Komisionimies käypi rivimiehen älälle. Kun rivimies tulee talvisesta
säästä, jossa on täytynyt käsitellä kivääriä, rähmiä lumessa, tahi
opetella ryhdikästä ohikäyntiä, tulee ja karistaa lunta tamineistaan,
asettelee kolistellen kiväärin telineeseen ja suoltaa nopsasti
vyöltään pistimet ja patruunataskut, seisoo komisioniin päässyt
sotamies käytävällä sukkasillaan, housut syltyssä ja puhaltelee
savuja. Hän näyttää veltolta ja aikaa kulutelevalta, näyttää sanovan
koko olennollaan: komento ei kuulu... Ja se käypi rivimiehen
älälle. Sillä hänelle kuuluu komento, kuuluu jymeänä: on juostava,
ryömittävä, vaivattava jäseniään kiivailla liikkeillä ja vilulla.
Rivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa,
ja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin
hiton terve. Yrmeästi hän kadehtii noita onnenpoikia: puolisokeita,
ontuvia, kyttyräselkäisiä, kuuroja ja keuhkotautisia ja antaa heille
pahanilkisesti nimen »hatuumaan päivystäjä».
Nytkin, kun on kiire soppajonoon kuin tulipaloon, kun päivystäjä
kiroaa minkä kurkku kestää hitaimmille, jäävät komisionimiehet tupiin
ja käytäville. Ne ovat syöneet jo aikaa sitten, kantaneet keittiöstä
keiton kenttäpakeillaan ja nokkineet parhaat palaset. Eikä niillä ole
edes varustarkastusta: ruoka-astiat niillä on puolillaan keitontähteitä
ja hometta.
Mutta rivimiehen on värjötettävä taivasalla jonossa keittiön edessä,
lusikka kourassa, otettava asento, ojennus ja kiinnitettävä katse herra
päivystävään upseeriin, kun tämä viimein suvaitsee saapua portaille ja
päästää sotamieslurjukset ruokailemaan. On kuin opetetulle koiralle
annettaisiin sokerinpala monen tempun jälkeen. Ja ruoka kyllä painuu
alas, kun sen kimppuun viimein on päästy. Ei auta nirsuilla, jos onkin
puurovadissa jokin torakka tahi jos joskus tapahtuu, että padasta
vedetään rotta esiin. Pahasisuiset vanhat miehet vain höystävät
ruokailuaan siinä tapauksessa huutamalla: Puurohummeri hirteen! Tahi:
— Nyt Vilho kuolee! Ja keittiömestari ja päivystäjäupseeri ovat
korvat kuumina näiden hokemien kaikuessa. Näitä lentäviä lauseita on
joka rykmentissä ja niillä on aina historiansa; ne ovat päällystön
ja miehistön ikuisen ja salaisen pinnanalaisen kamppailun ja
ilkeämielisyyden synnyttämiä.
Niinpä aika kuluu. Syödään soppia ja harjoitellaan, puhutaan piloja,
kiroillaan ja nauretaan. Ja komisionimiehet, jotka istuvat ja haisevat
tuvissa, vähenevät vähitellen, pääsevät jälkitarkastukseen, joku
pomppaa takaisin riviin, useimmat pääsevät kotiseudulleen kuolemaan
tahi saamaan näkönsä jälleen.
Mutta kaiken vuotta niitä on aina joku joukko-osastossa. Enimmäkseen
elellen ylen kodikkaasti paitahihasillaan, housut rimpallaan ja
tupakka hampaissa, katsellen ulos akkunasta, katsellen kentälle,
missä komentoälähdys kajahtaa, hikinen ja hedelmätön työ käypi.
Alussa vuotta, silloin kun heitä oli vielä paljon ja kun he olivat
tyhmiä, eivätkä tienneet velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan, saattoi
komppanian päällikkö keksiä heille hommia, siinä tapauksessa, että hän
oli sotahullu mies, joka miettii, että terveitten miesten on saatava
sotataitoa niin paljon kuin suinkin, mutta sairaitten ja kuolevien on
tehtävä muuta sotalaitoksen hyväksi. Niinpä saivat komisionimiehet
olla puhdistustöissä, luoda lunta ja valmistaa halkoja. Mutta sitten
he saivat selville, ettei komento heille kuulukaan, että he ovat
vapaaherroja. Ja saivatkin sitten olla. Enimmäkseen.
Näissä komisionijätkissä on monenlaista. On kovin sairaita ja vähemmän
sairaita ja sitten niitä, joista on tietona, että he vermeilevät.
Kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta Nikke syöpi väkevää sikaria ja
polttaa teelehtiä, jotta rinta röhiseisi, ja paastoaa, jotta muoto
kävisi surkeaksi. Ristihurjan jalassa on haava ja sanovat, että hän
joka ainoaksi yöksi sitoo siihen nenäliinalla lujasti kuparilantin,
jottei se suinkaan kävisi umpeen. Mutta Ullavan pojan säärissä on
reumatismi. Hän kävelee kuin seipäillä ja joka askelella irvistää. Hän
käärii polviinsa villarättejä ja hautoo niitä lämpöjohtojen vieressä.
Kovalle otti, että hänen tautinsa otettiin huomioon. Kymmenet kerrat
linkkasi hän sairastuvalle ja valitti jalkojaan. Lääkäri oli kuin ei
kuulisikaan.
— Avatkaa suunne, sanoi hän ja lisäsi: — onpa roski suu...
— Viis suusta, sanoi Ullavan poika, jalat tässä tingan tekevät.
Mutta vielä käytettiin häntä monet kerrat kentällä. Ullavan poika oli
mahdoton ja kömpelö, valitti vaivojaan ja pääsi viimein komisioniin ja
jälkitarkastukseen ja kotipuoleen. Mutta viimeisenä yönä ryyppi hän
käytävällä päivystäjän kanssa ja pisti juovusten käsissä polkaksi.
Mahanen on lihava ja punainen, tuhti ja komeaääninen, mutta silti hän
on komisionissa. Hänessä on sydänvika. Kun hän meni jälkitarkastukseen,
houkuttelivat autopataljoonan kyytipojat hänet asemalla ostamaan
viinaa. Kannattihan hänen, höynäyttivät he, kun niin pian pääsi
pois, eikä tiennyt mitään armeijan vaivoista. Mahanen osti, tarjosi
autopojille ja ryypätä kompsautteli itsekin. Palasivat sitten
tarkastuksesta ja tuli tieto, että yksi komppanian miehistä oli
pompannut takaisin riviin, mutta ei tiedetty kuka. Saapui sitten
esikunnan lähetti ja uskotteli Mahaselle, että juuri hän oli pompannut.
Mahanen synkistyi peräti, sadatteli niin, etteivät vanhatkaan miehet
olleet raikkaampaa ja nautittavampaa noitumista kuulleet:
— Ryypyt sen juuri tekivät! Arvaahan sen: veri kiihtyi ja sydän löi
kuin saatana... Mahanen ei kuitenkaan ollut pompannut ja kahta suurempi
oli sitten hänen ilonsa.
On myös monia muita. On Savon pitkä poika, joka on vähän hullu,
löylypäinen. Kentällä iltahämärässä sotilasleikeissä iskettiin häntä
vyösolella silmään, jotta se turposi aivan umpeen. Savon poika sai
sairaslepoa. Turvotus suli, mutta hänen silmäluomensa lupsotti yhä
ummessa. Lääkäri sanoi, ettei siinä ole mitään vikaa. Pitää sitä varsin
kiinni, teeskentelee. Savon pitkä poika oli kovilla. Hän sai olla
rivissä, sai juosta lahnustaa kentän ympäri, kun muut levähtivät, sai
lyödä maahan ja ryömiä. Mutta hänen silmänsä ei tälläkään hoidolla
auennut. Aliupseerit koettivat säikyttää häntä, jotta hän aukaisisi
vahingossa silmäluomensa. He antoivat hänelle suuhun tulilangan pätkän,
sanoen sen olevan ulkolaista tupakkaa, ja sytyttävät sen. Savon pitkä
poika poltti suunsa, mutta ei aukaissut silmäänsä. Hän käveli joka aamu
sairastuvalle, valitti vähänäköisyyttään, ja silmä lupsotti kiinni.
Niinpä hän viimeinkin pääsi komisioniin ja sitten pois. Mennessään hän
otti kainaloonsa säkin, asetti sen portille, pyyhki jalkansa, kääntyi,
teki perusasennon, avasi toisenkin silmänsä ja katsoi kauan kahdella
silmällä kasarmia.
Mutta eivätpä kaikki pääse komisioniin, vaikka yrittäisivätkin.
Se on onnessa. Ja siihen tarvitaan luonnonlahjat, jotka annetaan
ylhäältä. Säde on yrittänyt. Hän heitti syönnin pois ja tuli kurjaksi
ja heikoksi. Hän makasi sairastuvalla monta viikkoa ja oli lopulta
niin veltto, että lepsahti istualleen, kun nousi seisomaan. Silloin
hän säikähti. Eivät näyttäneet aikovankaan päästää häntä kotiin. Saat
maata ja paastota, kunnes kuolet. Hän rupesi syömään, tuli terveeksi ja
pantiin harjoittamaan sotatemppuja.
Kaikki eivät yritäkään niin suuria. He tyytyvät silloin tällöin
hakemaan sairaslepoa ja saavatkin toisinaan. Tauteja löytyy ja
onnellinen se, jolla on sairautta Suomen armeijassa. Saat maata,
nukkua, oleilla. Mutta kaikki eivät saa sairaslepoa, eivät
tositaudeissakaan. Siihenkin tarvitaan luonnonlahjat. Jotkut saavat
heti K.P:tä ja sen jälkeen santsia, eivätkä enemmän yritä, jos eivät
tule niin sairaiksi, että kantaa täytyy.
Se riippuu myös lääkäristä. Täytyy tietää milloin menee. Kun Lökerö
oli joukko-osaston lääkärinä, saatoit saada tutkimatta lepoa viikoksi;
toisella kertaa et tiimaakaan, vaikka viime henkiäsi huokaisit. Mutta
Lökerö olikin melkein aina humalassa. Istui pöydän takana silmät
ummessa ja kirjoitti pirtureseptejä: — Jaah, paljonko pannaan... Kun
Pinnari oli lääkärinä, auttoi paljon, kun teit ryhdikkäästi asennon
ja sanoit komeasti ja usein: Herra kapteeni. Mutta Koni-Pollarin
aikana ei auttanut sekään vähääkään. Hän sanoikin, ettei hän ole
ihmis- eikä eläin-, vaan sotilaslääkäri. Hän oli hirmu. Hän kirjoitti
K.P:tä. Raahen poika yritti hänen aikanaan yhden ja ainoan kerran
sairastuvalle, kun tulossa olivat syksymanööverit. Hän valitti
vatsaansa. Koni-Pollari työnsi hänet kurkusta seinälle ja survoi
nyrkillä kaikin voimin Raahen poikaa mahaan niinkuin taikinatiinua.
Raahen poika huusi ja hätäili, itkikin jo.
— No, mitä kiemurtelet? Täytyyhän minun saada tutkia.
Sitten hän kirjoitti kylmästi: kelpaa palvelukseen. Ja Raahen poika
sai kulkea retastaa pitkin teitä ja maita pakkaus selässä ja kivääri
kupeella kautta koko manööveriretken.