Hänen äitinsä oli eräänlainen hentoinen sielu, joka havitteli
maailmassa nähdäkseen ja pidelläkseen jotakin hienoa ja kaunista,
kesää, korein siivin purjehtivia perhosia, sinisiä ja punaisia. Siitä
kauniista ja hennosta, jota verensä himoitsi, kerkesi hän saada kiinni
eräitä kuvapostikortteja, liehahtelevan silkkinauhan hiuksiin, jonkin
heleän, hienon vaatekappaleen; ja sitten hän joutui torpanmiehen
akaksi matalaan mökkiin. Alkoi lapsimukulain poru, likaisten ryysyjen
haju, huoli ruisleivästä ja perunakeitosta. Sait siinä kuvitella niin
kesäistä ja kaunista ja onnellista kuin ikinä päänupussasi sikisi.
Mutta milloin saisit sitä hypisteltäväksesi...
Hänen poikansa, hentoluinen ja kaunis kasvoiltaan, sai suoniinsa
äitinsä verenlaadun, sillä jo pienenä näytti hän pyrkivän siistimmäksi
eläjäksi, eikä taipunut, kuten säätyiselleen ihmiselle luontojaan
olisi langennut, ryskätyöhön, katkomaan ja kuorimaan puuta, sitomaan
otvia joella, vääntämään kelua, tahi soluttamaan saumaa hakavarsi
kourassa. Hän kasvatti tuuhean, kiehkuraisen otsatukan, käveli korea
rusetti leuan alla, oppi piirtämään nimensä komein koukeroin, ja pääsi
kauppa-apulaiseksi ollessaan puolivälissä toista ikäkymmentään.
Mutta Sulo Laine ei pitkällekään menestynyt kauppiaan uralla.
Hän havitteli liian innokkaasti hienoksi herrasmieheksi asultaan
ja esiintymiseltään. Hän sai lähdön ja ihmiset naureskelivat ja
tarkastelivat kovin perinpohjaisesti hänen luonnerakennelmaansa.
Hän eli edelleen yritellen yhteen ja toiseen hienompaan työhön,
mutta iva ja pilkka olivat valaneet hänen sydämeensä katkeruuden ja
vihan kaikkia ihmiseläjiä kohtaan. Mutta kuinka kuumana lienee viha
kuohunutkaan sisuksissa, kuinka polttavana syövytellytkään voimaton
mielen karvaus, aina pysyi muotonsa yhtä tyynenä ja kauniin kalvakkana,
käytöksensä kaikkia kohtaan siloisena ja kylmänkohteliaana.
Meni vuosia ja Sulo Laine suoritti sotapalvelusta. Siellä, kivisellä
kasarmilla ja keltahiekkaisella harjoituskentällä, joka toi sotamiehen
mieleen hien, ikävyyden, tuntien hitaan kulun, komentoälinän, kurkussa
karvastelevan, voimattoman kirouksen, siellä selvisi hänelle, mikä
olisi hänen uransa, mikä hänen tehtävänsä tässä maailmassa.
Sulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin,
kaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen
pakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa. Nyt hän oli asemassa,
jota parempaa ei ollut tavoiteltavissa, nyt hän voi nauttia koston
suloisuudesta, purkaa sen loputtoman vihan ja katkeruuden, jota hän
tunsi kaikkea ihmislihaa ja verta kohtaan. Oh, se viha, se oli kerennyt
patoutua eräinä lyhyinä vuosina, siksi, että luonto oli antanut hänelle
hieman sairasta verta, antanut hänen epäonnistua toimissaan ja ivan
sattua suolaisena myrkkynä hänen sydämeensä.
Millä mielenkiinnolla hän katselikaan alokaslaumaa, kun se saapui.
Hän tutkiskeli, missä oli maajussien poikia, missä rentoverisiä
jätkäpenikoita, tai koulunpenkeillä istuneita herrain alkuja. Kaikki
nämä olivat Sulo Laineen hoteissa. Hän huusi ja he vaikenivat; hän oli
herra, eikä heillä ollut vastaan inahtamista. Ja hänen sydämensä vapisi
vihasta, ilosta ja ylpeydestä.
Miten ylen onnellinen hän olikaan kentällä, helteisellä ja
hiekkaisella, saadessaan pakkastiaisäänensä tiuskaisulla liikettä
kymmenpäiseen joukkoon, tajutessaan toisten hien ja läähätyksen!
— Maahan! — Ja hiekka pölähti! — Ryömikää, ylös, hei, mars, mars! Oh,
saisipa hän tuon lihamassan selkään pienoisen sateen piikkiäkeitä,
Härmän puukkoja, saisipa sen oikein pehmeäksi, verestäväksi ja sitten
toinen kuuro suoloja, rakeita ja hienoja jauhoja... Millä ilolla hän
vuodattikaan kaiken katkeruutensa tuohon ihmislihaan, jolle hän tahtoi
kostaa kaiken sen vääryyden, jota katsoi kärsineensä.
Hän oli onnellinen saadessaan poimia joukosta jonkun pitääkseen hänen
kanssaan pienen pelin, lyöttääkseen häntä maahan, tutkittaakseen
hänellä isänmaan pintaa, että hänestä kehittyisi kunnon soturi. Hän
koki saada sotamiehen kaikesta kiinni saattaakseen hänet lisätöihin,
arestiin, vankilaan. Ja kun hän onnistui, silloin hän tunsi
täyttäneensä velvollisuutensa, verensä äänen.
Kuinka hän nauttikaan nähdessään raavaan miehen kuohuvan vihasta ja
raivosta edessään! Mutta eipä ollut inahtamista puolta tavua. Luut
yhteen ja seiso kuin patsas! Ota vain vastaan toisen pilkalliset
puheet, joiden edestä sietäisi melkein tuuman rautaa. Sillä eipä löydy
joukosta sellaista, joka ei kammoaisi vankilan ristikolta ja homeisia
kiviä; ei kenenkään viha nouse niin sokeaksi, ettei hän niitä vielä
muistaisi. Ja Sulo Laine osaa kaikkia käsitellä juuri parahiksi,
juuri parahiksi. Hänen hartioillaan on isänmaan takki, olkapäillä
kolmisen valkeata nauhaa, ja hänen sydämensä vapisee vihasta, ilosta ja
ylpeydestä...
Niinpä mataa aika, vuodet vaihtuvat. Hänen hoteistaan pääsee sarja
ihmislihaa, mutta uutta ja vereksempää tuodaan tilalle.
Ja yhä hän seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat
olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi
tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja,
suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen,
kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata
silputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta.