Komppaniassa on tyhjän ja aution näköistä sunnuntai-iltapäivänä.
Useimmat ovat painuneet, harmaa lomalippu lakin poimussa, etsimään
niitä iloja, joita lyhyt loma maaseutugarnisonissa voi tarjota,
pitkin kylien raittia, jollakin onnellisella ehkä tiedossa tyttö
tai povella litteä virolainen peltiastia. Päivystäjä istuu pöytänsä
ääressä pistin vyöllään lukien romaania. Jokunen sotamies astelee vielä
käytävällä sielultaan rauhattomana, sytyttää viimeisen säästämänsä
Armiron natsan ja silmäilee komppanian leveänaamaista kelloa ja ulos
akkunoista, viheltää, hyrähtää ja kävelee taasen käytävän päästä
päähän. Ehkä hän ei ole saanut iltalomaa tai ehkä hän huoppailee, onko
syytä ilman rahanpennejä ja tupakkaa lähteä harhailemaan ikäviin,
vieraisiin kyliin, vai heittäytyä petille, nukkua. Näin ovat jo jotkut
tehneetkin; saappaat jalassa tai sukkasillaan he venyvät peteillä,
joilla loikominen on ankarasti kielletty. Mutta nyt he tekevät sen
onnekseen, sillä eipä näytä olevan niin innokasta kapitulanttia,
joka hukkaisi sunnuntai-iltaansa niin pieneen polttohommaan. Jokunen
istuu kaappinsa ääressä kirjoitellen tai lukien; hämärässä loukossa
päällystakkitelineen alla iskee pieni sakki korttia.
Joku mies nousee petiltään unisena ja äreän näköisenä, sukkasillaan,
korpraalin nauhat olkapäillä. Hän pistää pörröisen päänsä tuvan ovelta
ja kysyy päivystäjältä, että paljonko kello on.
— Paljon ja lisää kävelee! Alapa hyppiä! Varttitunti aikaa vaihtoon ja
vartio makaa vielä rujona...
Korpraali kiroaa ja hihkaisee parin tuvan ovelta:
— Vartioon lähtevät miehet valmistautuvat!
— Ketä sinne joutuu? kuuluu kysymyksiä.
Korpraali kiroaa.
— Johan ne nimet luettiin! Tottapahan itsekukin kuuli. Ja katsokaa!
Lista on seinässä.
Hän kiroaa vieläkin ja menee vetämään saappaita jalkaansa, ja
sonnustamaan itseään kuntoon.
Kymmenen minuutin kuluttua ovat vartiomiehet käytävällä manttelit
päällä, pistimet, patruunataskut ja leipälaukut vyöremmistä roikkuen,
ja kopeloivat kivääreitään telineiltä. Vartiopäälliköksi tuleva
korpraali jakaa heille patruunat ja ähkyy kirouksia viivytteleville.
— Tehkää vähän riviä! Joko ne ovat kaikki siinä? Repo! Mitä pirua sinä
kyhnit siellä kämpässä? Asento! Käännös! Mars, seuratkaa!
Marssitaan sisään päävartion matalaan, puiseen ja punaiseen
rakennukseen. Vanha vartio on jo rivissä. Uusi asettuu paikoilleen.
Vartiopäälliköt äyhkyvät asennot, huomiot ja katseen käännökset ja
ilmoittavat toisilleen nimensä ja sotilaallisen arvonsa. Sitten uuden
vartion ensimmäinen vaihto lähtee vapauttamaan vanhoja vartiomiehiä.
Vanha vartio painuu aulaan odottamaan vaihdon saapumista ja uusi vartio
asettelee leipälaukkujaan naulaan ja alkaa kotiutua. Vartiopäällikkö
tarkastelee vartiotuvan, pesutuvan ja käymälän, kurkistelee
arestikoppeihin, noituu ja morkkaa, tyhjennyttää vanhalla vartiolla
roska-astioita ja pesettää ruokakulhoja.
Sitten saapuu vaihto. Vanha vartio pääsee poistumaan ja uusi alottaa
hitaasti ummistuvan vartiovuorokausiympyrän. Vartioon kuuluu
enimmäkseen alokkaita, pari kuukautta palvelleita miehiä, vaihdon
johtaja ja muutamia muita on vanhoja miehiä, pian vapautuvia, ja
lisäksi on yksi »sotavanhus», Ilmajoella käynyt, matala, suulas
sotilaskarkuri. Alokkaista jokainen on ensi kertaa vartiossa. He
katselevat ympärilleen vähän oudostellen, päässään pyörivät luennoilla
opetetut pykälät vartiosta, sen käytöksistä ja velvollisuuksista, siinä
tehdyistä virheistä tuntui olevan odottamassa vähintään kuolemantuomio.
Mutta vanhat miehet ottavat selvän, kuka on päivystävä ja kiertävä
upseeri ja lausuvat heistä mielipiteensä oikealla täysin palvelleen
armeijalaisen koristetulla kielellä, jossa joka toinen sana on kirosana:
Piru mieheksi! Polttaa missä suinkin saa, vaan on niin laiska, ettei
se paljon viitsi kytätä. Kyllä täällä nyt pärjää, vaan olisipa se, tahi
se...
He kertovat entisiä vartiokokemuksiaan, tupakoivat ja heittäytyvät
ritsille pitkäkseen. Mutta vartiopäällikkö potkii heidät ylös
yhä pahatuulisena siitä, että on joutunut vartiopalvelukseen
sunnuntai-iltana ja iltamasuunnitelmansa ovat menneet myttyyn.
— Kele! Milloin hyvänsä voi tulla joku niitä elinkautisia. Poltatte
itsenne heti alussa. Silloinhan täällä ei ole hengen rauhaa, vaan saat
koko vuorokauden olla kantapäilläsi...
Hän komentaa jonkun miehen puhelinvartioon tarkastavan upseerin
huoneeseen, joka ei ole vielä päävartiossa käynytkään tämän vartion
aikana. Joku miehistä asettuu lukemaan, joku kirjoittamaan paksuihin
vahakansivihkoihin haikeita lauluja tai sotamiehen vaatimattomia
rukouksia, joissa anotaan, että sotamies saisi vapaasti maata tai
istua herrojen upseerien kasvojen edessä ja että Herra varjelisi heitä
pitkiltä marsseilta, eikä tarvitsisi raskaita saappaita kantaa, ja
päiväraha koroitettaisiin niin, että saisi reilusti törsätä ja polttaa
tupakkaa... Ja samaa pitkälti.
Se sotavanhus hyräilee hiljalleen »Ilmajoen laulua», jonka kauniissa
sävelissä hohkuu niin sitkeätä, uhmailevaa mieltä:
Ja toivokaamme että ois'
viime reissu tää,
ja pääsisimme viettään
vapaata elämää...
Aletaan istua totisina, vaiteliaina, nuokkuvina. Päävartion tavallinen,
ikävä, unettava ilma vaikuttaa: lahon puun, käymälän, ummehtunut,
tympäisevä läsy. Joku arestilainen kävelee kopissaan nurkasta nurkkaan
hyräillen ikävissään. Toinen iskee nyrkillä oveen pyrkien käymälään.
Sitten tulee päivystävä upseeri, paksu, pösäkkänaamainen,
pöllönsilmäinen vääpeli. Vartiopäällikkö saa miehet äkkiä kahteen
riviin ja tekee raittiilla äänellä ilmoituksensa. Vääpeli tarkastelee,
huomauttaa tulitikusta seinän vieressä, nauloissa riippuvien
leipälaukkujen kierteisistä hihnoista, jostakin auki olevasta manttelin
napista, pölyisistä saappaista. Uhkaa tehdä raportin huonosta
järjestyksestä vartiossa.
— Tee vain, sanoo vaihdonjohtaja, kun vääpeli lähtee vartiopäällikön
kanssa tarkastamaan arestilaisia. — Ei se kirjoittaa osaa, vaan tehköön
piirroksia. — Sitten hän kertoo, kuinka se on tehnyt raportin jonkun
sotamiehen epäsotilaallisesta käyttäytymisestä: piirtänyt oman kuvansa
ja sotamiehen kuvan jalat hajallaan kuin haasian pönkät...
Munalukot ratisevat koppien ovilla. Arestilainen suoristautuu asentoon
ja ilmoittaa itsensä ja syyn minkä vuoksi ja kenen tahdosta hän asuu
kopissa. Vääpeli huomauttaa huonosta ryhdistä, tutkii taskut ja
tarkastelee koppia löytääkseen tupakkaa tai tulitikkuja. Ei löydä ja
murisee tyytymättömänä. Joku arestilainen ilmoittaa pahanilkisesti
olevansa lusimassa sen ja sen pituista rangaistusta.
— Lusimassa! Mikä sana se on?
Ja vääpeli saa tilaisuuden raivostua ja purkaa hirveitä uhkauksia.
Tämän jälkeen hän menee hetkeksi virkahuoneeseensa ja poistuu sitten,
kai kasinolle kahvipöydän ääreen tai asunnolleen tai menisikö jo
silmäilemään vartiopaikkoja.
Hetken kuluttua hän kuitenkin palaa talutellen käsipuolesta perin
hutikassa olevaa, horjuvaa sotamiestä, jonka on yhyttänyt tämän
osaillessa pitkin hiekkaista kenttää komppaniaansa. Sotamies pistetään
tyhjään koppiin. Hän onkin sävyisä mies; ei metelöitse, mutta laulelee
hiljalleen:
Minä menen lännen maille,
siellä lampaita paimentelen...
— No, se lännen maille paimeneksi meno lykkäytyy vain tällä pelillä,
laskee vääpeli leikkiä. Se jatkuu palvelus Suomen armeijassa. — Sitten
hän taasen poistuu...
Aika kuluu. Kello on yhdeksän. Vaihdonjohtaja on lähtenyt viemään
toisen vaihdon miehiä. Parikiertovartio, jonka on määrä yön aikaan
kierrellä kasarmialuetta, on niinikään lähtenyt liikkeelle. Pilli
huutaa, pitkään, ulvahtaen, hieman surunvoittoisesti. Pitkissä,
mataloissa komppaniarakennuksissa järjestyvät miehet unisina,
päivystäjän hihkuessa, iltahartauteen. Rivit ovat lyhyitä, sillä
paljon miehiä on iltalomilla. He veisata möläyttävät virrenvärssyn ja
poistuvat peteilleen.
Mutta päävartiossa ei toimiteta iltahartautta. Vartiopäällikkö on
kurkistellut akkunoista ja todettuaan, ettei mikään yllätys voi
tapahtua, pysyy hän aloillaan, sille armeijan kirjoittamattomalle
laille uskollisena, ettei mitään pidä tehdä, mistä kerran voidaan
vapautua. Sotavanhus huomauttaa häntä virkavelvollisuuksien
laiminlyömisestä, mutta kun korpraali ei ole kuulevinaan, alkaa hän
lukea Sotamiehen rukousta:
— Herra opeta meitä oikein poraamaan...
Jopa hän yrittää veisata hyräyttääkin virrenväännöstä »Käy nyrkit
taskussa solttu» — mutta vaikenee pian, sytyttää savukkeen ja
heittäytyy ritsille selälleen.
Ensimmäinen vaihto saapuu ja asettaa kolistellen kiväärinsä telineisiin
ja sadattelee ilmaa. Kylmä tuuli kun muka syö ja leikkaa miehen
läpinäkyväksi. Tulee hiljaista, unettavaa. Ensiksi lähtevän vaihdon
miehet nukkuvat lakki ja kintaat päänsä alla, ja usea muukin venyy
ritseillä, vaikkei heillä suinkaan olisi mitään laillista nukkumisen
oikeutta. Joku jaksaa vielä pysyä valveilla kirjansa ääressä, toinen
kirjoitushommissa. Vartiopäällikkö torkkuu selkä takkaa vasten,
sammunut savuke hampaissa.
Äkkiä alkaa kuulua möyrivää metakkaa. Vartio virkistyy ja siirtyy
akkunoihin. Syy meteliin huomataan: puolenkymmentä kapitulanttia
kuljettaa juopunutta sotilasta päävartioon. Ja kohta tunnetaan
mieskin: Suomen Sotilas. Ei olekaan toista niin kuulua sotamiestä koko
garnisonissa. Hän on sotavanhus, kuten tämä yksi vartioon kuuluvakin.
Mutta jos tämä onkin ollut armeijassa pian pari vuotta, on Suomen
Sotilas ollut kohta kolme, eikä ole vieläkään hämärää tietoakaan
poispääsystä. Kaksi reissua hän on tehnyt jo Joelle ja pian parisataa
vuorokautta on hänellä putkaa, yksinkertaista ja lujennettua. Suomen
Sotilaasta kerrotaan monet sankarijutut kasarmien harmaina iltoina.
Tänä iltana hän oli pitkästä aikaa saanut oikean kunniallisen
lomalipun, juonut ja joutunut humalapäissään aliupseeriparven kynsiin.
Hän on hulluna päissään. Huutaa, mekastaa, haukkuu ja kiroilee. Ja niin
pian kuin hän saa kiskaistuksi kätensä hetkeksi vapaaksi, hän iskee
jotakin aliupseeria naamaan. Hän kiroaa ja möyryää:
— Minä oon jätkä Pohjanmaalta, reissaavainen! Te tulette parvessa
päälle, mutta tulkaapa yksitellen, tulkaa askeleen välimatkoilla koko
garnisooni... Enkä minä lähde nyt putkaan muuten kuin kilon palasina!
Per...
Mutta hän tulee sittenkin, ja kokonaisena. Puolikymmentä miestä häärii
hänen ympärillään reutoen ja laahaten häntä vaivalloisesti eteenpäin,
aulaan ja sisään kapeista ovista. Vartiopäällikkö avaa tyhjän kopin
oven ja Suomen Sotilaalta otetaan päällystakit, lakit, remmit ja
henkselit pois ja hänet työnnetään sisään. Lamppu tipahtaa helisten
alas, ristikkoikkunan ruutu sälähtää rikki. Hän potkii ovea ja alkaa
sitten iskeä siihen Testamentilla, ainoalla esineellä, minkä hän
putkasta löytää, rallattaa ja iskee kirjalla oveen, niin että lehdet
repeytyvät ja leuhahtelevat ympäri lattiaa.
— Taara rattat-taa, taara rattat-taa! Herätykset parijonoon! Taara
rattat-taa...
Viimein tämä riemuitseva mies uupuu nukkumaan ympäri permantoa
hajoitetun jumalan sanan päälle. Jollekin lehdelle valuu verta, hänen
ruudun särkemisessä haavoittuneista rystysistään.
Yö on pian puolessa. Kolmas vaihto on jo vartiossa. Suomen Sotilaan
esiintymisestä hetkeksi virkistynyt vartio on jälleen vaipunut
raskaaseen uneliaisuuteen. Kaikki ovat paneutuneet ritsille tai
lattialle pitkäkseen huolimatta vartiopäällikön kiroilusta. Ainoastaan
päivystävän upseerin huoneessa valvoo puhelinvartio, tai paremminkin
nuokkuu pöydän ääressä, kirjoitettuaan vahakantiseen vihkoonsa uuden
laulun lisää. Vartiopäällikkö käypi varoittamassa häntä pysymään
hereillä ja tulemaan huomauttamaan, kun näkee upseerin tulevan
päävartioon. Sen kyllä näkisi. Paistaahan kuu, ja tolpissa on
kirkkaat sähkölamput. Ei tämä vartiopäällikkökään ota asemaansa niin
kirjaimellisen törkeästi. Hän on jo vanha mies, toista vuotta väessä.
Käynyt aliupseerikoulun, vaikka ei olekaan vähäisten ansioittensa
vuoksi saanut kahta natsaa olkalappuunsa. Hän on kyllä jäljillä
asioista. Luissaan hän jo luulee tuntevansa, milloin vaara uhkaa.
Siispä hän heittäytyy pitkäkseen vartiotuvan pitkälle pöydälle ja
kuorsaa pian huulet lupsahdellen.
Puhelinvartionkin pää nyökkyy yhä alemmas ja alemmas, kunnes painuu
aivan pöytään kiinni, eikä liiku enää. Koko vartio nukkuu.
Ilma kylmenee yhä yön jatkuessa. Hatara päävartio, jonka uuneja on
huonosti lämmitetty, jäähtyy myös. Kylmä puistauttaa pöydällä selällään
nukkuvaa vartiopäällikköä. Hän herää, silmää kelloon ja kiroaa heti
kiukkuisesti. Kiskaisee vaihdonjohdattajaa jalasta lattialle ja
hihkaisee:
Hopusti nyt! Kello on melkein puoli tuntia yli vaihtoajasta!
Vaihdonjohdattaja tempaisee säärestä vartiovuorolle lähteviä miehiä ja
niin he alkavat etsiä lakkejaan, kintaitaan ja kivääreitään viluisina,
unisina ja myrtyneen näköisinä. Vaihdonjohdattaja heittää kiväärin
olalleen ja ääntää juhlallisella korostuksella:
— Kolmekymmentä yksi!
Ja he painuvat kolistellen ulos. Astua nyrppäsevät lampputolppien
alla manttelin kuluneet, ruskeat helmat lepatellen, alokkailla pää
painuksissa alakuloisina mietiskellen, ettei heillä ollut lohdutuksena
edes kolmeakymmentä yhtä, vaan oli mainittava satoja.
Mutta vartiopäällikkö alkaa kiroilla ja liikkua toimekkaasti itseään
lämmittääkseen ja virkistääkseen.
— Ja missä ovat nekin kiertovartiomiehet? Etteiväthän vain ole
tuolla huonolukkoisessa putkassa? Eivät ne ainakaan muualla ole kuin
nukkumassa...
Kiertovartio, siihen sattuneet miehet katsojatkin aina tässä
garnisonissa itseään onnen kohdanneen. Siinä kulki aina kaksi miestä
kerrallaan iltasoiton ja aamuhuudon välillä. Päivällä heidän ei
tarvinnut olla vartiossa, vaan kantoivat he ruokaa, siivosivat ja
lämmittivät vartiorakennusta. Eikä yölläkään ollut olemassa mitään
järjestelmää, jolla heidän palvelustaan olisi seurattu. Sen vuoksi
olikin työlästä saada selkoa, missä he milloinkin vartioaikansa
viettivät, olletikin, ellei tarkastava upseeri ollut ylen sotahullu
mies. Siksi sotamies vartioon joutuessaan aina halusi kiertovartioon.
Muilla vartiopaikoilla oli pysyminen, joko sitten satoi tahi tuuli,
mutta kiertovartio sai aina suojaa, jos oli viisas.
Nyt oli tähän vartioon pantu alokkaan toveriksi aina vanha mies,
että nämä perehdyttäisivät alokkaan tähänkin palvelukseen. Tämän he
tekivätkin perinpohjaisesti.
Vartiopäällikkö siis meni, avasi epäilemänsä putkan ja löysi sieltä
kummankin vartiomiehen, kiväärit vieressä, nukkumassa veljellisesti
arestilaisen kanssa. Vartiopäällikkö ajoi heidät ylös, mutta
heidän vartiovuoronsa oli jo päättynyt; he menivät vartiotupaan
ja heittäytyivät ritseille. Seuraava vaihto herätettiin, ja he
ottivat kiväärinsä ja aikoivat ryömiä ritsin alle makaamaan, mutta
vartiopäällikkö esti heidät siitä. Heidän täytyi painua ulos. Vaihto
saapui. Vartiomiehet olivat äkeissään siitä, että heitä oli pidetty
yli. Sotavanhuskin heräsi melusta ja virkistyi hetkeksi ja puheli
sotilaallisia muistojaan:
— Älkää välittäkö moneen kesään! Ei se mitään, jos sotilaallista
kuntoanne hieman koetellaankin. Tässä viime talvena olin vartiossa. Se
Tappuna vääpeli oli päivystävänä upseerina. Oli liikkunut edelliset yöt
riijuulla ja nukkui tuolla upseerikämpässä. Varma oli, että se nukkui
niin siki, ettei sitä olisi saanut hereille kangilla vyöryttämälläkään.
Me kaikki asetuttiin siis levolle. Uni vähän valskasikin. Miehet olivat
viidettä tuntia vaihtamatta ja tallustelivat lopulta tänne omin päinsä.
Sitten vasta sinne lähetettiin uudet. Eikä Tappuna, kun se sitten
aamulla nouseskeli, mitään aanannutkaan...
Päivystävä upseeri tuli. Hän oli kävellyt varjossa pitkin
komppaniarakennuksen sivua, mutta seisoskeleva ja akkunoista katseleva
vartiopäällikkö huomasi hänet ajoissa, ja niinpä oli ritseillä enää
vain sallittu määrä miehiä, kun hän ehti vartiotupaan. Hän kurkisti
ritsin allekin, sillä hänellä oli kyllä tiedossa, kuinka vähän sopi
luottaa garnisonin kiertovartioon. Sitten hän kävi tirkistelemässä
arestikoppien luukuista ja meni istumaan pöytänsä ääreen, josta
puhelinvartio niinikään oli jo keretty hälyyttää hereille.
Nyt oli miehien pysyttävä valveilla. Joku katseli lauluvihkoja. Yksi
varoissaan oleva sytytti Armiron. Toinen tilasi häneltä natsan,
kolmas sai kuumat ja neljäs maahan tallajaiset. Näin jaettiin savuke
veljellisesti. Vartiopäällikkö puhui ja ylisti viisauttaan, kuinka
hän osasi olla arka ja sääntöjen mukainen juuri oikeaan aikaan. Hänen
nokkaansa muka haiskahti, milloin palon käry oli uhkaamassa. Kuinkas
olisi nytkin käynyt, ellei hän olisi herännyt juuri oikealla hetkellä
ja patistanut kiertovartiomiehet pois petien alta ja arestilaisten
putkista...
Päivystävä upseeri käveli taasen ulos omille teilleen. Pari
arestilaista pyrki ulos kopeista, kalvoi tupakkaa ja tulitikkuja
olkapäällään villapaitansa alta ja käveli jutellen ja tupakoida
leuhautellen käytävällä. Vartiomiehistä yksi ja toinen alkoi taasen
vetäytyä pitkin puuta. Mutta vartiopäällikkö oli päättänyt pysytellä
valveilla loput yötä. Vartiorakennus oli jo ylen kylmä. Vilu ahdisti.
Hän asettui istumaan selkä uunia vasten, päällystakin kaulus törröttäen
pystyssä, kädet pistettyinä taskuihin ja alkoi hiljalleen noiduskella:
— Eivät ole viitsineet konepyssyn jätkät lämmittää muuria. Mutta ei
lämmitetä mekään. Se on seiskan vartiovuoro huomenna. Joutaa se kylmä
naida seiskan monniakin...
Kukaan ei hänelle vastannut, mutta kuitenkin hän jatkoi puheluitaan
hetken kuluttua:
— Kunhan nyt olisivat ne kiertovartiot menneet semmoiseen paikkaan,
ettei se elinkautinen niitä löytäisi, että päästäisiin kunnialla pois
täältä. Vain onhan tuolla se Tamminen toisena, vanha jätkä. Ei se lennä
lankaan, vaikka kuin kytättäisiin...
Eikä tarkastava upseeri ollut kiertovartiota yllättänytkään, jos
hänellä nyt lieneekin ollut sellainen aikomus.
Heti kun kiertovartio oli päässyt ulos, oli Tamminen sanonut
toverilleen, ensi kertaa vartiossa olevalle alokkaalle:
— No, ei me kuitenkaan kierretä niinkuin monnit. Nukkua sitä saada
täytyy. Mennään leipomon lämmityskoppiin. Siellä on lämmintä ja sieltä
ei arvaa kyttä katsoa.
Lämmityskoppi oli vielä kuuma. Sementtisellä lattialla oli
parahultainen makailla paksu halko pään alla, kivääri vieressä.
Tammisella oli vanhan sotamiehen kehittynyt, mainio unenlahja. Hän
nukkui heti, mutta alokas ei saanut unta. Leipomon varastoissa oli
paljon rottia. Joku noista isoista, harmaista köntsäkkeistä pujahti
aina lämmityskoppiinkin ja ravasi ympäri. Ne juoksivat pitkin nukkuvan
Tammisen ruumista, menivät kasvojenkin ylitse; mutta hän vain korsasi,
harasi unimielissään kourallaan naamaansa, jota rotan kynnet olivat
kutkuttaneet. Alokasta nuo rotat peloittivat. Kauan hän valvoi, mutta
viimein uni voitti, raskas uni. Rotat vain jatkoivat yöllistä elämäänsä.
Sitten he molemmat heräsivät ja kimmahtivat säikähtyneinä istulleen.
Mitä oli tapahtunut? Iso, raskas halko oli vauhdilla pudota mojahtanut
sementtipermantoon aivan alokkaan pään viereen. Sen oli paiskannut
halkoja ajava sotamies, jonka tapana ei ollut tutkia mitä lämmityskopin
hämäryydessä mahdollisesti olisi särkyvää.
— Paljonko kello on? älähti Tamminen heti, kun oli selvinnyt unen ja
säikähdyksen sumuista.
— Sen pitäisi olla kuusi aivan näinä minuutteina.
— No, sitten meillä on jo hoppu! Elä sinä tapa ihmisiä niillä halon
kalikoilla, varoitti hän ajomiestä. He sieppasivat kiväärinsä ja
painuivat ulos. Oli jo melkein täysi päivä. Vain hiukan harmaata
aamuhämärää jäljellä. Nopeasti he suksisivat aukion poikki ja
pääsivät pitkin pitkän komppaniarakennuksen sivua onnekseen kenenkään
huomaamatta päävartion eteen. Samassa hihkaisi konehuoneen pilli
aamuhuudon suitsutellen harmaan höyrypilven ilmaan. Komppaniassa
ärjyivät päivystäjät. Miehet alkoivat ilmestyä käytävälle valkoisissa
pukimissaan heiluttelemaan jäseniään aamuvoimistelussa.
Päävartioon jo tuotiin teetä isossa ämpärissä, ruskeata ja
höyrähtelevää, väkevää kuin myrkky. Toisessa ämpärissä olivat
kasvisvoinapit ja sokerinokareet, säkissä leivän muhkuroita.
Aterioitiin. Vartiopäällikkö päästi avainnippuaan helistellen
arestilaisen toisensa jälkeen hakemaan osaansa. Sieltä tuli Suomen
Sotilaskin, kohmeloisena, tukka pörrössä, naama kellertävänä ja hieman
väkinäisessä hymyssä.
— No, kysäisi vartiopäällikkö, missä määrässä ne ovat Suomen Soltulla
herätykset? Sinä huutelit illalla niitä parijonoon.
— No, ei ne taida oikein äkkiä mennä parijonoon tuolla pelillä. — Ei
sinulla ole tupakkaa, että saisi aamusavut...
Yö oli mennyt. Päävartiossa alkoi päivän vaellus, harmaan, pitkän
päivän.