää saada sen laukku, että se saa kuivaa riepua.
— Kuule, sanoi Räty, jos mies olet, niin tee sille pieni konsti, kun
se seisotti sinua koirain kusitolppana. Minulla on syyhypulveria.
Me pistettiin sitä rangaistukseksi vääpelin niskaan, kun se kovin
hulluili. Se on raapinut niskaansa monta päivää, että eikö liene
verillä. Tuossa, ja hän kaivoi esiin pienen pussin ja ojensi sen
Kempille, joka otti laukun ja lähti mennä humauttamaan luutnantin
jälkeen, joka oli lähtenyt poikki niityn pyrkimään sieltä näkyviä
taloja kohti. Matkalla sai Kemppi uutta riemun ja nautinnon aihetta,
sillä niitty kävi yhä vetelämmäksi ja oli viimein hyllyvää rimpeä,
jonka yli oli juostava liukkaita pitkospuita. Läpimärän luutnantin
jalka lipesi, ja hän painui suohon nivusiaan myöten. Hänen
sotamieslähettinsä ei suinkaan pitänyt erinomaista kiirettä mennessään
kiskomaan häntä takaisin porraspuille. Eikä hän voinut pidättää
itseään, vaan mainitsi ikäänkuin lohduttaakseen:
— Herra luutnantti, mutakylpy kuuluu olevan erittäin terveellinen.
Viimein he pääsivät taloon, ja Kemppi sai kuin saikin tilaisuuden,
vaikka kovasti peläten, rassata auki luutnantin huonolukkoisen
laukun ja ripottaa siellä oleviin alusvaatteisiin korpraali Rädyn
pulveria. Sitten luutnantti puki kuivat vaatteet ylleen, ja Kemppi
sai tehtäväkseen pestä hänen mutaisen pukunsa ja kuivata sen. Se oli
lähetistä tuiki vastenmielistä, mutta kun hän huomasi esimiehensä pian
liikahtelevan levottomasti hienoissa paidoissaan ja kyhnyttelevän
itseään, lohdutti tämä häntä erinomaisesti. Hän huljutteli siis
vaatteita vedessä, väänsi ne ja levitti kuivamaan.
Sitten kutsui luutnantti hänet luokseen ja kyräili häntä vihaisesti.
— Sotamies Kemppi, mitä te olette pelannut minun matkalaukkuni kanssa?
— En mitään, herra luutnantti. Kannoin sen vain tänne.
— Te olette suuri lurjus ja hunsvotti, mutta kyllä minä otan teistä
selvän ja opetan.
Ei siitä kuitenkaan sen selvempää tullut. Luutnantti epäili lähettiään
vahvasti koirankujeista, vaikkei ollut asiasta varma. Mutta siitä
lähtien hän koko sotaharjoituksen ajan kohteli sotamiestä entistä
vihaisemmin ja järjesti hänelle kaikkia mahdollisia komennuksia ja
palveluksia. Sotamies Kemppi kärsi kuitenkin kaikki ilolla nähdessään
luutnantin ylen kiusaantuneena vääntävän ja kyhnivän ruumistaan, vaikka
hän olikin muuttanut paitansa ja alushousunsa useamman kerran.
— No, sanoi korpraali Räty kuormaltaan, adjutantti järjestää sinulle
liikettä, mutta eihän se ole kumma jos upseeri sotamiehelle. Etkö
sinäkin saanut järjestetyksi upseerille hieman hienoa liikettä?
Manööverien loputtua sai sotamieslähetti Kemppi komennuksen takaisin
komppaniaan ja seitsemän vuorokautta yksinkertaista arestia jatkuvasta
epäsotilaallisesta käyttäytymisestä.
Mutta hän muistelee aina ilolla manööveriretkeään, jolla hän mielestään
oli erinomaisesti kunnostautunut. Kaapin reunalla istuen, koputellen
kantapäillään sen ovea, kertoo hän alokkaille aina iltaisin peloittavia
juttuja sotaretkestään, jolla hän oli rykmentin adjutantin lähettinä ja
kilpaili tämän kanssa siitä, kumpi toistaan tehokkaammin rankaisisi.