Komppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät
madot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen
kevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja
punersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen
harmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat
tasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja
jonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot
hiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.
Järvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset
liittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla,
kuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä
kiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän
lumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin
puolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat
surunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon
hehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut
hikosivat ja hiihtäjät hikosivat.
Kymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka
sen hampaisiin, kuka siihen kykenee.
Kuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille,
jotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun
on mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään
tilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi
jäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit
menevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona-
tai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan
määräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi
on heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa
on kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen
garnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää.
Mutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.
— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä
selvittäisiin.
— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat
ratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat...
— Amen jäi pois.
— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!
Päivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin
sahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä
puukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi.
Kilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä,
puhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.
Iltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja
majoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi
monista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan,
virkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.
Saapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja
keli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi,
sotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan
pitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa
nojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus
vasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua.
Mutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja
ryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat.
Me varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot,
sinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen,
hämyiseen pakkasyöhön.
Ruskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle.
Monessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee
palelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä.
Mieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen
ankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan.
Pensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta...
Eräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat
ohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin
ison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten
aliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva
korpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.
— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia.
Elkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää.
Hiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään.
Varpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja
levätään kuin ihmiset...
Toiset epäilevät.
— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu...
— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla.
Ottakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole
lähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin...
Joitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin
matalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa
korpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole
kotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon.
Kun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille,
kuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt
itse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut
varpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.
Sitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja
lähdetään.
Kirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin
rätisevät.
— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali
joukkueenjohtajastaan.
Sitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee
kumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan
osastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä
kulkuvartio on toiminut.
— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte.
Ja vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän
lohkoltanne...
Mutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä,
että he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu
karttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä
eksyksissä. Vilu on ja väsyttää...
Taavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty
tähän.
Taistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli.
Hyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä
tai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut.
Käsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.
Tällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä,
että päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat
ryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä
erinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta
selvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä
tahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos
asiasta kysymys tulee.
Päivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän
muona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön
tullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.
Se naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion
päälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran
partaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse
vanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne
vasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava,
ettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu
hiivi ylitse.
Hieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon
miehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa
tuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola
tuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet
sen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla
navetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun
kaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää
makuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä
pois huutamalla:
— Ylös sieltä sen tytön vierestä! Vartioon!
Joltakin on mennyt ukkovarvas jäähän ja hän sadattelee ja kiroaa aivan
kamalasti.
Vartiopäällikkö ryhtyy kertomaan juttuja olostaan isossa
garnisonikaupungissa aliupseerikoulussa. Siellä oli vartio
merensaaressa ja keväthälseen aikana, kun ei ollut kulusta jalan eikä
veneellä, täytyi vartio lähettää sinne pariksi viikoksi olemaan omin
päin. Tarkastajakaan ei sinne päässyt. Korpraali sanoi joutuneensa
tällaiseen kelirikkovartioon. Ja olivat löytäneet trokareitten
kätköistä pari virolaista neekeripoikaa ja ryhtyneet juomaan.
Kaikki olisi mennyt hyvin, mutta viimein ei kukaan halunnut lähteä
vartiopaikoille, ja silloin niille rakennettiin sellaiset ukot kuin
variksen pelot pellolle: housut ja takki keppiin, lakki nokkaan ja
kivääri kupeelle. Mutta rannalta ottivat selvän kiikareilla näistä ylen
levollisista vartiomiehistä. Tuli tutkinto ja poikia joutui Joelle.
— Mitenkäs itse pelastuit?
— Käännyin sairaaksi niistä virolaisista lääkkeistä, olin kovassa
kuumeessa ja houriessa, kun hakivat, ja väitin sitten, etten tiennyt
koko komennosta mitään...
— Ei kai ole muuta väliä, kunhan et vain valehtele...
— No, kyllä siellä seisoo kirjoissa koko juttu, tuomarin kirjoissa. Käy
tutkimassa. Oli siellä eri mojovia vartiopaikkoja kuin nämä. Siellä
meren rannalla on eräskin paikka, johon tuuli aina ajaa kanistereita.
Vartiomies tökkää astian pistimeensä ja niinpä saadaankin sieltä, kun
vaihto saapuu, tuoda miestä kummastakin kainalosta kannatellen...
— Hoho, kyllä meitäkin jo, ennenkuin yö on lopussa, saa kantaa kuin
tönkkää kalikkaa.
Alkaa jo olla aamuyö, kun vartiopaikalta kajahtaa laukaus. Nähdään,
että ylitse ison, aavan joen liitää suksillaan lauma lumikauhtanaisia
miehiä, ja vartiopäällikkö komentaa miehensä ketjuun jokitörmälle.
Aletaan ampua napsia ja pikakiväärikin otetaan esiin, mutta tulijat
hiihtää pyyhältävät vain kohti. Kun he ovat saapuneet aivan törmän
alle, kysyy hyökkäysjoukkueen päällikkö:
— Montako miestä teitä siellä on? Vai kymmenkunta! Kyllä te sitten
olette hävinneet — vankeina ja vainajina.
— Kuinka se niin on, herra vääpeli? kysyy korpraali vastaan. Te olette
hyökänneet aavaa jokijäätä, ettekä ampuneet laukaustakaan, me olemme
maanneet suojissa ja ampuneet kivääreillä ja pikakivääreillä vastaan.
— Ei ole mitään kysytty, korpraali. Kyllä minä olen jo siksi kauan
aikaa ollut armeijassa, että ymmärrän jotakin tämän leikkisodan päälle.
Elkää liikkuko mihinkään sieltä.
Valkokaapuinen hyökkäysjoukko kapuaa törmälle ja vartio on vankina.
Mutta muualla eivät asiat mene yhtä nätisti. Siellä ammutaan puolin
ja toisin, ollaan asemissa, edetään ja väistytään. Päivä valkenee ja
aurinko nousee, mutta vielä jatkuu taistelua tuntikauden. Kiväärit
ja konepyssyt rätisevät, kuuluu rynnäkköhuutoja. Kyläaukealla piiat
seisovat tunkion kulmilla, kuuntelevat ja katselevat. Tämä näyttää
heistä merkilliseltä, juhlalliselta, ylen hupsulta ja hauskalta.
Sitten kuuluu messinkitorven pitkiä puhalluksia merkiksi tilanteen
loppumisesta.
Tiepuolissa höyryävistä kenttäkeittiöistä saadaan sajua. Se onkin
nyt monelle ainoa ravintoaine, kun ovat jo yöllä syöneet leipänsä
ja sokerinsa. Sitten komennetaan rivistöihin ja kohti kasarmia.
Upseerit nousevat rekiinsä ja ajavat tiehensä. Aliupseerit hiihtävät
tovin, mutta useampi heistä ottaa sitten turvansa kuormastohevosiin.
Ainoastaan joku sotahullu ja urheilija kapitulantti hiihtää ponnistelee
sen matkan kuin sotamieskin. Muut vuorottelevat. Aurinko paistaa
korkealta ja paahtaa naamat punaisiksi. On lämmin, tiet sannalla
ja vesisohjolla. Hiihtelepä sitten siinä, kun kapitulantti istuu
kuormalla, tupakoipi ja noituu ja uhkailee rangaistuksilla matkan
huonosta joutumisesta.
Tee ei liene erin voimakasta ravintoa ja sotamiehistä tuntuu piankin
kuin olisi jäseniin valettu lyijyä sitä mukaa, kuin päivä kuluu ja
matkaa leikataan. Pakkaus tuntuu valtavalta vuorelta. Luonto käy
kärmeiseksi: mitä varten tämä ruumiin ja hengen vaiva...
Marssitauolla nukkuu usea mies heti pakkaus päänsä alla, mutta heidät
potkaistaan hereille ja penikulma toisensa jälkeen jää taakse. Keli
yhä huononee, väsymys käy monelta uupumukseksi. Jaksankohan hiihtää
tuohon puhelinpylvääseen? Paljon jaksaa ihminen. Sekä siihen että
paljon siitä sivuitsekin. Kun hevosen reessä istuu herra, joka katsoo
ja jolla on valta, kuin lakikirjaan on kirjoitettu ankarat sanat. Mutta
silti tapahtuu, että jonkun jäsenet eivät enää tottele. Häneltä täytyy
ottaa ensin pakkaus ja sitten kivääri, ja sittenkin hän lopulta jää
rivistöstä, makaa hangella ja tuleskelee yksin, kun iltakylmä on hänet
henkiin virkistänyt. Näin käypi monelle.
Mutta monen mieleen jääpi kuormalla istuva tupakoiva ja kiroileva
nauhaniekka herra. Hänen on valta ja voima. Miksi hän siis vaivaisi
jäseniään? Eihän siitä olisi etua hänelle, eikä hänen asialleen, eikä
sotamiehellekään. Ei hän ole mikään Napoleon, eikä tämä ole mikään
taisteluun marssi.
Tulee ilta. Keli paranee, viimeisetkin kilometrit jäävät taakse. Ollaan
kasarmissa. Kuin koti, turvan paikka, on se nyt sotamiehestä. Moni
paiskautuu täysissä tamineissa eikä nouse ennen seuraavaa aamua, ei
tointuisi nousemaan, vaikka itse kenraali tupaan tulisi. Mutta toiset
peseytyvät, syövät ja veisaavat ja nukkuvat sitten vasta.