Juna oli pysähtynyt hytkähdellen himmeänä elokuun iltana, ja jokunen
matkustaja kurkotteli matkatavaransa hyllyiltä ja läksi, ja jokunen
kiipesi asemalta vaunuun, pieneltä maaseutuasemalta. Pillit suorittivat
asiaankuuluvat hihkaisut, veturi puhkui, ja kolisten ja huristen läksi
juna vaeltamaan tarkkaan viitoitettua tietänsä.
Niinpä oli siitä junasta laskeutunut muuankin keskimittainen,
hoikanlainen, pystyrunkoinen mies, jaloissa saappaat ja kädessä kookas,
ruskea matkalaukku. Seisahteli, silmäili ympärilleen ja lähti viimein
astumaan lävitse pienoisen, maalaillun kyläkunnan, ohi pikku kauppojen
ja kahviloitten, pankin ja majatalon, astui hitaasti riiputellen
laukkua, katsellen ympärilleen, kuten tekee se, jolle paikat ovat tutut
entisiltä ajoilta ja jota huvittaa nähdä, mikä on muuttanut muotoaan,
mikä säilynyt entisellään.
Sitten kylä jäi taakse ja kulkijan vauhti parani. Hän rutaisi aidasta
seipään, pisti sen laukkunsa kädensijoihin ja kantoi sitä hartioillaan.
Ilta yhä himmeni, elokuinen, tyyni ilta. Leppoisa hämärä täytti
maantien, jonka molemmin puolin mäntyinen metsä tuskin kuuluvasti
suhahteli, hengitteli. Sitten hän kääntyi siltäkin hiekkaiselta,
kovapintaiselta tieltä kaitaisemmalle, ruohoiselle kärrytielle. Astui
sitä aikansa, istahti, pyyhkieli hikeä ja sytytti savukkeen. Oli yö,
lauhkea yö, pimeän kuhju, taivaslaelta pilkoitteli joku himmeä tähti
tummien oksien lomitse.
Siitä oli kymmenkunta vuotta, niille vaihein, kun tämä mies oli
lähtenyt näitten tummien metsien piiristä, pienestä kylästä tämän
ruohoisen tien päästä. Oli torpparin poika, oli käynyt kansakoulunkin,
mitä eivät niihin aikoihin vielä kaikki mökin pojat tehneet. Hänelle
pystyttiin sekin kustantamaan, hyvänlaisesti elävän torpparin ainoalle
lapselle. Oli luonnoltaan hieman haaveilevainen. Koulusta päästyäänkin
luki vielä kaikenlaisia kirjoja, mietiskeli, enemmänkin kuin olisi
ollut suotavaa siihen nähden, että hänestä piti kasvaa työmies, joka
ei pelännyt rasittaa ruumistaan. Kirjoista häneen imeytyi kuvitelmia,
jotka ajautuivat laajemmalle kuin tovereittensa ja yleensä ympäristönsä
ihmisten. Luki Runebergia ja Topeliusta ja näki maan ja kansan
kaunistettuna runon hohteella, haikeudella ja hentoudella. Kuntoa,
oikeutta, urhoollisuutta — näki isänmaan, Suomen, ja tunsi että
hänenkin täytyisi tehdä jotakin sen hyväksi, että se kukoistaisi ja
tulisi voimalliseksi.
Siihen aikaan oli Suomeen sijoitettu venäläisiä sotamiehiä ja
sinelliniekkoja santarmeja. Niitä ei kyllä ollut hänen näköpiirissään,
korpikylässä, mutta kuulihan hän niistä. Kuuli, että Suomea sorrettiin,
että santarmit vainosivat innokkaita isänmaanystäviä sulkeakseen
kivisiin linnoihin, viedäkseen Siperiaan, hirttääkseen. Ja jopa kuuli
hän huhun, että maakunnan kuvernööri oli hirtättänyt miehen, isänmaan
miehen... Silloinpa hän huomasi: hänestäkin kasvaa isänmaanmies,
sankari, jota ryssän vainukoirat ajavat takaa pitkin teitä ja
metsiä. Mielikuvituksensa alkoi hehkua kuumana. Kuinka kansa nousee
yksinäisissä, harmaissa kylissä metsien keskellä, harmaat, totiset
miehet taisteluun sortajaa vastaan. Kuvitteli sodan töitä, taistelua,
tykkien jylyä, räiskettä, palavien talojen liekkejä... Suomalainen
kaarti hyökkää pajunetit välkkyen pitkien kiväärien nenissä, ja
ryssän soltut väistyvät idän aavoille maille verisin sinellein,
pitkiin liepeisiin kompastellen... Ja Suomi olisi itsenäinen. Kukaan
ei sitä komentaisi, vieras sinelliniekka santarmi ei vaanisi enää
isänmaanmiesten töitä. Tämä maa, tummat metsät, huurteiset tai tuulessa
humisevat, kylät, sinisinä läikkyvien järvien rannoilla tai mustina
hyömistävien jokiuomien partailla, meren rannalla, vihreitten peltojen
keskellä tai talven lumiin uponneina, olisivat vapaat...
Ja sitten alkoi hän kuulla outoja kuiskeita, kuuli miesten puhelevan
illoin, kun istuskeltiin pirtissä piippuja imien, että Suomen nuoria
miehiä oli siirtynyt Saksaan taistellakseen vieraalla kamaralla
vihollista vastaan. Niin, ehkäpä kerran omallakin kamaralla, sotataidon
oppineet miehet, ehkäpä Suomi karistaisi suuren sortajan ikeen näinä
häikän aikoina, koko maailman taistellessa... Sitten kuuli hän huhuja,
että siellä tai siellä oli liikkunut Saksaan värväri, jota santarmit
ajoivat kuin metsän petoa...
Eikä hän saanut enää öisin unta, ei rauhaa, ennenkuin oli nähnyt
värvärin, ennenkuin oli lähtenyt kotoaan matkustaakseen Saksaan
soturiksi. Niin hän lähti lapsuutensa laaksosta vähän kuin varkain,
parinkymmenen vuotisena torpanpoikana, sydämessään haaveet itsenäisestä
Suomesta, ehkä myöskin mielessä muuta, kyllästymistä hiljaiseen elämään
korpikylässä, yksitoikkoiseen työhön vainiolla tahi huokaavan metsän
sisässä, halua johonkin outoon, tuntemattomaan, elämään...
Äiti siellä harmaassa mökissä lienee itkeä tihistellyt, vuodattanut
suolaisen kyynelen ryppyiselle poskelle, isä oli tuijottanut vakain
naamoin, jurona, imien piippua ja sanonut, että niin sen kävi, kun
sillä koulua käytti, perehtyi kirjoihin, imi niistä outoja haaveita ja
joutui hulluille teille, seikkailuihin.
Siitä oli nyt vuosikymmen, jopa toistakin.
* * * * *
Sitten Lockstedtin leirillä metsäkylän poika tunsi itsensä pettyneeksi,
apeaksi. Jotakin, joka oli ollut kaunista ja ilmassa häilyväistä,
oli läjähtänyt kasaan. Tämmöistäkö olikin tämä isänmaanmiehen elämä.
Kasarmi, hermostuttavan täsmällinen ja siisti; harjoituskenttä
harmaana ja tasaisena. Missä lieneekään sotilaallinen uljuus? Hänestä
tuntui, että täällä piti paremminkin ottaa luontoonsa piiskatun koiran
nöyrämielisyys. Nöyryys, no, sitähän opettivat viisaatkin; se on
ihmisluonnolle hyväksi.
Ja päivät alkoivat kulua. Saksankielistä komentoärjyntää. Asentoa,
marssia. Pullisteltuja rintoja ja pohkeita ja pystyjä päitä.
Sotamiehen pitää olla tahdin näköinen, kuin leijona päältä nähden,
vaikka olkoonkin sisällä nöyryys. Liikettä kentällä, kivääriotteita,
ampumaharjoitusta, marssia, marssia pakkaus hartioilla pölyävillä
teillä.
Niinpä meni harjoituskausi yksitoikkoisena, ankaran harmaana. Hän
pureutui vähitellen, tottui. Olihan tämä kaikki tarpeellista, jos mieli
jotakin tehdäkin, eikä ainoastaan hautoa ja haaveilla päänupissaan. Oli
opittava sotataitoa, ettei hämmentyisi veritöissä, sillä verellä oli
lunastettava kaikki arvokas tässä maailmassa, isänmaalle vapaus. Ei
auta haikailla.
Rintamalle, sotaan. Isänmaan vapautta haaveilevalle metsäkylän
pojalle oli sekin ikäänkuin liian runotonta. Rähmällään savisessa
juoksuhaudassa, granaattien ulisten vaeltaessa ilman lävitse,
pudotessa, tongaistessa maata ja räiskäyttäessä rapaa ja sirpaleita.
Konekiväärien rätinää, joskus myrkkykaasujen inhoittavia pilviä.
Toisinaan tiedusteluretkiä lävitse sotkuisten väkälankaesteitten
yön pimeydessä. Ammuntaa. Välistä yritettiin hyökätä tai torjuttiin
vihollisen rynnistystä. Joku Suomen mieskin kaatui, joku haavoittui.
Hänkin sai granaatin sirun käteensä. Hänenkin punaista vertaan valui
Kuurinmaan jäiseen multaan, valui pienen Suomen puolesta siellä
etäällä. Makasi sairaalassa ja palasi jälleen rintamalle. Aika vieri
ja mitään ei tapahtunut. Sota vain jatkui. Mieleen valui epätoivo,
epäilys, että ei tulisikaan mitään tapahtumaan, että he olivat turhalla
harhatiellä, ilman aikojaan tuoneet itsensä tänne isojen jalkoihin,
antaneet aherruksensa, verensä ja henkensä. Taistelivat suuren Saksan
puolesta suurta Venäjää vastaan. Näin kävi hänelle ja monelle muulle.
Ja sitten tuli turtumus, tylsyys. Käyköön miten käypi ja tulkoon mitä
on tullakseen.
Jo kuuluu kohua Venäjältä! Keisari kukistuu! Jo lopettaa Saksa sodan
sillä rintamalla. Voitettu, vallankumouksien kuohuttama Venäjänmaa
tekee rauhan. Mitä, mitä tapahtuu nyt? Antaako vapaa Venäjä Suomellekin
vapauden, elääkö Idän Suuri Tasavalta sen kanssa kuin ystävä ja veli?
Ja miten käypi silloin tämän sotilasjoukon, Saksan jääkäreitten?
Sitten kuuluu jo kohu Suomestakin, Suomi nousee, rahvas huurteisten
metsien kylissä ja kaupungeissa. Se ravistaa vanhat ikeensä, joita se
on kauan kärsivällisesti, itsekseen nuristen kantanut. Se tarvitsee
johtajia, se kutsuu vieraalla maalla sotataidon oppineita poikiaan.
Hetki oli tullut, päivä kajasti. Saksan jääkärit purjehtivat Suomeen.
* * * * *
Se mitä tämä torpanpoika oli haaveillut pääluunsa alla joku aika
takaperin, oli nyt toteutunut. Suomen niemellä kävi kiihkeä laine
ihmiseläjien verissä. Sota oli alkanut, vapaussota. Tämä vieraalla
maalla opinkäynyt torpanpoika oli myös pienenä päällikkönä armeijassa,
joka sikisi ilmoille huurteisista, tummista metsistä. Talojen isäntiä
tahi poikia harmaissa sarkatakeissa, virka- ja lukumiehiä kaupungeista,
torppareita ja jopa työmiehiäkin, enimmät asian puolesta innostuneita,
jotkut astuneina riveihin esivallan käskystä. Ei ollut aluksi kaikilla
aseitakaan. Monille riitti vain vanhoja, ruostetorvisia pyssynrämiä.
Käytiin niillä ryssäläisten osastojen kimppuun, joista enimmät kylläkin
laiskoina makasivat kasarmiensa ritseillä, viitsimättä ampua tahi
tapella. Saatiin aseita ja lähdettiin vyörymään kohti etelää, ajamaan
ryssän sinelliniekkoja.
Mutta mitä? Oliko myös ryssän riveissä Suomen miehiä, jopa etupäässä,
niin että he olivat runko ja vieraan maan miehet vain apuna. Suomen
kansa oli lohjennut kahtia ja karkasi toistensa kimppuun. Se oli
kapina, punakaartin kapina. Mitä olivat nuo kapinamieliset? Tavallisia
työmiehiä, torppain miehiä, ryssäin patteritöissä laiskistuneita
jätkiä, katulutkia... Halusivatko he pitää maassa vihollisen, ryssän
lain ja vallan? Tämä jääkäri, pieni päällikkö, mietti ja uskoi,
etteivät he sitä halunneet. Hekin nousivat oman aatteensa ja asiansa
puolesta, katkeroituneina, kateellisina, hävittääkseen vanhan ja
pystyttääkseen maahan uuden järjestyksen, uskoen siten saavuttavansa
vapautta ja hyvinvointia, tasa-arvoisuutta. Innolla he nousivat,
ampuivat epäröimättä. Mutta sitä kiihkeämmin kävi valkoinen armeija
kimppuun. Tämäkin jääkäri, entinen torpanpoika, vei sinne epäröimättä
omaa osastoaan. Tosin hän oli alussa ällistynyt, pelästynyt, että
tämä kansa, josta hän oli lukenut nuoruutensa runokirjoista, jonka
piti olla tyyni ja lainkuuliainen, ehkäkin sodassa urhea, että tämä
kansa saattoi olla niin kiihkeä veriltään, hermostuvainen, aivan
kuin verta himoitseva, joka saattoi ampua luodin vangiksi saadun
kansalaisensa pään lävitse, kerskuen, kuin huvitellakseen. Jopa
kerrottiin punakaartin toimeenpanevan kidutuksia, vetävän mahat halki
valkoisilta, ripustavan suolet puunoksalle. Hän mietti sitäkin, että
siellä ehkä joku hänen entisiä tovereitaan, työmies tai mökinpoika,
laukaisi aseensa hänenkin päänsä menoksi ja hän heidän. Mietti sitä
ja muutakin, mutta ei miettinyt kauan. Tämä oli nyt vihdoinkin sitä
unelmoitua, kävivät suuret tuulet, oli alkanut vapaussota. Nyt oli
tapella nyökytettävä, ei ajatettava.
Pyhä innostus ja viha täyttivät hänet. Nuo, eivät ne olleet Suomen
kansaa; ryssän riveissä taistelivat, perivihollisen, omaa esivaltaansa
vastaan. Hylkyjä. Jos tämä kansa olikin erimielinen, niin mikseivät
ensin yhtenä miehenä ajaneet vierasta pois ja vasta sitten käyneet
toistensa kimppuun pyssyin ja pistimin...
Niinpä meni sotaretki loppuunsa sulavilla lumilla kevättaivaan
alla, kiihkeissä taisteluissa, punakaartin tehdessä viimeiseen
saakka vimmaista vastarintaa. Mutta saksalaiset kypärit kuulsivat
etelässä punaisten selän takana. Kapinalliset lyötiin, ahdistettiin,
kukistettiin ja vangittiin. Monta kaatui vapautusarmeijasta, monta
jääkäriäkin, mutta tämä torpanpoika ei saanut naarmuakaan, vaikka hän
kulkikin etujoukoissa aina mustalle Rajajoelle.
Voitto oli saatu. Suomi oli itsenäinen, vapaa, toukokuisen sinisen
taivaan alla, ensikerran sitten muinaisten aikain hämyn, jolloin
rautapukuiset miehet tulivat tänne toisessa kädessä risti ja toisessa
miekka.
Mutta kymmeniä tuhansia miehiä makaili vankileirillä, mustin mielin,
kirous sydämessä. Veren höystämästä maasta nousi vihreä ruoho kuten
ennenkin. Valkoisten sankarihaudoille kohosivat kivet. Punaisten
hautojen soraläjälle kannettiin salaa verenpunaisia kukkia.
* * * * *
Sodan päätyttyä hän jäi armeijaan, kuten hänen nuoruutensa
kuvitteluihin siellä isänsä harmaassa mökissä oli kuulunutkin,
upseerina itsenäisen Tasavallan sotajoukoissa. Ei hän sentään ollut
vielä upseeri, mutta jotakin sinnepäin, leveä, keltainen paartu
olkapäällä, arvonimeltään jääkärivääpeli. Eikä hänellä ollut liioin
toiveita sen korkeammalle kohotakaan, koulutietoja saamattomana, liian
vanhana käsitteelliseen ajatustyöhön tottumattomin aivoin hankkimaan
enää upseerikoulussa tarvittavia tietoja. Eikä hän siitä liioin
välittänytkään. Aliupseerillakin oli runsaasti, yllin kyliin tekemistä
tässä nyt uudesti luotavassa Suomen armeijassa. Hän heittäytyi innolla
niihin järjestelyjä muihin töihin, joita oli hänen työpiirissään.
Unelmat olivat toteutuneet: itsenäinen maa, sotajoukko sinisen
ristilipun alla. Oli puuhattava innolla, että siinä ruotu ruotuun
yhtyisi, että se pian olisi valmis, järjestynyt, hirmuinen...
Mutta välistä ajautui mieleensä epäilys, masennus: mitä tämä oli? Mitä
oli saavutettu? Vapaus, itsenäisyys. Se oli nälkäkesä. Sotamiehillä oli
vähän mustaa, akanaista leipää. Vankileireillä kuoli punaisia nälkään,
tauteihin. Hän ajatteli, että ei tämä vielä ollut niin ylen kaunista,
kun sen oli saattanut kuvitella silloin aikoja sitten. Tokko se siksi
tulikaan? Toinen osa kansaa kyräili toista vihaisesti. Miksi eräistä
rajan yli ajettu vihollinen haisi niin hyvälle...
Meni vuosi ja kuultiin, että Viro ajaa pois venäläisiä, pieni Viro,
jonka piti olla Suomen suuri sukulainen, ikäänkuin velimies tahi
serkku. Sekin aikoi olla vapaa ja itsenäinen. Ja näinä aikoina tämän
jääkärivääpelin tajuun tuli uusi, suuri kuvitelma, joka ennen ties
mistä syystä ei ollut siellä itänyt, eikä tehnyt vesaa. Suur-Suomi!
Hänen mielensä masennus ja penseä harmaus hävisi. Sielussaan havisivat
kuvittelujen linnun siivet. Suur-Suomi! Koko Suomen heimo yhdeksi,
laajaksi, mahtavaksi valtakunnaksi, Inkeri, Aunus, Vienan Karjala, jopa
Ruotsin Länsipohja, Ruija ja Kuolanniemi... Aikoiko joku vastustaa
tätä tuumaa? Oliko se mahdoton jonkun mielestä? Mahdottomia oli jo
tapahtunut! Katsokaa! Suomi oli itsenäinen, sillä oli sotajoukko!
Älköön se olko tarpeeton jäsen, koru! Hukarit tupesta, nikkeli
viuhumaan kiväärien piipuista, ellei nyt kerran mitään suurta saada
aikaan ilman veren vuodatusta... Mutta Suomen armeija vain harjoitteli,
makasi kasarmiensa ritseillä, söi vesipuuroa ja mustaa leipää.
Hän erosi armeijasta ja yhtyi Viron avuksi lähteviin vapaajoukkoihin.
Tavallisena rivimiehenä hän oli mukana taisteluissa. Kuulat säästivät
häntä nytkin. Hän ei saanut haavaakaan, vaikka luodit kerran tai pari
pyyhkäisivät lakin hänen päästään. Venäläiset väistyivät, venäläiset
ja kiinankulien palkkasoturi-pataljoonat. Viro oli vapaa. Hän iloitsi,
että oli laukonut kivääriään sen vapauden puolesta.
Sitten kuultiin, että Aunus nousi. Ohoi, näyttipä siltä, että Suomen
heimot yksitellen vapauttivat itsensä, vaikkakin tämän Pää-Suomen
joukot olivat toimetonna. Vaikkakin siltä hukari näytti juuttuneen
ainaiseksi tuppeen, sitten kun se oli sinne pistetty. Mutta hän yhtyi
Aunukseen lähteviin vapaajoukkoihin. Sillä vieläpä oli Suomessa
miehiä, jotka olivat valmiit lähtemään sinne, missä luoti lähetettiin
viheltämään Suomen puolesta ryssää vastaan. Tästä retkestä tuli hänelle
murheen matka. Hänen kiihkeät unelmansa Suuresta Suomesta raukenivat,
lannistuivat, ehkä kuolivat ainiaaksi.
Ei hän ollut tyytyväinen näihinkään Suomen vapaajoukkoihin, joissa
hän oli pienen päällikön paikalla. Eivät nämä edes kunnolla osanneet
tapella, kuten oli taisteltu Saksan rintamalla, Pää-Suomessa,
Virossakin. Näissä oli liian paljon nuoria, melkein lapsimiehiä,
lyseolaisia. Sitäpaitsi oli sanottu, että Aunus oli noussut. Harvapa
näistä näytti sotaan lähtevän. Enimmät olivat aloillaan, jopa
penseitäkin, kehittymättömiä raukkoja.
— Opettaa heitä vielä pitäisi, kehittää, ennen kuin heille liehuu
vapauden lippu.
Ennen pitkää tuli raskaita tappioita, perääntyminen, pako, avuton
harhaileminen lävitse Aunuksen. Varustukset olivat huonot, ei
ollut ravintoa, kaikinpäin kurjaa. Joukoissa ilmeni kurittomuutta,
tylsyyttä. Yksi komppania ryösti kerran nälissään kirkon, joi viinit.
Kenttäoikeus pystyyn. Kolme miestä komppaniasta tuomittiin kuolemaan
arvalla. Muuta rankaisumahdollisuutta ei ollut. Tämä jääkärivääpeli oli
tuomioistuimessa. Hänen mieleensä uppoutui ainiaaksi erään kuoleman
arvan nostaneen kuva, hoikan, kalvakan lyseolaisen.
Sitten hän sai eräässä kahakassa luodin sääreensä, pelastui töin tuskin
omiensa luo ja kotimaassa sairaalassa maatessaan hän sai tiedon, että
viimeisetkin Aunuksen vapauttajat olivat palanneet, repaleisina ja
laihtuneina, nälistyneinä ja kurjina.
Hänen Suur-Suomi kuvittelujensa väkeväsiipinen lintu oli käynyt lepoon.
* * * * *
Kun vamma parani, hän palasi taasen vääpelin vakanssilla armeijaan,
yksinäiseen maaseutugarnisoniin. Säärensä oli parantunut melkein
täydelleen, paitsi että sitä pitemmälti käveltyä tai säitten muuttuessa
vihloi ja kolotteli ja sillä silloin täytyi hieman ontua. Pitkän eron,
pitkän vuoteessa lojumisen jälkeen hän tunsi itsensä levänneeksi
ja virkistyneeksi, ryhtyi mielihalulla hänelle jo entuudestaan
niin tuttuihin palvelushommiin. Kasarmien täsmällinen järjestys,
harjoituksiin lähtevän komppanian häly, komentoärjyntä, sotamiesrivien
yksituumaiset temput, kaikki tuntui hänen mieltään virkistyttävän,
ilostuttavan. Hauskalta tuntui kävellä öisessä hiljaisuudessa
pistoolikotelo vyöllään päivystävänä aliupseerina, miettien, että nyt
hän on pieni päällikkö Suomen armeijassa, kuten oli kerran kuvitellut,
kauan sitten, pienenä poikasena.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin taasen toisia mietteitä alkoi
ajautua hänen tajuntaansa, epäilyksen masentavia mietteitä. Hänen
luonteensa oli niin onnettomasti rakentunut, ettei hänestä koskaan
näyttänyt tulevan kunnon soturia. Miksi hän ei voinut olla kuten niin
monet aliupseeritoverinsa: syödä leipänsä ja juoda viinansa hyvällä
mielellä ja heittää kauas mietteet tämän maailman turhuudesta?...
Sotilas, sen tulee vain toimittaa tehtävänsä, eikä rasittaa itseään
ajattelemisen ja tutkimisen murheilla.
Hän havaitsi nyt maanmiestensä haluttomuuden ja taipumattomuuden
rauhanaikaiseen asepalvelukseen. Kapinan kohuinen aika oli jäänyt
taakse. Ei kukaan huomannut asiaa, jonka puolesta tarttua pyssyn
tukkiin. Miksi siis oleskella kasarmeilla ja hikoilla ja temppuilla
harjoituskentillä ja tuiki ylettömästi olla kunnioittavinaan toista
miestä, napeilla ja nauhoilla koristettua esimiestä? Se kävi
suomalaisten luonnolle tukalaksi, työlääksi ja katkeraksi. He eivät
käsittäneet mitään työtä, jota tehtiin joidenkin kaukaisten, hämärien,
oletettujen, työläästi tajuttavien päämäärien hyväksi. Pelolla he
odottivat asevelvollisuusaikaansa, keinottelivat itsensä vapaiksi, jos
suinkin mahdollista, pitivät kasarmeja ja harjoituskenttiä kolkkoina
ja kammottavina, ihmisten kiusaksi keksittyinä kidutuslaitoksina,
siellä vietettyä vuotta hukkaan heitettynä, elämänsä kirjoista pois
pyyhittynä. Ja suuri rymyn ja ilon hetki se oli, kun he sieltä
erkanivat, ylösnousemus, kuolleista herätys, vapauden päivä.
Tämä jääkärivääpeli jysähti monesti pitkiin mietteisiin kuullessaan
vapautuvien miesten hihkuvan, julistavan, että tämä oli ilon päivä,
sellainen, ettei ennen ole ollut, eikä toista ole enää tuleva. Ja hän
ajatteli, että oliko tämä kansa todellakin noin pintapuolista: vapauden
laitoksessa he palvelevat ja luulevat olevansa orjuudessa... Jos
rakastikin rauhan töitä, niin miksei käsitetä, että juuri tällä työllä
sitä paraiten turvattiin? Turvattiin pyssyn räiskeellä, tulipaloilla,
hävityksellä ja verellä... Niin, niin merkillisesti oli tämä maailma
rakennettu, että sellaisella piti täällä säilyttää ja pitää vireillä
rauhaa ja turvallisuutta. Semmoisilla se oli täällä äskettäin
saavutettu, mutta näytti siltä, että vaikka nämä suomalaiset saattoivat
olla hyviä sotureita sodassa, he rauhan aikana olivat mahdollisimman
penseitä, kankeita ja vastahakoisia.
Unisina, äreinä ja kärsineen näköisinä he marssivat, kun aamuherätys
oli hihkaistu, voimisteluun. Varovasti ja huolella he heiluttivat
jäseniään, ettei vain tulisi mitään liikaa ponnistaneeksi, ja jos
valvojan silmä vältti, niin heti ne lakkasivat kokonaan. Kaikilla
heillä oli jo aamusta alkaen mietteet, että miten mahdollisimman
vähällä vaivalla päästä taasen iltaan. Ei mihinkään muuhun innostusta
kuin koiranjuonien keksimiseen, joilla koettaa karttaa palveluksen
vaivoja. Näille piti muka sitten kasvattaa isänmaan henkeä,
kohdella näitä niin, että he kasarmissa viihtyisivät, rakastaisivat
päällystöään. Neuvokoot viisaat, miten saada nämä liikkeelle pään
silityksillä. Kirota niille piti ja ärjyä, eivät ne muuten vääjänneet
senttiäkään. Ja päällystöään kohtaan oli heillä koko suomalaisluonnon
katkeruus, epäluulo ja vihamielisyys sitä kohtaan, jota heidän
täytyy totella. Millä halveksivalla säälillä he osasivatkaan lausua
sanan: kapitulantti. Heti sen soinnusta kävi ilmi, että he pitivät
sellaisen alimpana oliona ihmiskunnassa, tuskin enää mitään ihmisarvoa
omaavana. He pitivät selvänä, että sotaväessä rahan edestä palveleva
oli joko niin laiska tahi muuten taitamaton, ettei mitenkään voinut
elää siviilitöissä. He olivat keksineet kapitulantin kaulusmerkille
nimen »nälkänauha» ja saattoivat pois lähtiessään lausua äskeisille
esimiehilleen ystävällisen neuvon, että hirtä itsesi siihen
nälkänauhaan, ja tuoda ilmi mietteen, että vaikka heille tarjottaisiin
rykmentin komentajan paikka ja palkka, eivät he liikoja epäileisi
lähtiessään astumaan.
Tiesipä tämä Saksassa sotaopin käynyt jääkärivääpeli, että monet
hänen aliupseeritovereistaan saivat pysytellä poissa näkyvistä
miesten vapautumisaikana, koska joku näistä, vanhaa vihaa mielessä,
saatuaan sivilit selkäänsä ja viinalla luontoaan lisättyään olisi
saattanut heittää kohti nuppia jakkaran tai tiilikiven kappaleen. Hän
ei piileskellyt, mutta eipä hän ollutkaan miesten kesken kaikkein
pirullisimman kihon maineessa. Hän ei ollut koskaan luennoilla käskenyt
miestä, jonka ääni oli heikko tai käheä, kukkumaan ja räpistelemään
käsiään käen tavoin, tahi komentanut jotakin puun latvaan huutelemaan
olevansa armeijan suurin pöllö, tahi matamaan sänkyjen alitse. Kaikki
sen tapaiset kun olivat harjoituksia, joiden toimeenpanijaa kohtasi
sotamiesten suurin viha.
Nämä kiusaavat, kyllästyttävät seikat ajautuivat usein hänen
mietteisiinsä, ja elämänsä alkoi tuntua harmaalta ja ahdistavalta.
Näinkö tämä oli aina menevä? Aina vain uusi, tyhmä alokaslauma,
jonka kanssa sai muokata ja kirota, hihkua komentosanoja, opettaa
arvomerkkejä, luetella tähtien ja nauhanpätkien suurta merkitystä,
ampuma-aseitten osia, rikos- ja järjestyssääntöjen pykäliä. Ja kaikki
oli niille väkisin ahdettava päähän. Jos tiesivätkin jotakin, niin
eivät olleet tietävinään. Vielä vuoden lopussakin ne sanoivat
pirusillaan isojen sotaherrojen tarkastuksissa, kysyipä mitä rikosta
tahansa, siitä olevan määrätyn vähintään kuolemantuomion.
Ainako tämmöistä, ainako vääpelinä armeijassa, »elinkautisena», kuten
nuo kirotut suvaitsivat sanoa? Ei ollut toivoa ylenemisestä upseeriksi.
Ja mitäpä jos ylenitkin? Hänestä näytti, että niitäkin, useimpia,
vaivasi sama kyllästymys, ilon ja innostuksen puute. Ryyppivät
viinaa useimmat yöt, tulivat komppaniaan äreinä, pahantuulisina,
äyhkivät aliupseereille, miehistölle ja poistuivat jälleen. Näytti
siltä, että harvalle riitti elämäniäksi ilon ja rauhallisuuden mehua
nopeiden ja tehoisien tappotapojen opettamisesta, tulen ja liikunnan
vuorovaikutuksen ja suojatun tien hyödyn selittämisestä.
Yhä enemmän hän kyllästyi, tunsi vastenmielisyyttä ja ahdistavaa
harmia, kun sotamies tuli häntä vastaan kunniaa tehden, pahasti
kyräten kämmenensä suojasta, kasvoilla synkkä ja piinaantunut ilme.
Varsinkin eräs pieni juttu pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti.
Jo monen ikäluokan hän oli kuullut jollakin pitkällä, työläällä
hiihtomarssilla, kun miehet kiskoivat konekiväärejä ja hänen Aunuksessa
haavan saanut jalkansa oli jo ontuva ja kankea, pitävän yllä tämän
tapaista keskustelua: — Mihin nyt ollaan menossa? — Matkalla Aunukseen.
Siellähän näitä kylvökoneita tarvitaan... Tämmöinen nälvintä harmitti
ja ahdisti häntä, raivostutti. Hän tunsi halua juoksuttaa noita miehiä
menehdyksiin, komentaa ne puuhun ja sieltä pää edellä hankeen, tehdä
jotakin ilkeätä, joka niitä oikein nöyryyttäisi, saisi ne huomaamaan,
miten iso valta oli sentään Tasavallassa yhden kullatun nauhan miehellä.
Ei hän sentään tehnyt mitään. Hymähti itsekseen halveksivasti ja
vaikeni. Mutta vähitellen hänessä kypsyi päätös, että hän eroaa
armeijasta, näyttää, että ei hän sentään vielä ollutkaan niin
elinkautinen. Vaikka olikin vuosikymmenen ollut tällä elinkeinolla,
niin hän näyttäisi, että hän vielä ryhtyy ja pystyy muuhunkin.
Oli eräs kylmä päivä. Satoi ja tuuli. Tarkastavana aliupseerina hän
käveli vartiopaikalta toiselle harmaine sadetakkeineen. Garnisonin
portilla käveli vartiomies mustassa sadekauhtanassaan, huppu päässä,
asteli ärtyneenä ja synkin mielin, yli-ikäinen, kerran karannut ja
Ilmajoella käynyt junkkari, romuluinen jätkämies. Ei ollut huomaavinaan
tarkastavan upseerin tuloa, astui vain kivääri olalla roikkuen.
— No, mikä mies te olette?
— Vartiomies. Garnisoniahan tässä varmistetaan, vastasi mies
pysähtymättä puhutteluasentoon.
— No, ilmoittakaa!
— Kyllä minä sen läksyn osaan, vaan osannet tuon sinäkin, kun olet
ikäsi väessä ollut.
— Taitaa tehdä mieli linnaan taasen.
— Ennen sielläkin kuin Suomen ruotuväessä.
Vääpeli katseli häneen synkkänä. Ei tuommoiselle kannattanut kirota
eikä ärjäistä. Se menisi turhaan.
— Tiedättekö, mitä vartiomiehen velvollisuuksiin kuuluu?
— Jo tuon tietää: pitäisi viedä luut yhteen, kun kapitulantteja sivu
kulkee.
Hän palasi päävartioon, mutta raportin sijasta, joka hänen olisi
pitänyt kirjoittaa, kirjoitti hän erohakemuksensa. Samana päivänä, jona
hänelle ero myönnettiin, sai hän kirjeen entiseltä, melkein unohdetulta
kotimökiltään. Isäukko makasi siellä kuolleena. Hän heitti yltään niin
kauan käyttämänsä sotilastakin, otti ylleen sivilit ja nousi junaan.
* * * * *
Savuke oli sammunut. Hän nousi, nosti laukkunsa hartioilleen ja lähti
astumaan ruohottunutta tietä. Elokuinen yö oli lauha; tummasta metsästä
tien sivuilta kuului kuin sipinää ja kuiskuttelua, korkealta kuulsivat
himmeät tähdet. Siellä hänen lapsuutensa mökissä, joka jo oli niin
lähellä, oli kai vanha, rypistynyt äiti sytyttänyt keltaisen lampun
odotellessaan poikaansa, jota ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä
kauan sitten lähti tuntemattomille, oudoille teilleen. Ja riihessä
lepäsi kai isänsä kylmänä ja rauhallisesti.
Himmeässä, lauhassa yössä hän itsekin säpsähtäen ihmetteli, millä
oudoilla poluilla oli harhaillut. Nyt hän oli vihdoinkin palannut
sinne, mihin hän kuuluikin. Isän hän peittäisi maan multiin ja
ottaisi haltuunsa perintönsä, mökin, hakisi sinne vaalean tytön
sieltä punaisesta talosta, kaukaisen harmaan kasarmin seutuvilta. Ja
sitten hän asuisi tuon muhevan ja kitsaan maan helmoissa, tummien
metsien keskellä taivaankannen alla, sinisen tai pilveileväisen,
niissä askareissa ja mietteissä, jotka kuuluvat yksinkertaisille,
vaatimattomille ja hiljaisille eläjille.
Kun tulisi ruma syksy, sade ja tuuli, ja jalkaa pakottaisi muinaisilla,
oudoilla poluilla saatu vamma, sytyttäisi hän keltaisen tulen ja
viettäisi sen ääressä pitkän ja pimeän illan vaalean, punaisen talon
tyttären seurassa muistellen menneitä.