Istuttiin toisen kerran välikäräjiä Taavin asiassa. Taavin asiaksi sitä
kuitenkaan ei enää käy sanominen. Vapaana miehenä oli Taavi jo moniaita
tunteja sitte tullut läänin pääkaupungista isänsä seurassa ja saanut
osaksensa sydämellisimmän vastaanoton äitinsä puolelta ja hartaimpia
tervehdyksiä ystäviltään. Mutta sikäli hän ei ollut vielä ihan
erillänsä asiasta kuin hän kotiinsa tahtoi palata vasta kaiken
lautakunnan ja kansan kuullen syyttömäksi julistettuna miehenä, ja
sentähden hän oli aina tulostansa asti kirkolla odottanut oikeuden
kokoutumista.
Tuomari Tybom myötenantoi että poliisi ja oikeus olivat ajaneet aivan
vääriä jälkiä, mutta tästä hän ei näyttänyt olevan harmistuneena
vähääkään, päinvastoin oli otsansa tänäpäivänä aivan sileä ja pilvetön,
muotonsa sopusoinnussa sen ohjeen kanssa että "tuomarin tulee ennemmin
vapahtaa kuin langettaa".
Tybom kysyi, oliko täksi istunnoksi haastetut vieraat-miehet
saapuvilla; voisihan, vaikka niitä Taavin tähden ei enää
tarvittaisikaan, saada niiltä tärkeitä tietoja, ja viittauksia
toisaalle. Mutta näistä vieraista-miehistä ei ollut muita kuin Ville
Savolainen saapuvilla. Juho Hirvosta ei oltu haastolla tavattu;
Sota-Matti poti vesi-tautia, häntä oli kodissaan kuulusteltu ja hän oli
kieltänyt kaiken tiedon tähän asiaan. Hovilan Anna oli haastettu, vaan
eipä häntä kuulunut, eikä hän ollut näinä päivinä kotonakaan ollut koko
viikkokauteen. Paitsi näitä ilmoitettiin ilmiantaja Hovilainenkin
poissa-olevaksi, syystä minkä myös tiedämme. Oikeuden edessä sai nyt
ylioppilas Schyvall toisen kerran kertoa havaintonsa iltana ja yönä
vasten elokuun 2:tta päivää, ja sen hän teki suoraan ja peittelemättä
niinkuin Hannulassakin. Me tiedämme suurimman osan tästä kertomuksesta,
mutta kahta kohtaa emme tunne. Nepä olivatkin tärkeimmät kaikista, ne
pääasiallisesti vaikuttivat Taavin vapauttamisen syytöksestä. Ne oli
Nivalinkanen sitten kysellyt Schyvallilta, ja ne olivat hänellä nyt
pää-valttina käsissä, millä pääsi valmistamaan Taaville aivan
ratkaisevan puhdistuksen.
Schyvall taisi nimittäin täsmällensä ilmoittaa ajan, ja hän oli nähnyt
todistaja Horosen venheen jo rannassa.
Ei Timo eikä rovasti olleet maininneet mitään tuosta varastetusta
kellosta: edellinen kartti puhumista tuosta ikävästä kello-jutusta,
mikä sekä turmeli Jooseppi-vainajan muutenkin huonon jälkimuiston että
oli ollut (ja ehkä vielä voisi olla) varsin vahingollinen Taaville;
jälkimäiseltä se taas jäi mainitsematta siitä selvästä syystä, ett'ei
se sanomalehden kertomukseen ollut otettukaan. Lavea tämä tosin oli,
mutta kerrottavat taitamattomasti valitut: joutavanpäiväisiä
todistuksia oli kyllin kyllä, mutta tuo tärkeä mykkä todistaja, kello,
oli poissa. Vasta pöytäkirjat luettuansa oli siis Nivalinkanen tullut
tietämään, että Joosepin murha taikka tapaturmainen kuolema melkein
tietysti oli tapahtunut kello neljännes yli kymmenen aikaan. Hänen ensi
kysymykseensä, minä aikana iltasella Schyvall kulki talojen sivutse,
oli tämä vastannut: "kymmenen tienoissa". Mutta sitten pyysi
Nivalinkanen Schyvallia tulemaan kanssaan kävelemään tuota samaa
polkua, ja sillä kävelyllä selkeni Schyvallin muisti: muitakin
havaintoja astui hänen mieleensä, hän muisti missä hän milloinkin oli
kelloonsa katsonut.
Kun hän Taavista erottuansa oli astunut puolen virstaa eteenpäin, oli
hän vuoren harjulta vielä kotvasen katsellut Tyynevettä rannikkoineen,
ennenkuin ne pimeään peittyivät, ja silloin selväänkin vielä nähnyt
tuon yksinäisen torpan rannassa vastapäätä -- venheen, sen oli hän
aivan selvään eroittanut hiekkaselta rannalta.
"Siinä olisi hiljaista asua kesällä ja käydä kalassa, ajattelin
itsekseni; senpätähden painui mieleeni sekä tupa että venhe", kertoi
Schyvall oikeuden edessä.
"Ja mikä aika silloin oli, taikka milloin Taavista erositte; tiedättekö
tarkoin?" kysyi tuomari.
"Tiedän kummankin. Kun vuorelta katselin, vedin kellon taskustani --
tästä lähtein aijoin reippaasti astua päästäkseni perille kello
neljään. Silloin oli kello viisi minuuttia vailla yksitoista. 900
askelta olin astunut eteenpäin 9:ssä minuutissa. Kello oli siis
neljännestä vailla yksitoista, kun Taavista erosin".
Taavi oli syytön! Puolen tuntia oli Jooseppi maannut kuolleena jo kun
Taavi Schyvallin kanssa tuli kalliolle, ja hänen viimeisen hätähuutonsa
kuulija, Horosen leski, oli silloin jo jonkun aikaa mököttänyt
mökissään. Hovilainen oli valheellisesti käyttäinnyt ja hänen
käskystänsä Ville Savolainen samoin.
Ville Savolainen kutsuttiin nyt esille ja pääsi valalle.
"No vieläkö pysyt väitteessäsi, että Jooseppi oli se, joka Taavin
kanssa käveli?" kysyi tuomari.
"Kyllä hän oli Joosepin kokoa ja näköä, mutta voipihan sentään silmä
erehtyä iltahämärässä", vastasi Ville.
"Eikös hän ollut tämän herran näköinen?" kysyi tuomari, osoittaen
Schyvalliin.
"On se voinut olla tämäkin herra", oli vastaus.
"Ja salmessa näit venheen, eikö niin?" kysyi taas tuomari.
"Luulin näkeväni, mutta on se voinut olla kanto, mikä siinä uisteli",
oli vastaus.
"Saat mennä!"
"Hiisi Hovilaisia enää auttakoon, hukka heidät perii kuitenkin", sanoi
Ville itseksensä, astuessaan ulos.
Taavi oli syytön! Mutta tuo lääkärin-todistus kuolintavasta, tuo
murha-ase, kirves, sulkivat pois vahinko-kuoleman, nyt niinkuin
ennenkin. Missä siis murhaaja?
Nivalinkanen, joka suurimmalla tarkkuudella oli seurannut tutkimusta,
alkoi nyt puhua. Ryhtyessään tähän asiaan oli hän päättänyt pitää taas
yhden noita puolustus-puheita, millä hän tiesi tehdä korpinkin
valkoseksi ja saattaa tuomarit kahdelle päälle. Mutta nyt olikin asia
jo selvinnyt hänen puolustettavansa hyväksi, eikä hän enää päässyt
puheliaisuuttaan levittämään kaikessa sen loistossa. Vaan vähäsen
ainakin piti puhua.
"Korkea-arvoinen Kihlakunnan Oikeus!" alkoi hän, "kanssa-ihmisten
iloksi ja lainkäytännön kunniaksi on tämä asia kääntynyt sitte
kannalle, että nyt seuraisi, ilman enempää tointa minun puoleltani,
Taavi Tarkkasen julistaminen syyttömäksi ja puhtaaksi. Kuitenkin pyydän
puhua tähän vielä muutaman sanan; pyydän saada ottaa tämän asian
toiselta katsanto-kannalta, mikä luultavasti tästäpuoleen on pidettävä
oikeana, pyydän myös viitata pariin kohtaan, joista ehkä voipi saada
johdatusta löytämään todellisen murhaajan. Joosepin loppu on vielä
pimeyden peitossa. Missä murhaaja? kysytte, missä on sitten murhaaja,
onko hän ilmaan kadonnut vaiko maahan vajonnut? Ja niinkauvankuin
murhaajaa ei ole löydetty, voisi ehkä jonkun asian tuntemattoman päässä
pysyä vielä varomista Taavia vastaan, ja sitä en minä suvaitse, en
varjoakaan varomisesta.
"Tässä minun puheessani ei suinkaan piile tarkoitus lähteä moittimaan
virkamiesten tutkimista, jotka tässä asiassa ovat toimineet niin kuin
laki ja virka-uutteruus vaatii. Tahdon vaan huomauttaa siihen, että me
toisinaan joudumme semmoiseen pulaan, että näennäisesti painavat
todistukset väkisenkin pyytävät viedä päättämyksemme harhaan. Silloin
toivomme, että olisi meilläkin jury-oikeus, että voisimme mekin saada
päätöksen, minkä perustus on moraalinen vakuutus ylipäänsä, eikä
ainoastaan näkyvät todistukset. Tulee enemmän katsoa aikomukseen ja
mieleen kuin tekoon, sanoo viidesneljättä tuomarin-ohje, mutta
kuitenkin panee meidän lainkäytäntö päävoiman todistuksiin.
"Todistukset tässä asiassa Taavia vastaan näyttivät painavilta --
katsoen kaikki yhdessä ja ensimmäisessä sijassa, Taavin luonnetta ja
entisyyttä vasta toisessa. Taavi ja Jooseppi vihasivat toinen toistaan;
Taaville sattui tilaisuus saada Jooseppi pois tästä maailmasta; kaksi
henkeä päättivät nähneensä molemmat yhdessä kalliolla, yksi taas oli
kuullut kuolin-huudon, ja kohta jälkeenpäin tavattiinkin Taavi
velipuolensa ruumiin vieressä; lääkärin kirja katsoo luultavaksi
Joosepin kuolleen murhaajan käden kautta, ja kivikossa löytyikin
verinen kirves, ja se oli Taavin. Siinä on todistuksien sarja Taavia
vastaan, vankka kyllä, se täytyy myöntää; ja vastapainona vaan
näennäisesti epävakainen ja uskomaton puolustus. -- Mutta nyt on yhden
lenkin irtautuminen saanut koko sarjan hajallensa -- ja samalla
nostanut Taavin luonteen sen ansaittuun arvoon. Ansaittuun, sanoin --
todella! Hiljankin on joka sana hänen puolustuksessaan, mikä näytti
niin arvatulta ja horjuvalta -- joka sana siinä on tullut täydeksi
todeksi. Mutta sama mies, sama luonne hän oli alustakin.
"Viivähtäkäämme hiukkasen tuon todistus-sarjan ensimmäisessä,
subjektiivisessa kohdassa. Muut eivät enää meitä liikuta, ne ovat
suurimmaksi osaksi erhetyksiin perustuvia ja jääkööt arvoonsa. Siihen
vaan tahdon viitata, että Hovilaisesta on tullut ilmi semmoinen mieli
ja semmoiset teot, jotka ovat huonoja takeita hänen todistuksellensa.
"Taavi oli vihoissaan velipuoltansa kohtaan, olkoon se myönnetty. Mutta
millainen oli tämä 'viha?' Se oli julkinainen, syyhyn perustuva harmi
Joosepin kelvottomuudesta, enemmän surkuttelemiseen vivahtava. Taavi
voi olla pikavihainen, vaan ei suinkaan sala-vihainen. Hänen vihansa
siis ei voinut olla sitä laatuakaan, että se olisi saattanut häntä
tuumimaan ja toimeenpanemaan semmoista salamurhaa kuin syyttäjä on
pannut hänen syykseen. Ja katsahdus hänen kasvatukseensa ja koko hänen
entisyyteensä poistaa kaikki epäluulot sellaisen murhan tekemisestä.
Hän on varmaan usein veljellensä anteeksi antanut, ja varmaan hän olisi
ollut valmis vieläkin anteeksi antamaan! Ei seitsemän kertaa ainoasti,
vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. -- Pois syytökset! Taavin
tekemä murha taikka tappo on mahdoton tapahtua.
"Mutta mitä Taavi ei ajatellut, sitä ajatteli Jooseppi. 'Kuolleista ei
muuta kuin hyvää', neuvoo sananlasku. Mutta meidän, lakimiestemme, ei
sovi sitä neuvoa noudattaa. Meidän tulee vetää esille ja laskea lain
vaa'alle seikkoja niitäkin, mitkä muut ovat unhotuksiin tuominneet.
Seuratkaamme Jooseppia! Hänen vihansa oli ankara, kostoa hehkuva, muka
poljetuista oikeuksistaan, ja yhä yltyvä viimeisiin aikoihin. Hänen
isänsä ja kotiväkensä pelkäsivät häntä, se on tunnettu asia. Pari
päivää ennen kuolemataan oli hän kauvan puhellut Olli Hovilaisen kanssa
ja minä varon, että vihansa vaan sai kiihdykettä siitä puhelemisesta --
tulen tähän tuonnempana vielä. Jooseppi luultavasti näki Taavin menevän
rantaan päin, ja paha päätös nousi hänen hurjaan päähänsä. Te olette
vaihtaneet veljeksien osat, herra syyttäjä! Jooseppi meni Taavin
jälkeen, ei Taavi Joosepin; Jooseppi päätti murhata, ei Taavi. Jooseppi
sieppasi kirveen seinältä, Taavin kirveen, ja meni matkalle, mikä tuli
hänen viimmeiseksi matkaksensa tässä maailmassa.
"Nyt tahdon tarkkauttaa kolmeen seikkaan, jotka ovat tärkeämmät kuin
luulisi. Minä mainitsin että Jooseppi pari päivää ennen kuolemataan
puheli Hovilaisen kanssa. Torpan-poika Niko Jumppanen joka kaivoi ojaa
aidan toisella puolella, näki heidät ja lähestyessään kuulikin lopun
puhelusta. Jooseppi pyysi Hovilaiselta rahaa lainaksi, vaan ei saanut
mitään. Tunnettu on, että Jooseppi menetti viinaan kaikki rahat mitkä
sai, ja arvattava on siis että viina-varansa oli lopussa, josta hänen
koston-himoonsa yhtyi vielä viinan-himo noina päivinä. -- Toinen seikka
on nuo särkyneen pullon kappaleet kalliolla, joista Taavi puhui ja
jotka siinä löydettiinkin ja kolmas se, että Schyvall viimmeisen tähän
kylään kuuluvan mökin edustalla näki miehen ja vaimon.
"Tullessansa kalliolle katseli Jooseppi luultavasti ympärilleen ja
kummasteli mihin Taavi oli joutunut. Tännepäin hän kuitenkin oli
mennyt! Samassa -- älkäähän häiritkö (puhuja kääntyi siltavoutiin joka
ovessa ryski, rykäsi ja näytti tahtovan jotakin sanoa) -- samassa astui
metsästä mies. Tämä mies oli -- no mitä te tahdotte?" keskeytti
Nivalinkanen taas katsoen siltavoutiin, kun taas lukkoa väänneltiin.
"Kuka siellä on, pyrkiikö tänne kukaan?" kysäsi tuomari.
"Antakaa anteeksi että keskeytän", sanoi siltavouti; "mutta rovasti on
täällä, ja hänellä kuuluu olevan tärkeitä tietoja".
Jopa rovasti tunkeutui esille kansa-joukosta, odottamatta lupaa.
"Joosepin surmaaja on löytynyt", lausui hän, pyyhkien hien otsastansa.
"Sota-Matti?" virkkoi Nivalinkanen.
"Niin, Sota-Matti on Joosepille surman saattanut, vaan ei tahallansa;
ja kaikessa tapauksessakin maallisen oikeuden käsi häntä ei enää
häiritkö. Hän on kohta astuva korkeamman tuomarin eteen, olkoon Hän
hänen sielullensa armollinen".
"Ah, Sota-Matti on teille tunnustanut", virkkoi tuomari, katsoen
pappiin vähän kummastellen.
"Niin, kuulkaa siis! -- -- Minä olin aikonut heti tänä aamuna tulla
Taavia tervehtimään ja sitten tänne käräjä-paikalle. Mutta sainkin
lähteä toisaalle päin. Mäkelän poika tuli hakemaan minua ripittämään
Sota-Mattia, joka oli sanonut loppunsa lähenevän ja pyytänyt minua
luoksensa. Minua melkein aavistutti, että eiköhän Matilla ole jotakin
tietoa Taavin asiaan, jota tietoa hän tähän asti on salannut, vaan jota
hän ei rohkene ihan ilmaisematta ottaa mukaansa toiselle puolelle
hautaa; ja minä kiirehdin hänen tykönsä. Mutta niin täydellistä
tunnustusta kuin saimme kuulla, en olisi voinut odottaa. Tulin perille,
itkien otti hänen vaimonsa vastaan minua, ja sitten puhelimme kahden
kesken Matin kanssa. Seuraus siitä oli, että lähetettiin hakemaan
vieraita miehiä. Kuoleva tahtoi tehdä julki tunnustuksen ja kiire oli
käsissä, hänen rinnan-ahdistuksensa kävi aina ankarammaksi. Tässä oli
epäilemättä niitä tapauksia, joista Kirkkolakimme säätää 58 §:n toisen
momentin lopulla. Tässä oli toinen oikeuteen viety tuosta teosta ja
vaikka vapautensa jälleen saanutkin, kuitenkin ehkä monen epäluulossa
vielä, kun ei murhaajaa löydetty; ja voisihan taas toinen syytön joutua
varottavaksi ja vangituksi, me puuttuvaiset ihmiset voimme aivan pian
erehtyä etsiessämme. Minä en saanut yksin jäädä tätä salaisuutta
tietämään, taikka taas Matti ei saanut synnistä päästettynä mennä
ikuiseen lepoon. Jumalan kiitos, en tarvinnut kauvan hätäillä, hänen
mielensä muuttui ihmeellisesti, hän penäsi minua menemään itse
ilmoittamaan hänen tunnustuksensa, vasta siiloin voisi hän rauhassa
kuolla. Tämän viimeisen tahtonsa nyt täytän; minun on velvollisuuteni
valmistaa minulle uskotuille sieluille lohdullinen, mielen vaivoista
vapaa ero, kun he tästä ajallisesta elämästä pois kutsutaan. Vieras
mies tuli Onkamolta, ja tyvenellä ja nöyrällä mielellä Sota-Matti
tunnusti näin:
"Minun, ja kaiketi monen tuhannen, turmio ja elämän kirous on ollut --
viima. Jos sitä ei olisi maailmassa, eläisi Jooseppikin vielä -- hän ja
minä kurja olisimme oikeita ihmisiä. Mutta myöhäistä nyt on näin
ajatella. Minä olen ollut salapolttaja ja salamyyjä, metsässä piilotin
viinavarastoani, ett'ei nimismies sitä löytäisi. Iltasella elokuun 2:na
päivänä kun tulin taas metsästä Rossin-rotkon kohdalla, kohtasin
kalliolla Joosepin. Minulla oli täysi viinapullo taskussa, ja Jooseppi
kohta älysi sen ja pyysi minulta sitä. Minä sanoin: anna rahaa, niin
saat, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja minä en antanut velaksi. Silloin
veti hän nuttunsa taskusta hopeaisen kellon ja piteli sitä minun
silmieni edessä. En minä siitä huoli, se on varastettu kalu, sanoin
minä ja käännyin pois. Mutta samassa tempasi Jooseppi pullon kaulasta
kiinni, kiskoi sen minun käsistäni ja peräytyi tiepuoleen. Minä jälkeen
ottamaan omaani takasin. Hänellä oli kirves mukana, sen hän veti esille
ja rupesi terällä lyömään minua sormille, mutta siinäpä sattuikin
pulloon, että se särkyi käsissä ja hän raamasi itse kätensä särmiin.
Nyt minä oikein suutuin, viskasin pois särkyneen pullon ja annoin
Joosepille työkkäyksen olkaan. Mutta Herra Jumala, mitä tapahtui! Hän
kompastui kiveen, kuukahteli vähän matkaa kallion reunalle ja katosi
sitten syvyyteen silmistäni. Minä olin hänelle surman saattanut,
tämä käsi on hänet syvyyteen syössyt. Mutta uskokaa minua tässä
kuolinvuoteellani: semmoista aikomusta minulla ei ollut enkä minä ollut
huomannut, että me kinatessamme olimme tulleet niin likelle jyrkkäystä.
Jooseppi parkasi pudotessaan, ja minä juoksin jyrkänteen reunalle,
häntä muka kiinni saamaan; mutta mitäs siinä taisin! Hän oli jo
rintansa rusentanut lohkareesen vuoren kyljessä, ja riippui siinä pää
ulkopuolella ja jalat pensaissa. Vieläköhän hänessä on henkeä,
ajattelin kun siinä tuijotin alas. Samassa heilahti hän hiukan ja,
täpärällä kuin siinä oli, vierähti sijaltaan ja meni pää edellä alas
asti. Minä murhamies menin männikköön ja yhtä kyytiä kotiin! Ei ollut
kukaan minua nähnyt, mutta vaimoni arvasi jotakin, koska niin olin
kauhistuneen näköinen, kun kotiin tulin. Hän silmäili minua kauvan
aikaa, minä suutuin viimmein enkä huolinut vastata, vaan menin ulos ja
rupesin halkoja hakkaamaan. Siinä näin erään herran näköisen miehen
menevän sivutse. Hyvä oli, ett'ei tuo tullut hiukkaa aikaisemmin,
sanoin itsekseni; mutta vaimoni oli myös tullut ulos ja kuuli mitä
siinä mutisin ja vakuutui aina enemmin siitä, että olin jotakin pahaa
tehnyt. Hän ei saanut rauhaa, varhain seuraavana aamuna meni hän pois
kotoa -- mutta ei aikaakaan niin tuli takasin kiireimmän kautta, huusi
ja vaikeroitsi, että nyt tuli nimismies jo minua kiinni panemaan,
varmaankin olin murhan taikka muun hirmutyön tehnyt -- -- Ole vaiti!
vastasin minä, jos joku tulee, niin minä olen kipeä, ja olen kipeänä
ollut jo joitakuita päiviä, muista se! ja niin heittäydyin vuoteelle ja
teeskenteleydyin kipeäksi. Taisinpa ollakin hyvin vaalea kasvoiltani,
sillä lautamies Manninen ja Mäkelän isäntä jotka kohta astuivat
huoneesen, näkyivät uskovan meidän puheemme. Mitä heillä oli
sanomista, tiesin heti heidän huoneesen astuessaan. He ilmoittivat
Joosepin kuoleman ja olisivat vieneet minut Hannulaan nimismiehen
kuulusteltavaksi, mutta eiväthän ne kipeälle voineet mitään. Tästälähin
en enää voinut vaimoltani salata tuota tapahtumaa. Vaimoni kehoitti
minua antamaan suoran tunnustuksen, mutta minä sanoin: hulluhan sinä
olet, he luulevat Joosepin vahingossa pudonneen alas, asia nukkuu
siihen. Mutta pianpa saimme kuulla, että Taavi Tarkkanen oli joutunut
epäluuloon ja otettu kiinni. Se oli paha sanoma! Minä olin kauheassa
tuskassa: pitikö tunnustaa vai eikö. Vihdoin olin melkein myöntyä
omantuntoni ja vaimoni vaatimuksiin, mutta nyt oli toinen este.
Rangaistukseksi siitä että olin teeskennellyt tautiseksi, tulin nyt
todellakin tautiin, tähän tautiin, joka kohta tekee lopun minun
onnettomasta elämästäni. Yhteen aikaan olin parempi taas, ja arvelin
silloin mitä piti tehdä. Nyt oli aikaa kulunut jo liian paljon, kuinkas
nyt voisin mennä tunnustamaan, kuu olin antanut toisen tulla kiinni ja
käräjissä kiusatuksi. Eikös asiaa luultaisi pahemmaksi kuin se olikaan.
Jos heti kohta olisin tunnustanut, niin olisi minua uskottu, nyt
katsotaan minut tahalliseksi murhaajaksi ja Siperiassa saan päättää
päiväni. Ja tottahan ne Taavin päästävät, kun eivät saa täyttä
todistusta häntä vastaan. Oma kurjallinen onneni ja elämäni oli niin
rakas, ett'ei sen rinnalla toisen onni maksanut mitään. Minä toivoin
aina vaan tulevani terveeksi taas, ja asiain tasaantuvan entiselleen.
Siis en sanonut mitään, en vaikka nimismies kävi täällä tutkimassa.
Mutta viimme viikolla tulin niin sairaaksi, että paranemisen toivo
rupesi häviämään. Päivä päivältä astui kuolema lähemmäksi, pyysin vielä
varjella nimeäni, niinkuin olisi tuo niin puhdas entisestäkään.
Ihmisten suuhun en tahtonut joutua murhaajana, ainoasti rovastille
päätin ilmoittaa kaikki, että sitten muka saisin rauhassa kuolla. Minä
viheliäinen mato yritin ylpeillä ja niskoitella vielä haudan partaalla.
Mutta rovasti on opettanut minulle toisin. Nyt en saa rauhaa, ennenkuin
kaikki on tuomarille ilmoitettu. Hyvät ihmiset! sanokaa suoraan vaan
kaikille, että minä Joosepin surmasin. Antakoot minulle ihmiset
anteeksi jos voivat, sillä häijy ja huono olen ollut, ja armahtakoon
Jumala minun köyhää sieluani".
"Ja sitä toivokaamme, sitä rukoilkaamme mekin", lopetti rovasti ja
antoi tuomarille paperin sanoen vielä:
"Tähän panin paperille niin tarkoin kuin siinä taisin, hänen
tunnustuksensa. Myös ovat vieraat miehet täällä saapumilla".
Näin olivat nyt seljenneet pienimmätkin kohdat tässä merkillisessä
asiassa. Nyt kun läsnäolevaiset katsahtivat Taaviin missä hän seisoi
uljaana, kummastelivat he todella itsekseen, että semmoista miestä oli
pidetty syyllisenä murhaan.
Mutta hän oli saapa sen hyvityksen, mikä nyt enää oli mahdollinen.
Kaiken kansan kuullen tuomari ensin julkisesti luki Sota-Matin
tunnustuksen ja piti sitten lyhyen vakavan puheen, missä toiselta
puolen valitti varsin ikäväksi että asianhaarat olivat yhtyneet
todistamaan syytöntä vastaan ja toiselta taas ilmoitti suurimman
mielihyvänsä, siitä että tässä kohdin lainhoitajat olivat erehtyneet ja
tämä nuorukainen päässyt palajamaan yhteiskuntaan aivan puhtaana
syytöksestä -- niinkuin hän nyt oli havaittu olevan ilman vikaa ja
vilppiä, oli hän varmaan edelleenkin oleva omaistensa ilo ja
seurakuntansa kunnia.
Ilon-kyyneleet silmissä syleilivät vanhemmat poikaansa, ja kaikki
ystävät ja tuttavat tunkeilivat likistämään hänen kättänsä, kaikista
hartaimpina ne, jotka ensimmäisissä käräjissä olivat enimmin häntä
kammonneet.
* * * * *
"Nyt olisi kaikki hyvä, kun vaan Anna olisi pysynyt paikoillaan",
ajatteli paluumatkalla Lotta, Timon ja Taavin puhellessa viimmeisen
ajan tapahtumista. "Nyt olemme saaneet Taavin jälleen, mutta kauvankos
hän pysyy kotona, kun saa kuulla tuosta Annan paosta. Voi, voi tuota
tyttö-pahaista, ett'ei hän edes käynyt sitä ennen meiltä neuvoa
kysymässä".
Kotiin tultua kartti Lotta kauvan aikaa Annan joutumista heidän
puhelunsa esineeksi, mutta viimmeiseltä ei auttanut kiertelemiset,
täytyi tunnustaa totuus.
"Anna on poissa kotoa jollakin matkalla. Te sanotte ett'ette tiedä
minne hän on mennyt. Sepä kuuluu kummalliselta, ett'ette ole saaneet
taikka hankkineet minkäänlaista tietoa, olittehan toki hyvin
ystävälliset Annalle aina. Vai eikö hänen matkastansa kukaan tiedä?
Eikös siinä ollut kotona vaimoväkeä ainakin, vaikka Hovilainen itse oli
markkinoilla?"
Näin kyseli Taavi, ja Lotta oli pahemmassa kuin pulassa.
"Sanokaa te, isä, suoraan jos suinkin tiedätte: missä Anna on?" kääntyi
Taavi Timoon.
"Täällä on Anna, terveenä ja iloisena!" vastasi Timon sijassa sangen
kuuluva ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi -- Anna ja hänen vieressänsä
pitkä, parrakas mies, tuon vastauksen antaja.
"Kas sinua kuin kujehtelit matkoillasi, vaikka kuitenkin aijoit tulla
minua vastaanottamaan. No terve, terve! monen ajan, monen monituisen
pitkän päivän perästä!" ja Taavi puristeli sydämmellisesti kultasensa
kättä.
"Ja minä ajattelin, ett'en ikänä enää saa nähdä teitä", hymisi Anna
ainoasti, mutta heloittavat silmänsä puhuivat paljon enemmän, puhuivat
kaipauksesta ja hellästä säälistä, jälleen-yhdistymisen riemusta ja
uskollisesta rakkaudesta.
"Teitä?" toisti Taavi tyytymättömällä äänellä. "Olenkos minä niin
vieraaksi käynyt sinulle, koska minua teitittelet?"
Hän katsahti samalla tuohon parrakkaasen vieraasen vähän epäluuloisilla
silmillä.
Anna naurahti heleästi.
"Hah!" naurahti nyt tuokin partasuu. "Kas Timoa kuin tuijottaa minuun
niinkuin ventovieraasen. Etkös enää veljeäsi tunne, mies?"
"Onkos se Risto?"
"Hm! Pitäisipä olla se, koska sinä olet Timo".
"No kummiahan nyt tapahtuu näillä tienoin, toinen toisensa perästä",
sanoi Timo, ja veljet pudistivat toistensa kättä ja taputtivat
toisiansa hartiolle.
"Voi hyvä Jumala, kuinka olen iloinen", puuttui nyt Lotta puheesen.
"Voi jospa olisi Anna täällä, ajattelin vastikään, sillä eihän ihminen
milloinkaan ole tyytyväinen. Taavin olimme saaneet, nyt piti meidän
saada Annakin. Ja nyt onkin Anna täällä ja ei ainoasti hän, vaan tekin,
rakas lanko. Jumala ei ole tahtonut rangaista minun tyytymättömyyttäni.
Hän on suuressa armossaan tahtonut palkita meille noita kovan murheen
päiviä -- Hänelle olkoon kiitos -- ja ylistys --"
Ja Lotta nyyhkytti ja nauroi vuorotellen.
"No mutta mistä te tulette ja mitenkä te olette yhtyneet, kertokaa!"
sanoi Timo.
"Minäkin menehdyn uteliaisuudesta saada selityksiä tähän", lisäsi
Taavi.
"En minä pitkiin kertomuksiin puutu, hm!" alkoi nyt Risto; "ei
Ameriikassa niihin totu. Valtavan hyvä maa, tuo Ameriikka! Ameriikasta,
vaikka hyvä olikin siellä, tulin kotimaahan taas -- oma maa mansikka,
näette, ja muu maa mustikka, kuten sanotaan. Hääräilin täällä jo toista
viikkoa kaupan avaamista varten Porissa. Kauppa-asioissa kävin sitten
Tampereella, ja Hämeenlinnassakin pikimmältään. Edellisestä kaupungista
kun läksin, torstaipäivä taisi olla -- ja nousin vaunuihin, oli siellä
tämä tyttö, ja hänen seuranansa eräs vaimo-ihminen, ja ympärillä pyöri
ja hyöri pari kolme nuorta herraa, hienopintaisia mutta huono-sisuisia.
Hm! mitäpä minä siitä, näkeehän tuommoista joka matkalla! niin
ajattelin alusta ja olin aivan välinpitämätön. Mutta tyttö ei ollutkaan
heille suopea, hänen silmänsä ikäänkuin hakivat turvaa, jota ei
näyttänyt saavan tuolta rouvalta eli vaimo-ihmiseltä. Minä puutuin
silloin leikkiin. 'Mistä ollaan ja mihin matkustetaan?' kysäsin
häneltä. 'Tyynevedeltä.' 'Vai Tyynevedeltä', no, minä mielistyin
valtavasti, ja pianhan me sitten tutuiksi tulimmekin. Hän kertoi
kokemuksiansa ja sanoi menevänsä tuon rouvan seurassa Helsinkiin. Mutta
Helsinkiin menosta tuon rouvan seurassa ei tullut mitään. Anna tuli
meille, ja oli minun perheessäni jo kuin lapsi kotonaan. Mutta
täytyihän tännekin tulla koska semmoisia täältä kuului. Täytyihän tulla
käräjiin sanomaan: hurjiako te olette, koska Taavi Tarkkasta luulette
murhamieheksi! Sitten läksimme, mutta ennenkuin Tyynevedelle
pääsimmekään, kuulimme jo että Taavi oli päästetty irti. Vahvistusta
siihen saimme vielä kirkolla, mutta me olimme niin valtavan viisaita,
näette, että tulimme esille vasta kun kaikki oli seposelvänä. Sen
pituinen se. Lisätköön Anna mitä lienee lisättävää".
"Anna kertokoon toisen kerran ja vielä monestikin", sanoi Lotta. "Nyt
täytyy vähän huolta pitää vierasten kestittämisestä, jotka olemme
kutsuneet tänne viettämään tämän illan ilossa meidän kanssamme".
Ja hän kiiruhti kyökkiin, ja Anna avuksi.
Miehet jäivät puhelemaan ja tupakoimaan, ja puheaineista suinkaan ei
ollut puutetta.
Kerran kun Taavi pistäytyi kyökkiin, veti Risto tuolinsa aivan likelle
Timoa ja sanoi vähän matalammalla äänellä:
"On minullakin vähän lisättävää tuohon äskeiseen kertomukseeni. Tuo
vaimo jonka siipien suojassa Anna matkusti Helsinkiin -- arvaappas kuka
se oli -- Joosefiina, sinun entinen kylkiluu --"
"Aah!"
"Niin, minä tunsin hänet, mutta en ollut millänikään, niin -- ja kuule,
vielä, mitä noitten herrain puheista ymmärsin. Kurja on se koti, missä
hän on emäntänä, ja minne aikoi viedä Annankin. Hän pitää --" lopun
Risto kuiskasi Timon korvaan.
"Vai niin, vai niin! Suuri Jumalan armo että satuit sinä sille
matkalle".
"Valtava armo! -- hm! -- -- hm".
Taavi tuli sisään taas.
* * * * *
Harvoin sattuu elämässä niin iloisia hetkiä, kuin ne olivat, mitkä
tänä iltana Hannulassa vietettiin. Ja ilo nousi korkeimmilleen, kun
Risto kenenkään käskemättä mutta myös kenenkään pahaksumatta julkaisi
Annan ja Taavin kihlauksen, lisäten että sopivampaa pariskuntaa ei
hopussa löydetä. Tähän yhtyivät kaikki ja sanoivat sydämellisimpiä
onnen-toivotuksia.
Rovasti oli niin hyvillä mielin ja lasketteli leikkipuheita. Schyvall
oli tänä iltana muuttunut totisuudestaan ihan hilpeäksi, puheli ja
veikosteli talonpoikien kanssa; ja rovasti väliin katseli häneen
miettivästi, ajatellen kai että olisipa Helmi Valander ja tämä Schyvall
sopiva pariskunta hekin. Nivalinkanen piti kauniin puheen: hän kertoi
miten hän synkeissä mietteissä ajaa jorotteli tänne Tyynevedelle; mutta
ensimmäinen, joka häntä vastaanotti oli nuori neiti, tämän illan
kuningatar, ja taas kohta väistyivät hänen synkeät mietteensä, ja hän
näki kaikki ruusunpunassa. Se oli hyvä enne -- ja hyvin oli käynytkin,
loistavan lopun tämä asia saanut. Kadehtijat pakenivat, hyvät haltijat
nousivat sijaan, tuo ikävä rikoskaari painettiin kiinni -- naimiskaari
lyötiin auki, ja jos siinä hänen neuvoansa tarvittaisiin oli hän heidän
nöyrin palvelijansa. -- Yksin Sivelinkin iloitsi toisten ilosta, jos ei
omastakaan puolestansa. Mutta iloisimmat kaikista, vaikka vähemmin
kuuluvalla tavalla, oli kuitenkin nuori pariskuntamme Anna ja Taavi.
* * * * *
"Entäs vekselin-väärentäjät, mitenkä niiden kävi? Saatiinko Kokka
kiinni?" näihin kysymyksiin kai lukija vielä tahtoisi vastausta.
Meidän aikakautenamme sukkeline yhdistysneuvoineen -- höyryn ja sähkön
aikakautena ani harvoin onnistuu pahantekijän pako. Mutta olipa tällä
kertaa kuitenkin vähällä, ett'ei Kokka viidellä tuhannellaan päässyt
Ameriikkaan. Tämä toivossa kangastava Kaanaa, tämä uusi isänmaa vaati
taas uuden nimen. Väärällä nimellä ja valeparralla varustettuna tuli
siis seikkailijamme Hampuriin. Täälläkin oli poliisille jo tieto
annettu hänestä, mutta tuo parta petti heitä. Niin tapahtui, että
samana aamuna kun laiva oli lähtevä valtamerta kyntämään, kävelivät
vielä Kokka ja poliisit melkein rinnakkain sillalla, edellinen kuin
tulisilla hiilillä, toiset terävästi tarkastaen kaikkia laivalle
aikovia ja kynsien korvallistansa. Laiva oli sataman suulla ja sinne
oli mentävä pienemmällä höyryaluksella. Jo tuli alus sillalle, ja köysi
heitettiin. Kokka kiiruhti hätäisesti vastaanottamaan, mutta saikin
köyden vasten naamaansa. Samassa nousi nauru katselijoissa: miehen
parta oli väistynyt kohdaltaan. Esille astuva poliisi kiskoi sen pois
kokonaan -- ja siinähän nyt oli se mies, jota haettiin.
Siten joutui Kokka kiinni, ja sai kuin saikin ansaitun rangaistuksensa.
Hovilaista kyllä kovistettiin raastuvan-oikeudessa, mutta hän kielsi
kaiken tiedon väärennyksestä ja väitti, ett'ei hän ollut nähnyt kuinka
suuren summan Kokka pankista nosti, eikä kuullut mainittavan muuta kuin
rahasta ja lainasta ylipäätään. Tosi olikin, että hän silloin kun Kokka
vastaanotti rahat seisoi toisen pöydän luona, puhellen toisen
pankkiherran kanssa, ja tämä seikka, oli se sitten koukku taikka
sattuma, oli hänen pelastuksensa. Vasten kieltoansa häntä ei voitu
langettaa.
Mutta rangaistus tapasi häntä vielä, toisessa muodossa. Kaikki
omaisuutensa ja talonsa meni vasaran alle velkojien tyydyttämiseksi.
Hovilan talon ostivat Taavi ja Risto, taikka oikeammin: edellinen osti
jälkimäisen rahoilla.
"Jos hyvin asut tätä taloa", sanoi Risto, "niin pian kyllä se saattaa
sinut velattomaksi ja minäkään en puolestani pidä kiirettä rahoillani".
Mutta ei ainoasti talon ostossa Risto ollut avulias, hän poisti myös
kaikki mahdolliset esteet Hovilaisten puolelta Taavin ja Annan
avioliittoa vastaan, niin että päästiin jo ennen joulua häitä
viettämään.
Hannulan talot siis taasen tulivat samalle perheelle, ja niistä Hovila
eli Onnela, miksi se nyt muuttui, nousi vähässä ajassa aika hyvään
kuntoon Taavin ja hänen nuoren emäntänsä toimeliaisuuden kautta.
Rutiköyhäksi jouduttuansa ja heikoksi sekä ruumiin että sielun puolesta
tuosta halvauksen puuskasta, vastaanotti Olli Hovilainen, vaikka
nuristen, vähäsen asunnon, minkä Kuuselainen, jota hän ennen oli
ylenkatsonut, nyt jalomielisesti tarjosi hänelle. Kuuselainen ei juuri
vaatinut häneltä vuokraa, sellainen välipuhe vaan oli tehty, että koska
Hovilainen oli ahkera kalamies, tuli hänen pitää isäntäväki kalassa
kesä-aikana. Kuuselassa ovat Olli ja Miina eläneet ja oleilleet nyt
toista vuotta. Antti on tykkänään vieraantunut omaisistansa pois. Hän
on ottanut nimen Hovén, ja on kohta pääsemässä kansakoulunopettajan
niukkaan leipään. Lydia oli ensimmältä nääntyä ikävään ja vanhempien
alinomaiseen närisemiseen. Mutta hänellä on nyt muitakin murheita.
"Kuka minusta nyt enää huolii!" huokailee Lydia. Eipä tiedä vaikka
tuliskin sulhanen vielä, joku Björnsonin aseveikko, ajatellen: koska ei
mies ole puhdas, ei hänen tarvitse vaalia niin vallan puhdasta
vaimoakaan.
Enemmän epätietoista on, pääsevätkö Altmanin tyttäret naimisiin vai
jäävätkö yksinänsä pinnallisen oppinsa kanssa.
Mutta rovastin toivo toteutui tyttäreensä nähden. Ei aikaakaan, niin
lähetettiin sukulaisille ja ystäville kortteja, joissa sormuksien ja
kukkavannikkain sisällä oli luettavana nimet: Helmi Vaelander ja Sakari
Schyvall, ja pohjalla oli eroitettava sana kihloissa. Schyvall suoritti
vitkastelematta papintutkinnot ja hänestä tuli tukeva apu rovastille.
Ja senkin ilon sai kokea vanhus, että seurakunnan mielessä pysyivät ne
opetukset, mitkä tässä kerrotut esimerkit olivat antaneet. Hyvä
järjestys vallitsee sitte Tyynevedellä ja yksinkertainen, siivo elämä,
"sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä", arvelevat ukot, "sen
sananparren toteutti meidän Hovilaisenkin mahtavuuden loppu".