Vasta aamulla ennätti Sivelin Hovilaan. Hän oli joka keskievarissa
saanut odottaa hevosta, toisinaan tuntikausia; sillä sinä iltana ja
yönä ajoivat enimmät markkina-vieraat kotiinsa ja olivat vieneet
kyytihevoset kaikki. Tuo muuten niin hätäilemätön Sivelin oli nyt kuin
tulisten hiilien päällä. Ja koko sillä ajalla, minkä hän tähän asti oli
ollut matkoillansa, hän ei voinut saada naimis-tuumiansa selville;
mutta nyt hän puolessa tunnissa oli tehnyt päätöksensä, että jos hän
vielä löytää kaikki hyvin, niin hän heti suorastansa kosii Annaa, ja
viepi hänet pois koko Hovilasta, kotiinsa sisarensa siipien alle.
Viimein pääsi hän Tyynevedelle. Kirkolla sai hän kuulla, että
Hovilan emäntä ja tytär eilen olivat matkustaneet kirkonkylän kautta
naapuri-pitäjääsen. Hän suomi selkään hevostansa ja eteenpäin mentiin;
mutta edempänä hiljenikin vauhti hiljenemistään. Hän oli päättänyt ajaa
suorastansa Hovilaan, mutta myöhästymisensä näin täyteen aamupäivään
saatti hänet ymmälle taas. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään, ja kello
puoli kahdeksan aamulla hän jokseenkin hiljaa ajoi Hovilan pihaan.
Pihalla vallitsi hiljaisuus. Hän hyppäsi kärryistä, ja nähdessään
tuvan oven olevan raollaan, astui hän sisään. Siellä sama hiljaisuus.
Hän käveli pari kertaa lattian poikki. Äkkiä aukeni kamarin ovi
ja kynnykselle ilmautui Lydia. Sivelin jäi seisomaan suu auki.
Lydiakin hämmästyi niin ett'ei tullut vetäytyneeksi takasin, vaikka
vaatteuksensa oli aivan järjestämätön, tukkansa kampaamatta ja silmät
raukeat ja uniset.
"Missä Anna on?" kysyi Sivelin.
Lydia oli jo aikoja arvannut, ett'ei hänen isänsä ollut antanutkaan
Annalle tuota pakettia kosio-kirjeineen, mikä erhetyksestä oli tullut
Lydian käsiin -- olisihan siitä pitänyt jotakin jo kuulua.
Nyt oli ensimmäinen ajatuksensa se, että Sivelin tuli vetämään heitä
edesvastaukseen heidän käytöksestänsä siinä asiassa. Hän nosti nenäänsä
ja oli kohta valmis suittamaan pilkalla Sivelinin syytökset.
"En minä tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyt Lydia vuorostansa, vetäen oven
puoli-väliin kiinni eteensä.
"Onko herra Kokka käynyt täällä?" kysyi taas Sivelin.
"Markkina-pohmelossa taidatte olla, vai mitä merkinnee tuo teidän
tunkeuminen meidän huoneisin", vastasi Lydia ja paiskasi oven kiinni.
Sivelin älläili salissa vähän aikaa, hänen täytyi tunnustaa, että
käytöksensä näytti sangen kummalliselta. Sitten hupsahti hän ulos.
Porstuassa seisoi Eva, joka kuultuansa jonkun tulleen oli noussut ylös,
pukenut päällensä ja kiirehtinyt katsomaan.
Häneltä Sivelin rupesi kysymään. Eva ensimmältä naureli vaan, mutta
kovin kauvan hän ei huolinut salata tietojansa, sillä hänellä oli
hyvässä muistossa Lydian eiliset torat.
Hän oli ollut valveella puolen yön aikana ja kuullut jonkun ajavan
kujalla, mutta pihaan kun ei tullut kukaan luuli hän pettyneensä.
Samassa kuitenkin kuului käynti ensin tuvan ovessa sitten sisä-kammarin
ovessa, ja niinikään taas pari tuntia myöhempänä. Eva oli kai hiipinyt
kuuntelemaan, sillä hän vakuutti aivan varmasti, että Anna se ei ollut,
joka siinä kulki, että Anna laisinkaan ei ollut kotona: Anna oli mennyt
pois jo aikaisemmin illalla Evan ollessa kylässä ja ennenkuin Lydia
palasi, arvattavasti noin kuuden taikka seitsemän tienoissa; hän oli
ehkä Hannulassa taikka myös kauppamiehen sisaren tykönä.
Sivelinin kasvot olivat selvenneet. Hän kysyi vielä oliko siis Lydia
lähtenyt ja minkätähden hän oli palannut kesken matkaa, ja saatuansa
siinä suhteessa tietää mitä Evakin tiesi, kääntyi hän Hannulaan.
Sivumennessä hän pistäytyi katsastamaan talliin. Karja-pihalla
toimiskeli Heikki; hän oli juuri lykännyt liiteriin Hovilaisen
turkulaiset kärryt. Virkku seisoi pilttuussaan ja sen tahmaskaiset
karvat sekä kupeilla kuivettunut vaahto todistivat kovasta ajosta.
"Isäntä on tainnut tulla yöllä, vaikk'emme sitä kuulleet", arveli
Heikki, tervehtien Siveliniä.
"Ei", vastasi Sivelin. "Isäntämme makaa kipeänä kaupungissa; mutta
herra Kokka on tullut -- ja mennyt. Kohta saatte kuulla enemmän".
Ja hän lähti menemään Hannulaan.
Heikki katsoi kummastellen hänen jälkeensä.
"Herra Kokka on tullut ja mennyt", toisti hän itsekseen -- "mihin
mennyt? Olikohan Evalla joitakin tietoja, hän näytti melkein
viekkaalta. -- Vai kipeä nyt on isäntä vielä päälle päätteeksi. No
paraten teki Martti kun meni matkaansa täältä".
Näin mutisten hän läksi toimittamaan uutisia kumppaneilleen, mutta
tultuansa pihaan näki hän toisia vieraita taas tulevan.
Könnilän isäntä ja pankin asiamies olivat paljon myöhemmin kuin Sivelin
lähteneet kaupungista, vaan koska viimeksimainittu oli tilannut heille
hevoset joka kestikievarissa, olivat he näin sukkelaan tänne ehtineet.
He rupesivat kyselemään Heikiltä, oliko Kokka tullut tänne ja milloin,
vaan Heikki kun ei tietänyt paljon mitään varmaa, niin astuivat he
sisään ja tapasivat Lydian salissa, jonne uteliaisuus oli hänet
viekotellut. Hän oli nyt sievistänyt itsensä, ja tervehti tulijoita
kysyvin silmin.
Mutta kuinkas hän harmistuikaan, kun nämätkin kohta kysyivät: "Onko
herra Kokka tullut tänne?"
Lydia lensi tulipunaseksi ja vastasi vihaisesti:
"Mistä minä herra Kokan tulemista taikka menemistä tiedän. Ei hän
täällä ole asunut. Käykää Mäkelässä kysymässä".
Eva oli pistäytynyt sisään ja oli askaroivinaan lieden luona. Lydian
kiukku huvitti häntä suuresti; hän nauraa irvisteli vahingon-ilosta,
kouhotellen valkeata niin että säkenet lystikkäästi lentelivät.
"Antakaa anteeksi äkillinen kysymyksemme", sanoi pankki-herra. "Herra
Kokka on lähtenyt kaupungista tämän talon hevosella, ja kaiketi jo
jatkanut matkaansa. Mutta meidän olisi tärkeä tietää, onko kukaan
tavannut häntä täällä, nähnyt taikka kuullut mihin päin hän täältä on
kääntynyt. Kokka on vekselin väärentäjä ja me olemme lähteneet häntä
kiinniottamaan".
Veri pakeni Lydian poskilta, hän horjahti säikähdyksestä ja nojautui
tuolin selkälautaan. Rakkautensa, toivonsa, ylpeytensä, kaikki
ilmalinnansa kukistuivat raunioiksi samalla kertaa. Vieraat katsoivat
häneen kummeksien ja kääntyivät sitten Evaan:
"Tokko te tähän tiedätte mitään?" kysyi pankki-herra.
Eva melkein säälitteli Lydiaa, kun hän näki hänen muuttuneet kasvonsa,
mutta mitä hän Sivelinille oli ilmoittanut täytyi hänen näillekin
sanoa, muuten hän tulisi valehtelijaksi. Hän kertoi siis yölliset
havaintonsa, kuitenkaan mitään nimiä taikka arveluita lausumatta.
Lydiassa nyt viha voitti kaikki muut tunteet. Hänen silmänsä iskivät
tulta, kynnet kävivät harillensa ja aivan varmaan olisi hän karannut
Evaan kiinni, ellei noita vieraita olisi ollut. Nyt hänen täytyi tyytyä
toivomaan Evan tuohon tuliseen takkaan, missä hän riemuiten olisi
nähnyt hänen kärventyvän ja kiemurtelevan.
"Mitä sala-viittauksia sinä ryökäle uskallat tässä tuoda esille",
huusi Lydia. "Sisä-kammarin ovea ei ole avattu, hän valehtelee,
hän on itse --"
"En minä valehtele", vastasi Eva. "Älkäähän pakoittako minua enempiä
ilmaisemaan".
"Suus kiinni", kirkasi Lydia. "Kohta tulee isä kotiin, kyllä sitten
saat mitä ansaitset".
"Ei Hovilainen niinkään hopussa tule kotiin", sanoi Könnilä; "hän on
kipeänä kaupungissa, ja vielä sitten syytöksen alaisena tästä samasta
rikoksesta".
Uusi isku. Ja nyt voitti vesi tulen Lydian silmissä; hän purskahti
itkuun, kiirehti kamariinsa ja löi oven kiinni.
"Ai, ai, tämä sanoma taisi kovin koskea, ja tulla liian äkisti", sanoi
pankkiherra surkutellen.
"Hän olisi kumminkin kohta saanut sen kuulla", vastasi Könnilä.
Sitten kyselivät he Evalta vielä yhtä ja toista sekä menivät sitten
hekin Hannulaan.
Hannulassa oli taas neuvon-pito. Nivalinkanen oli tutkinut asiapaperit,
ja rovasti sekä Schyvall olivat jo varhain lähteneet liikkeelle, tämän
tutkimuksen johdosta neuvoittelemaan mitä tänään oli tehtävä. Lakimies
päätti varmasti, että Schyvall'in todistus yksinänsä ja aivan ehdotta
oli saattava Taavin vapaaksi, vaan arveli mahdolliseksi, että
virkateitten tunnettu pitkäveteisyys edentäisi itse vapautuksen hetken
melkein tulevaan tiistakiin, jolloin toiset välikäräjät tässä asiassa
olivat määrätyt pidettäviksi. Tuiki tarpeellista ei enää ollut
keskustelu puolustusta varten Taavin kanssa, melkein voisi Nivalinkanen
paremmin palvella häntä, jos vaan täällä toimiskeli päästäksensä
todellisen murhaajan jälille; mutta paha oli taaskin, jos ei Taaville
niin pian kuin mahdollista annettaisi tietoa hänen asiansa onnellisesta
käänteestä -- ja sanoi siis Nivalinkanen olevansa valmis lähtemään
läänin pääkaupunkiin, vaikka heti, sillä alkutoimet hänen puoleltansa
olivat tehdyt jo, ensimmäiset kirjoitukset Schyvallin vannottamisesta
ja Taavin vapauttamisesta jo matkalla. Rovasti ja Schyvall yhtyivät
sikäli Nivalinkasen mielipiteesen, että koska Nivalinkanen oli niin
varma Taavin vapauttamisesta, ei mitenkään käynyt pidättäminen tätä
sanomaa vankiudessa vaivautuvalta; tiistakiin, jolloin käräjät
tulivat pidettäviksi, oli lyhyt aika heille, vapaille miehille, mutta
Taavi-parasta tuntui joka päivä pitkältä kuin vuosi. Mutta koska
Nivalinkasen ehkä onnistuisi näinä päivinä vielä pääsemään oikean
murhaajan perille, ja hän ehkä voisi täällä paremmin jouduttaa asiat,
ne kun enimmäksensä olivat tuomarin vallassa, niin olisi heistä Timo
lähinnä lähtemään läänin pääkaupunkiin. Päätettiin siis että Timo mitä
pikemmin lähtisi matkalle saattamaan Taaville tuota toivoisaa sanomaa;
samalla aikaa tuli Nivalinkasen ja pappien panna kaikki voimansa
liikkeelle joutuisaan asiain kulkuun, niin että Taavi vielä tällä
viikolla saisi vapautensa jos kohta kotiinkaan ei ehtisi. Timo rupesi
heti puuhaamaan lähtöä; hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä Siveliniä,
joka tuli käymään pikimmältään. Tultuansa tietämään ketkä vieraat
herrat olivat, sanoi tämä suuresti iloitsevansa että Taavin asia näin
hyvälle tolalle kääntyi. "Mutta samalla käy mieleni pahaksi kun minun
nyt täytyy ilmoittaa toinen ikävänlainen asia, toivon kuitenkin että
ilo Taavin pelastuksesta katkaisee kären tältä iskulta"; näin jatkoi
hän kääntyen Timoon, joka juuri astui sisään taas, matkalaukku kädessä.
Ja sitten kertoi hän tuon väärennys-jutun, ilmoittaen samalla että
Könnilä ja joku pankki-herra olivat tulossa: heiltä saataisiin vielä
tarkempia tietoja.
Timo oli kuin puulla päähän lyöty.
"Minunko nimelläni?" huudahti hän viimein. "Minun nimellä, sanoitte. En
kuuna päivänä ole toisen vekseliin enkä takauksiin mennyt -- ja te ja
Könnilä sekä pankki ovat todellakin luulleet sitä takausta minun
kirjoittamakseni, vaikka pitäisihän olla jokseenkin yleisesti tunnettu,
ett'en minä mene semmoisiin asioihin".
Timon päivitellessä tuli vielä taloon toinenkin vieras, kauppamies
Makkonen, kirkolta. Hän kävi harvoin Hannulassa, ja tänään Timo juuri
ei olisi toivonut häntä tänne matkalle-pääsöä viivyttämään.
"Eikös se ole tunnettu asia, ett'en minä milloinkaan mene takauksiin,
saatikka sitten määrällisiin vekseli-asioihin, sanokaas Makkonen",
vetosi Timo tulijaan.
Tämä tervehti vähän kylmästi seuraa ja vastasi sitten Timolle:
"Eipä se taida niinkään olla tunnettu, ainakin minä olen tullut toiseen
luuloon. Jos olette hyvä ja katsotte tätä paperia, niin näette että
olen oikeassa".
Hän veti lakkaristaan paperin ja ojenti Timolle. Tämä luki sen
sisällön, hekahti tuimaan nauruun ja viskasi paperin pöydälle.
"Rutihullu tuo Kokka. Hän on väärentänyt nimeni toisenkin kerran,
tuossa paperissa, katsokaas hyvät herrat! Eiköhän kohta kolmaskin
väärennys ilmaudu".
"Väärentänyt sanotte", virkkoi nyt Makkonen. "Ei kyllä se on oikea.
Vieraat miehet, jotka siinä alla ovat, ovat milloin hyvään valmiit
vannomaan, että te olette takauksen kirjoittaneet".
"Vieraat miehet ovat valehtelijoita ja valapattoja. Paraita se on sinne
pistänytkin: Kettusen ja Topian, minun entisen renki-vetelykseni".
"Sepä kaunis poika, tuo herra maisteri Kokka!" sanoi rovasti antaen
naapurillensa velkakirjan lukea.
"Samallaisia konnan-koukkuja kuin lukiossa ollessaankin", sanoi
Schyvall matalammalla äänellä rovastille.
"Ja ennen ette ole hiiskuneet sanaakaan tuosta kirjasta. Miksi ette
ennen ole ottaneet sitä puheeksi?"
"No, koska herra Kokka sanoi niin olevan teidän tahtonne, ett'ei mitään
virkkaa takauksesta. 'Timo pelkää joutuvansa sitten pääsemättömiin
takaus-pyynnöistä', niin sanoi tuo Kokka".
"Konna on hän kiireestä kantapäähän", mutisi Timo harmissaan.
"Nyt kuulin tänä aamuna", jatkoi Makkonen, "että Kokka
kaupunkimatkallaan on väärentänyt vekselin ja sitten lähtenyt pakoon.
Ja koska siis häneltä en taida mitään saada, niin tulin teidän
luoksenne, En minä ole niin rikas että 300 markkaa minulta joutaa
järveen".
"Vai on jo täällä lähtenyt leviämään tuo väärennys-juttu", virkkoi
Sivelin.
"No, tuulen nopeudella", vastasi Makkonen. "Kyllä kohta on Hovilassa
velkojia niinkuin kirjavia kissoja".
Tämä sana näkyi jo toteutuvan. Hovilaan päin antavasta akkunasta
nähtiin tulevan kaksi herraa, jotka kärryissä ajoivat, ja joku joukko
jalkamiehiä jälessä.
Herrat olivat Könnilä ja pankin asiamies. He tulivat näyttämään
vekseliä Timo Tarkkaselle ja saamaan suullista vahvistusta hänen
nimikirjoitukseensa. Mutta Timo limitti ja vakuutti, ett'ei se ollut
hänen kirjoittamaansa enemmän kuin toinenkaan nimi Makkosen kirjassa.
Makkonen taas toisti, että vieraat miehet valallansa vahvistavat
viimeksimainitun oikeuden. Ja Sivelin ja Könnilä sanoivat olleensa
varmat että vekselinkin nimikirjoitus oli oikea.
"Ja semmoisen hirveän summan annoitte!" ihmetteli Timo.
Pankkiherra kohautti olkapäitään.
"Kun kerran nimet todistettiin oikeiksi, niin mikäs vaara siinä oli.
Onhan teillä ja Könnilällä isot talletukset pankissa".
"Mutta nimet eivät ole oikeat -- ainakaan ei minun", intti Timo.
"Antakaas tänne nuo paperit", pyysi Nivalinkanen, ja saatuansa ne,
asetteli hän Timon nimet päällekkäin akkunan-ruutua vastaan.
"Toinen on piirretty toisen jälkiin", lausui hän tarkastettuansa ne.
"Ei kukaan kahdesti kirjoita nimeänsä niin yksiin viivoihin kuin nämä
ovat tehdyt. Mutta voisi myös olla mahdollista että Kokka on saanut
käsiinsä jonkun paperin, mihin Timo joskus ilman aikojaan on nimensä
kirjoittanut, ja sitten hän on tehnyt siitä tuon Makkosen velkakirjan.
Paperi on, näen mä, vanhaa ja paksua, mitä pakettipaperia lieneekään
mihin Timo suotta on töhertänyt. Vai olisiko tuo lurjus Kokka niin
läpiliipattu, että vartavasten valitsi tuommoista pergamenttia,
tehdäksensä tämän keinon vaikeaksi".
Pankkiherra vuorostansa tarkasteli nimikirjoitukset akkunaa vastaan.
"Aah!" huudahti äkkiä rovasti ja löi kämmenellä otsaansa. "Pergamenttia
sanoitte äsken. Antakaahan Makkosen kirja tänne!"
Rovasti sai sen, katseli ja käänteli sitä, väliin hymyillen, väliin
rypistäen kulmiansa.
"Kuulkaa Timo", kääntyi hän nyt Timoon, velkakirja kädessä;
"muistattehan te, että kun ennen lähtöäni Helsinkiin kävin täällä,
aukasin pöydällä olevan Lutheruksen postillan ja huomautin teitä siitä
että ensimäinen, puhdas lehti oli kiskottu ulos. Tuokaa tänne nyt se
postilla, ellen suuresti pety, niin on tuo puuttuva nimi-lehti tässä".
Kirja tuotiin esille, ja Makkosen velkakirja sovitettiin avatun kirjan
kannen viereen. Sama paperi ja sama suuruus, repiessä oli mennyt liuska
kannen sisustuksestakin, se vaan oli poissa, sillä revitty reuna
velkakirjassa oli saksilla sievennetty. -- Asia oli ilmeinen.
"Sepä riiviö tuo Kokka!" sanoivat herrat yhteen suuhun.
"Niin, joka pyhiä kirjojakin repii konnamaisuuksiansa varten", lisäsi
rovasti.
"Noita kepposia hän teki lukiossa jo", mutisi Schyvall matalammalla
äänellä.
"Ei, pois nyt tuon varkaan ja väärentäjän jälkeen!" virkkoi pankkiherra
ja meni ulos; häntä seurasi Könnilä ja Makkonen, joka oli niinhyvin
harmistunut kuin huolestunutkin melkein varmasta vahingostaan.
"Ja minä matkalle", sanoi Timo. "Kyllin kauvan jo olen tullut
viivytetyksi.
"Ja minä Annaa tiedustelemaan, olisiko hän Emman luona", sanoi Sivelin
itsekseen. Hän oli näette jo saanut tilaisuuden kysäistä Lotalta, oliko
Anna ollut heillä yötä; johon Lotta oli antanut kieltävän vastauksen:
hyvin pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt Annaa, ei häntä tänne
päästetty enää.
"Olisikohan Anna paennut pois Hovilasta, kentiesi koko
Tyynevedeltäkin", arveli Sivelin poismennessään. Tämä ajatus pahoitti
häntä syvästi, mutta ainoasti Annan itsensä tähden. Omia tuumiansa ja
toivojansa hän nyt ei ajatellut. Myöhään ne olivat tuleentuneet taas,
ja melkein samassa lakastuneet. Samassa määrässä kuin Taavin vapautus
tuli varmemmaksi ja lähemmäksi, samassa määrässä kämärtyi Sivelinin
rakkaus ja vetäytyi sydämen sisimpiin sopukkoihin, missä se
huomaamattomana sai kyteä aikansa ja kuolla. Kovin intoisaa rakkautta
Annan puolelta ei Sivelin olisi vaatinutkaan, vaan hän oli varma siitä,
että sekin vähä oli pian sammuva, kun Taavi taas tuli kosijaksi,
ja hän päätti siis ajoissa väistyä. Hän oli liian jalomielinen
silmänräpäykseksikään toivomaan toisin käyneen Taavin asian.
Pikimmältään pisti mieleen se itsekäs ajatus, että jos Anna todellakin
on paennut, niin ei saanut häntä Taavi enemmän kuin Sivelin itsekään --
mutta sen hän paikalla poisti ja toivoi sydämestänsä, että Anna ei
olisi lähtenyt teille tietymättömille, vaan että hän olisi Emman luona,
ja että hän saisi Taavinsa ja onnellisuutta runsain määrin elämässään.
* * * * *
Lydia itki katkeria kyyneleitä kamarissaan. Ja päätä kivisti ja sydäntä
kalveli. Hän olisi tällä päällä antanut vuoden elämänsä mitasta, jos
hän olisi saanut olemattomaksi viimeisen vuorokauden taikka jos hän
olisi mennyt äitinsä kanssa eteenpäin eikä kääntynyt takasin. Mutta nyt
hän menee eikä tule hopussa takasin, päätti hän, ei vaikka viikkokausia
täytyisi vartioida ja valvoa tätinsä tautivuoteen ääressä. Ei ole
mikään niin paha, ett'ei siinä ole jotakin hyvääkin joukossa. Isän
sairastuminen ja tuo syytös, mikä lienee, mistä nuo röyhkeät herrat
puhuivat, vaati luonnollisesti tiedonviemistä kiireimmän kautta hänen
äitillensä; ja hänen tätinsä sairaus taas oli hyvä syy sinne jäämiseen.
Niin pääsi hän aluksi ainakin pois täältä koko Tyynevedeltä, kaikista
näistä häijyistä ihmisistä -- ehkä vast'edes keino keksitään kostoon!
Hän pyyhki pois kyyneleet silmistään, ja astui pää kekassa salin läpi,
vilkaisemattakaan kyökkiin, mistä Eva kuului puhelevan muutaman vieraan
kanssa. Näitä oli pihallakin, mutta Lydia ei huolinut vastata heidän
tervehdyksiinsä. Hän huusi Villen esille ja käski hänen heti
valjastamaan Virkun. Ville rupesi estelemään, ilmoittaen naurellen että
Virkku oli liian väsynyt vielä yöllisestä matkastaan. Vaan kajahtava
korva-tillikka Lydian pienestä mutta voimakkaasta kädestä katkasi hänen
väitteensä. Kiroten ja uhaten meni hän karjapihaan ja kun ei ollut
selvillä siitä, mikäli hän vielä oli Hovilaisen vallassa, otti vielä
tällä kertaa nöyrtyäkseen ja täytti Lydian käskyn. Ja kohta Lydia
huojentavalla huokauksella ajoi pihasta pois.