Kapteeni Lelu ryyppi aamukahvinsa kasinon salissa kuten tavallisesti
vaiteliaana, ikäänkuin johonkin raskaaseen ja pulmalliseen mietteeseen
jysähtäneenä. Mutta hänen sielunsa pinnalla eivät liikkuneet mitkään
elävät mietteet; ainoastaan elämän painava harmaus, ärtyinen,
ryppyinen, kurautunut katkeruus.
Hän nousi ja lähti kohti komppaniaansa, työhön. Hiekka narisi anturain
alla, keväinen, iloisenkuiva hiekka. Lempeät tuulet puhalsivat ja
pilvien hattarat kulkivat taivaan väljässä sinessä. Jonkun linnun
metallinen ääni tiukutti mäntypuissa, garnisonin variksien elämästään
nauttivat äänet leikkoivat ilmaa ikäänkuin mustanpunaisina, näkevinä.
Koko keväinen sää oli omansa keventämään mieltä, tuulettamaan tomuja,
tappamaan synkeyden, alakuloisuuden ja katkeruuden mustakärsäisiä
matoja. Mutta kapteeni Lelun sielu oli ikäänkuin loppuunrääkätty
vetojuhta, joka ei enää välitä mistään; huuli katkerasti lerpallaan,
tylsä, keltainen hammas irvistyksessä.
Ja todellakin! Tuulet ja pilvet — vapaita niiden luulisi olevan,
mutta mihinkään ei ole menemistä. Iankaikkinen, loputon kulku taivaan
sinisessä kulhossa, kuten kapteeni Lelulla garnisonin keltaisessa
hiekassa.
Kymmenkunta vuotta oli siitä, kun kapteeni Lelu saapui astelemaan tätä
hedelmätöntä, ruskeata hiekkaa nuorena vänrikkinä. Hän oli silloin
nuori ja notkea, puhdas ja hyvinhoidettu, iloinen ja joustava kuten
kissanpentu. Iloinen innostus kaikkiin tämän maailman asioihin ja
hyvyyksiin täytti silloin hänen nuollunsileän sielunsa. Sitten oli
seurannut epälukuisia askeleita garnisonin hiekassa, muita vähäisiä
vaiheita, ja kaksi uutta tähteä oli eri aikoina lingottu hänen
kaulukseensa. Niinpä hän oli nyt herra kapteeni, eikä enää sama iloisen
sileä, ja puhtoinen, kissanpennun kaltainen vänrikki. Maailman painava
lata oli kulkenut kautta hänen kasvojensa ja olemuksensa, joissa voi
huomata kokemusten ja kärsimysten ja liikojen, väkevien viinaryyppyjen
jäljet. Vaikka hänen pukunsa vieläkin oli sotilaallisen moitteeton,
niin siitä oli kadonnut entinen siisteys ja ihomyötäinen joustavuus.
Joku vaikeasti määriteltävä rähjäisyys pisti siitä esiin. Sen huomasi
parhaiten, kun hän oli puettuna päällystakkiinsa, joka roikkui
hänen yllään kuten seipään nenässä, sateessa ja auringon paisteessa
haalistuneet helmat lepatellen. Tälle ikäkululle päällystakille olivat
sotamiehet antaneet nimen: kalamantteli. Vaatekappaleelta siirtyi nimi
sittemmin sen kantajalle.
Kapteeni Lelun olemus oli näinä kymmenenä vuotena käynyt läpi
perinpohjaisen kehityksen sisältä ja päältä. Se kerrallinen
nuori vänrikki oli ollut kokonaan toinen ihminen kuin nykyinen
Kalamantteliksi kutsuttu mies. Hänen naamansa oli ollut silloin kirkas
ja sileä, ainaisessa hyväntuulen loistossa. Nykyään ei hänen kasvojaan
koskaan hymy kirkastanut, eikä hampaitten lomitse sähähtävä kirous
tehnyt niitä sen synkemmiksi. Niillä asui ainaisesti loppuunrääkätyn
vetoeläimen välinpitämätön, tylsä katkeruus. Kaukana oli se aika,
jolloin hän iloisesti ja leikillisesti jutteli sotamiehille,
jolloin hän avasi tupakkalaatikkonsa ja kahlasi hangessa tarjoten
hiihtopartionsa miehille savukkeita. Nykyään saattoi hän tarttua
kömpelöä alokasta nenästä ja käännellä häntä, potkaista takapuolille,
kuten vetokonikin, katkera-ilmeinen juhta, saa joskus selittämättömän
halun potkun antamiseen linttakavioillaan.
Tämä muutos oli tapahtunut hänessä vähitellen ja aivan kuin
huomaamatta. Alussa oli hänen entinen hyväntahtoisuutensa ja
iloisuutensa joskus pilkistänyt kuten aurinko pilvien lomitse, mutta
pian nämä synkeyden pilvet verhosivat hänen sielunsa kokonaan. Ei
ollut aukkoja, ei lakaisevia tuulia. Mistä tämä johtui? Kukapa
tiesi. Se yllätti hänet kuin sumu: koko elämän paino, harmaus ja
yksitoikkoisuus pienessä sotilaskaupungissa. Ja sitten tuli alkoholi,
istunnot läpi öiden karvaan lasin ääressä. Hänen verensä ja sydämensä
myrkkyyntyi. Luonteensa kasvoi kuin kokonaan toiseksi: synkeäksi,
epäluuloiseksi ja kärtyisäksi. Ilo ei enää koskaan häntä saavuttanut,
mikään ei tuntunut mielenkiintoiselta. Mutta virkatehtävänsä hän
toimitti säännöllisesti, opetti ja äyhki kohmeloisena ja unisena yön
ryypättyään. Ainoa tyydytys, minkä hän enää tunsi, oli tieto, että
miehensä häntä pelkäävät ja vihaavat. Muista tyydytyksistä, toiveitten
täyttymisistä ei tainnut olla enää tietoa. Hänestä oli tullut armeijan
proletaari, rähjäinen, köyhä, jollain tavoin epäsuosioon joutunut.
Koko loppuikänään hän ei epäilemättä pääsisi pykälääkään korkeammalle,
yhtään uutta ja isompaa tähteä ei lingottaisi hänen kauluksiinsa, eikä
kalamanttelin hihansuihin ommeltaisi uudempia nauhoja. Mutta hyvältä
tuntui, että jonkun täytyi häntäkin pelätä, kunnioittaa. Vihatkoot,
kunhan pelkäävät ja kunhan pelko pysyy suurempana kuin viha.
Ja kuitenkin oli ollut aika, jolloin hänestä tuntui hyvältä, kun eivät
sotamiehet häntä vihanneet, kun he sanoivat: se on lotimies. Ja temput
olivat käyneet hyvin. Hänen komppaniansa oli paras koko garnisonissa
ja nopeasti oli hänen kaulukseensa annettu ne kaksi uutta tähteä. Eipä
silti, etteivät temput olisi nyt käyneet. Niiden täytyi käydä. Ainakin
hänen miehensä tiesivät, miten ne olivat tehtävät, elleivät joskus
pahoissa sisuissaan tehneet kaikkea päin mäntyjä.
Olipa esimerkiksi kerran katselmusammunta ja kapteeni Lelun
komppaniassa ei sattunut ainoakaan luoti maaliin. Mutta punaiset
merkkiliput vallin harjalla kävivät reikäisiksi kuin seula. Ja
katselmusta pitävä sotaherra oli tiedustanut miehiltä, että miksi
kuulat menevät sinne, eivätkä tauluihin. Ja oli saanut aavistaa,
että liian tuima harjoitus ja kuri se saa miehet niin piruttuneiksi,
että eivät tähtää tauluihinsa. Jotakin kiusaa he kai olettivat siitä
herroille olevan. Näytti olevankin, koska suuri sotaherra kiroili ensin
miehille ja ärjyi sitten kapteenille. Lelu oli vienyt kätensä lakin
reunaan ja yritellyt selittää: herra eversti, herra eversti... Mutta
eversti oli äyhkäissyt: — Seiskaa asennossa! Niinpä oli kapteeni Lelu
saanut pinnistää kätensä reisiin ja seistä kuin pylväs, mitäpä sitten
lienee miettinytkin. Leipä on itsekullekin kallis. Elämänkeinoa täytyy
olla. Päämiehiä täytyy kumartaa. Ja sotamiehet olivat virnistelleet
salaa: herrapa löytyi herrallekin. Virnistelkööt. Näkevät taasen
piammiten, kuka on heidän herransa.
Kuten näkivätkin. Vaikka hänen täytyi nykyään jo olla varovainen,
hillitä luontoaan. Sillä jokunen vuosi sitten oli hän tullut miehen
tappajaksi, joutunut rähjäyksiin ja oikeuksiin ja saanut maksaa vähistä
varoistaan eläkettä sen hengiltä lähteneen miehen äidille. Oli oltu
harjoituksissa ja koko komppania oli komennettu maahan. Ja silloin
hän oli hoksannut, että muutaman miehen selkä oli koholla, ikäänkuin
olisi hän ilkeämielisesti pyllistänyt kohti takana seisoskelevia
esimiehiään. Mitä? Oliko tämmöistä suvaittava? Eikö selkä ruvennut
sujumaan suoraksi, pitkin maanpintaa? Kapteeni Lelu hyppäsi hänen
selkäänsä ja silloin se kyllä oikeni, mutta samalla oli miehen alla
ollut kanto tullut läpi ruumiin. Sen perästä sai kapteeni Lelu olla
vähän katsovampi, varovaisempi, mutta ei ollut epäilemistäkään, etteikö
tämä tapaus lisännyt pitkän pykälän miesten pelkoa ja kunnioitusta.
Mutta pelkäsivät ja kunnioittivatko he todella niin peräti? Ainakin
joku heistä oli tehnyt hänelle pirullisen koiruuden joitakin päiviä
sitten. No, se oli joku, ainoa, joka sellaista uskaltaisi. Kapteeni oli
kävellyt myöhään illalla kasarmialueelle perunasäkki hartioillaan. Hän
oli omituinen mies, hän ei turvautunut aina alaisiinsa. Hän saattoi
tehdä itsekin sellaista, mitä muut upseerit teettivät sotamiehillään.
Kun hänen perheessään siis oli ilmennyt perunan tarve, asteli hän
kasarmin aidan ulkopuolelle, osti säkin ja ryhtyi kantamaan sitä
asuntoonsa. Mutta porttivahti pysähdytti hänet: — Herra kapteeni, seis!
Mitä säkissä on?
Kapteeni Lelu tunsi kyllä miehen. Hänen omia miehiään. Ollut väessä
vuosikausia, vuoroin linnassa, vuoroin päävartiossa, vuoroin
komppaniassa. Kapteeni Lelu muisti sangen hyvin, mistä tämä pitkä
palvelus oli alkunsa saanut. Olivat ne ajat, jolloin hän ryhtyi
ryyppimään. Ja tämä sotamies oli kerran ollut hakemassa hänelle
viinaa. Siihen aikaan oli kapteeni Lelu vielä joskus valoisallakin,
iloisellakin päällä. Niinpä hän oli antanut pienen pullon
sotamiehellekin ja sanonut: — Nauti iloksesi. Sen se oli tehnytkin,
ollut päissään ja viety päävartioon, mutta karannut sieltä. Hihkunut: —
En minä sinne lähde! Herra minut on juottanut. Hakekaa sekin...
Vähältä piti, ettei kapteeni Lelu joutunut silloinkin tutkinnoihin.
Mutta kaikki painettiin hautaan ja hiljaisuuteen kuitenkin. Ei
kapteenia eikä sotamiestäkään rangaistu viinan viljelemisestä. Mutta
kapteeni Lelun pahanilkiseksi ja kärtyisäksi käyvä, alkoholin turmelema
luonto hankki sille sotamiehelle monista ja pienistä syistä pieniä
rangaistuksia ja sitten rikkomusten uusittua vankeutta. Helppohan
sitä on päällystön viisaalla ja tarkkaavalla kavaluudella järjestää
vihaamilleen alaisilleen. Niin oli se mies yhä armeijassa. Ja nyt hän
seisoi porttivahdissa ja sanoi:
— Herra kapteeni, seis! Mitä pussissa on?
Kapteeni kirosi ja sanoi, että luut yhteen konstailematta, ja aikoi
kävellä edelleen.
Mutta vahti räpsäytti pyssynsä lukkoja ja sanoi uudestaan:
— Seis! Olen vartiomies ja velvollisuuksiini kuuluu tarkastaa, ettei
mitään luvatonta kuljeteta kasarmialueelle.
Kapteeni päästi sarjan sadatuksia ja uhkauksia, jotka olisivat
tyrmistyttäneet heikon miehen. Mutta tämä ei häikäillyt.
— Herra kapteeni, ei se parane nyt! Säkki auki.
Kapteeni Lelu näki, että tässä on tosi edessä. Tuo mies ei välitä
mistään. Ampuu se, perkele. Ja pelko valtasi hänet iltaisessa
hämärässä. Hän aukaisi säkin.
— Kaatakaa tielle, että näen mitä pohjalla on.
Pelko voitti kapteenissa kiukun, ja hän kaatoi perunansa tielle, aikoen
sitten lähteä astumaan.
— Seis, herra kapteeni! Kerätkää perunat säkkiin ja viekää ne
pois. Vartiomies ei saa sallia jätettävän mitään vierasta tavaraa
vartiopaikalle.
Kapteeni tiesi, ettei kuula ole lujassa tuon vartiomiehen
pyssynpiipussa. Henki on rakas sotilaallekin. Sitä ei saa menettää
turhuuksiin, vaikka olkoonkin valmis vuodattamaan viimeisen
veripisaransa isänmaan ja olevan järjestyksen puolesta. Kapteeni
poimi perimänsä, nosti säkin hartioilleen ja käveli pois, sitä ennen
sanottuaan vartiomiehelle, että hän vielä muistaisi tämän.
— Sen kyllä uskon, herra kapteeni.
Se sietikin uskoa. Sitä sotamiestä ei voinut saada rangaistukseen
tästä, että hän ylen tarkasti seurasi ohjeita ja asetuksia, mutta
muuten hän sai olla varma siitä, että putkaa ja vankeutta tulisi
riittämään näköään toisista syistä.
Jonkinlaista mielenkiintoa tuottivat siis kapteeni Lelulle nämä
päivät, kun hän palveluksessa tarkasteli ja mietti, miten voisi kostaa
kärsimänsä loukkaukset. Sitä ei ollut aina helppo äkkiä keksiä,
ja siksi hän oli eilisinäkin päivinä käynyt ylen pahantuuliseksi,
raivostunut. Koko komppania oli saanut höykettä, hiki tippunut ja höyry
noussut lävitse märkien takkien.
Sellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen
vaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti
komppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.
Komppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä,
pioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt
täynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan
takaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä
se piru tulee.
Asianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti
marssimaan harjoituksiin.
Kaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli
porattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli
asetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.
Komppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli
määrä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen,
kun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin
ilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka
sähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa
olleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa
kytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa
juuressa:
— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia
kyytiin taivaaseen!
Tämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut
aavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä
suojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi
lauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista.
Mutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä
kahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla.
Jonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä
höyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on
tuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen
toinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen
vetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän,
pojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut.
Kukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta
niissä sitä onkin nielemistä.
Mutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni
Lelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat
matkalla taivaaseen.
Moniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika
oli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta
nyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta
rannetta, nyt hän huusi: — Apuun!
Mutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen
sytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen
aineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli
kuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat
piiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun
tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen
puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne
kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.