Kiväärien perät kalisivat sementtirapuilla, kun komppania purkautui
ulos ja alkoi asettua riveihin lumisella tanterella. Päivystäjä hihkui
ja puhalteli paljaisiin, kohmettuviin kouriinsa. Rivit ojentuivat ja
luku otettiin. Sitten päivystäjä pisti kätensä housunliitinkiin ja
puheli piloja ryhmänjohtajien kanssa. Sotamiehet, vain parisen viikkoa
sotilaan takkia kantaneet alokkaat, tuijottelivat eteensä vakaina ja
vaiteliaina, alakuloisina. Oli lauantai ja jouluaatto. Kuin suunnaton,
ylen pehmeä ja valkoinen matto peitti vasta satanut lumi maat ja
tanteret. Harmaalta taivaalta seuloutui vieläkin harvakseltaan lunta.
Kiteitä istahteli sotamiesten harmaille takeille.
Päivystäjä alkoi jo pitkästyä. Hän käveli ja tepasteli, että pistin
heilui, ja kiroili lämpimikseen.
— Mitähän ne kihot taasen munivat tuntikausia... Käyttävätköhän
nuo pirut komppaniaa marssilla, vai joko tässä nyt päästään
joulusiivoukseen...
Tallilta päin kuului sian kirkuva vingunta ja johti päivystäjän puheet
toisaalle.
— Sattumakin valmistautuu juhlaan. Kokit pitävät huolta, että illalla
saadaan täysosumia...
Nyt herrat tulevat, pari kersanttia, vääpeli ja nuori, hoikka
vänrikki, komppanian toinen upseeri. Päivystäjä ärjyy komentosanat.
Sotamiehet jäykistyvät patsaiksi, päät kääntyvät, kaikki katsovat
herra vänrikkiin, päivystäjä tekee moitteettomasti ilmoituksensa ja
kompuroipi sitten kiireesti portaita ylös komppaniaan.
Vänrikki silmäilee rivit päästä päähän, tekee huomautukset auki
olevasta napista, huonosta asennosta, virheellisesti jalan viereen
asetetusta kivääristä ja komentaa levon.
— No, pojat, tämä on jouluaatto, mutta silti meidän on tehtävä pieni
marssi, ennenkuin rupeamme juhlan valmistuksiin ja viettoon. Emme ole
tulleet tänne laiskottelemaan. Tämä asevelvollisuusaika on niin lyhyt.
Sekuntiakaan ei oikeastaan saisi mennä hukkaan.
Pieni, kalvakka nuorukainen astuu rivistä, alottaa erehtymättä
puhuttelun herra vänrikistä ja pyytää lupaa saada jäädä pois marssilta.
Hän on sairas.
Vänrikki silmäilee häntä. Saattaapa olla sairas, mutta ei tässä ole
ruvettava antamaan huonoa esimerkkiä vastatulleille miehille. On
näytettävä, ettei teeskentely, vermeily menesty.
— Miksi alokas Kärä ei ole ilmoittautunut sairaaksi aikanaan aamulla
ryhmänjohtajan aamuilmoitukseen? Olisi sitten päässyt lääkärin
tarkastukseen.
Kärä vastaa, että sairaus ilmeni myöhemmin. Se ei aina tule aivan
aamusta.
Vänrikki rypistää kulmiaan, näyttää suuttuneelta. Vai uskaltavat nyt
aivan tuliteräalokkaatkin vastata noin konstikkaasti, viisastellen.
— No, äkkiä tullut sairaus paraneekin äkkiä? Ja mikä hänellä on
kipeänä? Pääkö? No, silloin on alapään hyvä olla. Ja sitähän marssilla
tarvitaan. Sotamiehen ei auta välittää pienistä pahoinvoinneista. On
kestettävä, kunnes kaatuu. Mieluummin kuoltava seisaalleen. Menkää
riviin. Komppania, asento! Hihnasta, olalle! Käännös, oikeaan!
Tahdissa, mars!
Komppania talsii eteenpäin vaivalloisesti paksussa lumessa. Se valuu
läpi kentän maantielle vänrikin hihkuessa perässä: — Tahdissa, on
komennettu! Päät pystyyn!
Päästään maantielle. Siitä on jo ajettu hevosilla. Keskimmäisille
miehille on nyt kulku helpompaa mutta marssirivistön etumaiset
laitamiehet saavat yhä harpata umpilumessa. Vänrikki lähtee itse
pistelemään edeltä pitkin säärin. Tiukka vauhti, sanoo hän, niin
päästään pian joulun viettoon. Tottumattomille miehille käy kulku
työlääksi. Pakkaus on vielä kevyt, mutta se painaa hartioita, kivääri
osoittautuu hankalaksi toveriksi, ja sen hihnan paino ylettömäksi
olkapäällä. Hengitys käypi puuskuttavaksi ja hiki kihoaa pintaan.
Välimatkat venyvät, hännillä juosta reputetaan.
— Laulakaa, pojat!
Mutta ummen kahluusta ja vauhdista lääpästyneitten miesten kurkusta
kuuluu vain muutamia katkonaisia älähdyksiä.
— Keuhkotauti teissä on ja kuppa joka miehessä, päättää vänrikki ja
käskee lopettaa laulun.
Kun pari kilometriä on marssittu, komennetaan seis. Kiväärit yhteen ja
tiepuoleen seisoskelemaan ja istumaan vasten lumisia aitoja. Tämä on
sitä varten, selittää vänrikki, että kukin korjaa jalkarättejään, jos
niissä on sovittamista, ja mitä yleensä korjattavaa on.
Alokas Kärä oli todellakin sairas. Kiivas vauhti ja ponnistelu lumessa,
kantamus selässä saivat pään kivistyksen yhä yltymään. Huimasi ja
ellotti. Mutta hän puri hammasta ja pysyi mukana. Pysähdyttyä hän
oksenti hangelle aamulla juotua karvaan ruskeaa saijua, saippuata
röyhtäyttävää margariinia ja leivän kappaleita.
Kärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia
vanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia,
ylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä.
He puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä
puulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö... Ja sitten he kertoivat
pelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin
raatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot
työntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu
mitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei
huiputeta.
Samassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.
— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta
sinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja...
Kärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan
miehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän
kaksin käsin vatsaansa.
Vänrikki lähestyi.
— Mikä teillä on?
Sairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin...
— No, palatkaa, koska niin on.
Ja mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa
roikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.
Lähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain
visassa: se on sotamies Tiili, se osaa... Alokas Kärä katsoo naama
valkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on
pysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö... Mies
se, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.
Komennetaan ylös.
— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan
Kärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on,
joka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies
kouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä
oppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa
järjestää...
Niin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen,
puuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on
lopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi.
Oksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.
Soppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi.
Lakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita
rautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja
patjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit
ja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja
koristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja
niinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän
taivaan alle.
Kokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja
laulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut
kiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä
pöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin.
Kokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin
epäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa,
kuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten
sitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.
Nyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä
heiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita
sanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli
tehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen.
Jaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki
kertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.
— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja
alokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä
siihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin
sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin
monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin
suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä
täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita
kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt
ja kihojen mielinouteet.
Ja vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle
kokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.
Alokas kuuntelee ja sanoo viimein:
‒ Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä
sittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.
Upseerit ovat jo menneet. Hanuri soipi. Tanssitaan. Alokkailla on
vielä rahaa ja vanhoilla miehillä on lumeen kätkettyinä läkkiastioita.
Aika kuluu ja mielestä haihtuu ikävä, huolet ja armeijan monet vaivat.
Päivystäjä on ilmoittanut, että iltahartautta ei ole, mutta puoliyöltä
on kaikkien oltava levolla. Syntyy sitten jo pieniä rähinöitä
ylimielisten vanhojen miesten ja väkevistä rohkaistuneitten alokkaitten
välillä. Sotamies Tiilikin tulee alokas Kärän luo ilkkumaan:
— Monni oli sairas, mutta vanhalle miehelle annettiin sairaslepoa ja
joululääkkeitä...
Mutta Kärä työnsi hänet kurkusta seinälle ja iski naamaan nyrkillä
minkä jaksoi.
— En minä siitä muuten välittäisi, mutta ilkuta minulle ei...
Oli iso mellakka, mutta viimein rauhoituttiin. Hanuri soi. Tanssittiin.
Mutta puolelta öin on jo hiljaista. Alokas Käräkin miettii vuoteellaan,
että mies, oikea armeijalainen hänestä kehittyy. Aamulla tosin kävi
nolosti, kuten monnille, mutta illalla hän jo näytti...
Päivystäjä istuu vain pöydän ääressä, kello tokuttaa, kuusessa käryävät
loppuun palavat kynttilät.
Niin on jälleen yksi joulu ohi kasarmissakin.