Onnen pyörä oli kiepahtanut kertansa. Hovilan onni oli laskeutunut, ja
samalla Hannulan taas kohonnut.
Samana toisena markkinapäivänä, jolloin Hovilainen kukistui sekä
sairauden että syytöksen alaiseksi -- samana päivänä pääsi toivo taas
eleille Hannulassa, toivo joka tällä kertaa ei ollut väikkyvä virva,
vaan joka hetkestä hetkeen sai lisäystä ja vakavuutta.
Se herra joka Annaa oli säikähyttänyt hänen pakopuuhassansa ja nyt tuli
Hannulaan, esitteli olevansa lakitiedetten kandidaatti Nivalinkanen.
Että hän oli suotuisimpia vieraita tähän aikaan Hannulassa, emme
tarvinne sanoakaan. Samaten kuin lääkärin tulo taloon, missä kipeä
kituu, kohta kaikissa huolestuneissa omaisissa herättää lohdullisemman,
rauhallisemman mielen, niin toi Nivalinkanenkin rohkeutta ja
luottamusta Hannulaisten murheellisiin sydämiin. Jos kuka voisi auttaa,
jos kuka voisi saattaa totuuden ilmi tuossa pimeässä asiassa, mikä oli
vähällä viedä ijäksi onnen tästä perheestä -- niin hän se mies oli,
tämä koko Suomessa kuuluisa kandidaatti. Timo ei tahtonut lakata
kiittelemästä ja Lotta pani kaikki kykynsä liikkeelle pitääkseen tätä
tervetullutta vierasta hyvänä. Nivalinkanen esteli, hymyillen,
liikanaista hyvänä-pitämistä, sanoi tulleensa niin aikaisin
päästäksensä perinpohjin tutkimaan tätä asiaa, joka suuresti hänen
mieltänsä kiinnitti, ja vakuutti ainakin saattavansa Taavin vapaalle
jalalle, jos ei näissä käräjissä vielä saisi häntä tyyten syytöksestä
puhtaaksikaan. Kohta istuttiin hyvämakuisen aterian ääressä, Timo
kertoi Taavin asiaa, Lotta huokaili ja nosti väliin liinansa silmille,
jolloin Nivalinkanen aina rohkaisi häntä: "Olkaa hyvällä mielellä vaan,
kyllä tässä vielä kaikki kääntyy meille voitoksi ja iloksi!" Ja monen
viikon perästä lensi taas hymy Lotan huulille. Aterialta päästyä
ilmoitti Nivalinkanen aikovansa vielä tänä iltana ajaa nimismiehen
tykö, saadaksensa asiakirjat lukeakseen.
Timo käski valjastamaan parhaan hevosen.
"No teidän rovastinne on kipeä ja parannuksilla Helsingissä", alkoi
Nivalinkanen nyt muusta puhua.
"Jaa, sattuipa onnettomuutemme lisäksi rovastikin olemaan poissa juuri
tänä murheen aikana", sanoi Timo. "Hänen apuansa ja lohdutustansa
olemme suuresti kaivanneet ja ikävöineet. Mutta johan hänen näinä
päivinä pitäisi palata kotiin. Tapasitteko häntä Helsingissä?"
"En, enkä myöskään luule hänen vielä niin pian palajavan, koska hän on
toimittanut tänne apumiehen itselleen".
"Apumiehen!" virkahti Timo.
"Voi, voi, sitten on hyvä rovastimme vissiin käynyt huonommaksi",
päivitteli Lotta. "Kyllä ne tohtorit usein vaan pahentavat taudin".
"No sitä en tiedä, mutta apulainen tuli ja tuli minun seurassani.
Kirkolla erosimme, hän meni kappalaista tervehtimään ennenkuin --"
Nivalinkanen keskeytyi, sillä toinen vieras ajoi pihaan.
"No mutta tuossahan tulee rovasti -- rovasti itse ihan todella!"
huusivat Timo ja Lotta kohta, kun katsahtivat akkunasta.
Kaikki kolme nyt astuivat pihalle vastaan-ottamaan.
"Hyvää päivää taikka hyvää iltaa oikeastaan, pitkän ajan perästä taas",
sanoi rovasti, astuttuansa yksi-istuisesta kiesistään ja kätteli
isäntäväkeä.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa, ja tuhannesti terve tulemasta taas
kotimaille!" sanoivat Timo ja Lotta.
Nivalinkanen seisoi pihalla.
"Tämä herra on lakitieteen rohvessori Nivalinkanen, joka
hyväntahtoisesti on ottanut Taavin puolustuksen asiakseen", esitteli
Timo.
"Lakitieteen kandidaatti", oikasi Nivalinkanen hymyillen ja pudisti
rovastin kättä.
"Täällä on tosiaan tapahtunut sangen ikäviä asioita minun poissa
ollessani", sanoi rovasti huoneesen astuessaan.
"Niin", vastasi Lotta surullisella äänellä ja veti liinansa
silmillensä.
"Älkää itkekö; asia korjataan, asia korjataan", lohdutti lakimies taas.
"Sitä minäkin, ja minä tuon teille heti vähän tietoa ja toivoa", lausui
rovasti.
"Näette, enkös minä sanonut!" virkkoi lakimies hyvillään.
"Voi, voi hyvä rovasti, teitä me siunaamme aina kuolin-hetkeen asti",
sanoi Lotta. "Tietääkö herra rovasti jotakin tähän asiaan? -- tuosta
herrasta ehkä joka Taavin kanssa käveli?"
"Juuri hänen jälillensä luulen pääseväni".
Rovasti istuutui huohottaen ja sivellen polviaan, ja lausui sitten:
"Kuulkaahan nyt lyhykäistä kertomusta elostani ja olostani, tiedoistani
ja toivoistani:
"Minä en ole tietänyt tästä asiasta mitään ennen kuin viimme
viikolla. Olo-aikanani en käynyt muualla kuin tohtorissa ja pari
kolme kertaa vanhain akatemia-kumppanieni luona. En siis paljon uutta
kuullut läheltäkään saatikka sitten näiltä etäisiltä tienoilta.
Hufvudstadsbladia pidin, saadakseni vähän tietoa päivän tapahtumista,
mutta siinä kun on niin armottoman vähäsen luettavaa, ostin silloin
tällöin Uuden Suomettaren. Niin tein myös viime viikolla -- tiistaina
taisi olla -- ja siinä numerossa näin kirjoituksen Tyynevedeltä. Se oli
jokseenkin lavea kertomus tästä onnettomasta asiasta ja siinä
pidetyistä käräjistä. Kenenkähän se oli kirjoittama?"
"En ole kuullut", vastasi Timo. "Luultavasti kansakoulunopettajan".
"Minä lu'in sen useampia kertoja. Se nosti minussa hämmästystä ja
huolta. Kova kohtalo oli tavannut perhettä, jota aina olin suuressa
arvossa pitänyt. Minä kuvailin mielessäni teidän tuskaanne ja suruanne
Taavin rikoksesta. -- Ei Taavi sitä ole tehnyt! huudahdin samalla.
Tunnenhan minä Taavin aivan toiseksi mieheksi, suoraksi ja rehelliseksi
pojaksi. Ei hän ole syyllinen, ei se valhetta ole mitä hän tuossa
puolustukseksensa on sanonut. Siinä vallitsee onneton erehdys. Suokoon
Jumala että saataisiin selko asiasta! Niin ajattelin ja jätin teidän
kohtalonne Jumalan käteen. Mutta rauhaa en enää saanut, halutti kotiin,
missä ehkä jossakin kohdassa voisin auttaa teitä. Mutta tohtori ei
päästänyt vielä silla viikolla. Minun tulee mainita että minulla on
ollut suuri apu kipuihin tästä parannus-matkasta, ja erinomainen onni,
kun vielä sitten tapasin tuon tohtori Donnerstag'in, siunattu mies ja
siunatut hänen galvaniset koneensa. -- -- No, mutta mitenkään en
tahtonut voida malttaa mieltäni, kun seuraavain päiväin Suomettaressa
näin kehoituksen, 'sille herralle joka iltasella elokuun 2:na
päivänä on kävellyt kautta Tyyneveden pitäjän, tulemaan todistamaan
hengenrikos-asiassa, missä muuten ei selkoa saatu'. -- Viimmein pääsin
maanantaina vapaaksi ja kiiruhdin kotiin. Jo aikoja sitten olin minä
kirjoittanut tulevalle apulaiselleni että, koska en tiennyt kauvanko
tulen olemaan parannuksella ja koska sittemmin ehkä tarvitsen enemmän
lepoa ja rauhaa, jos hänen haluttaisi tulla viettämään syksyä täällä ja
harjoittelemaan saarnaamisessa, olisi hänestä nyt sangen suuri apu.
Minä siis odotin saavani tavata hänet täällä, jopa kotiutuneena. Mutta
ei ollutkaan kuin kirje. No, siinä Schyvall --"
"No mutta --" yritti Nivalinkanen keskeyttämään.
"Älkäähän vielä, nyt tulen tärkeimpään. Siinä Schyvall kirjoittaa
saaneensa minun kirjeeni vasta nykyisin, vaan sanoo tulevansa tänne,
niin pian kuin mahdollista, ja mainitsee lopulla -- kuulkaahan -- että
hän heinäkuussa kohtasi eräitä ylioppilaita, jotka tekivät jatkomatkan
Hämeesen ja Pohjanmaalle. Pohjanmaan etelä-kulmassa nämä olivat
eronneet toisistaan. No näitähän se herra on, ihan varmaan, josta Taavi
on puhunut! se ajatus iski kohta minun mieleeni! Ja minä kun kerran
olin matka-aikeessa, niin päätin lähteä tänne itse ja heti kohta
saattaa teille toivoa ja saadakseni yhdessä teidän kanssanne tuumailla
odotetaanko Schyvallia vai ruvetaanko kohta kirjeellisesti kyselemään".
"Mutta, ettekö, herra rovasti, tavannut Schyvallia?" kysäsi kohta
Nivalinkanen; "hän on tullut ja on parhaallaan kirkolla".
"Tullutko?" virkahti rovasti. "En minä ole häntä tavannut. Vai on hän
viimmeinkin tullut. Tiedättekö milloinka hän tuli?"
"Tottahan sen tiedän, kun yhdessä vast'ikään tulimme. Hän poikkesi
kappalaista tervehtimään, ja sanoi kohta tulevansa isoon pappilaan".
"Ettekö te keskenänne puhelleet tästä Hannulan murha-jutusta? Eikös hän
siihen mitään sanonut?"
"Emme puhuneet siitä asiasta ollenkaan. Minä en mielelläni lavertele
asioistani, ja hän taas päivitteli kaiken matkaa myöhäistä tuloansa,
rovastin kirje kun oli kiertänyt kaiken maailman mutkat, ennenkuin se
hänelle saapui".
"No nyt siis ei enää ole tiedot kaukana. Lähtekäämme takaisin kirkolle
Timon kanssa!"
Lähtöä hommattiin; puheltiin ja selitettiin. Emäntä toi vielä
lähtökahvit. Ei älynnyt ensimmältä kukaan, että ovesta astui vielä
kolmas vieras, joka tervehtien tuli rovastin luo.
"Totta totisesti Schyvall!" huudahti rovasti. "Terve, terve tulemasta,
mutta mistä te näin hiljaisuudessa tulette, eihän teitä älytty,
ennenkuin olitte keskellä seuraa".
"Minä tulen kirkolta ja kävelin loppumatkan oikotietä metsän läpi",
vastasi Schyvall syvällä, totisella äänellään.
"Metsän läpi! Jos olisitte vielä viimeisellä eksyneet pois meidän
käsistämme", sanoi rovasti leikillisesti.
"Ei hätää! en minä ensikertaa sitä tietä kulkenut", vastasi Schyvall.
Lotta, joka juuri tarjosi kahvia rovastille, rupesi vapisemaan, niin
että täytyi panna tarjotin pöydälle.
"Ette ensikertaa sitä kulkenut! Milloinkas ennen?" kysyi rovasti.
"Noin kuusi viikkoa takaperin".
"Elokuun toisena päivänä iltasella?" virkahti Nivalinkanen.
"Aivan niin! Elokuun toisena päivänä. Mutta --"
"No siinähän on miehemme!" huusi rovasti.
"Siinä ensimmäinen selkeyden säde tähän mustaan murheesen", sanoi Timo.
Lotta hyrähti itkuun, mutta ilosta itki hän nyt. Hänen
sydämestänsä vierähti tuo surun painajainen, hänen sielunsa silmälle
avautui taas tuo tyytyväinen, onnellinen koti-elämä, mikä kaikessa
jokapäiväisyydessään, kaikkine vähine vastuksineen, kumminkin oli niin
kallis muistossa, kun se kerran oli kadonnut. -- Nyt oli murhe
poistuva, asia selkenevä tämän nuoren papin ilmautumisen kautta. Jumala
oli valinnut omia palvelijoitaan totuuden esille saattamiseksi; Jumala
oli auttava, syntihän olisi epäillä juuri, kun Jumala osoitti armoansa
ja hyvyyttänsä.
Schyvall katsoi kummastellen toisesta toiseen.
Kysymyksiä alkoi taas tulla kuin rakeita.
"Te olitte siis itse noitten kulkijain joukossa?"
"Oletteko todella se herra, joka Taavin kanssa käveli?"
"Ja Syyvall on nimenne, Syyvall".
"Ettekö ole kuulleet tuosta murha-asiasta mitään?"
"Ettekö ole lukenut viime viikon Suometarta?"
"En minä ole tiennyt mitään. Mistä murha-jutusta te puhutte? Onko
luultu että Hannulan poika murhasi minut. Muuan puunhakkaaja näki
ylioppilaan metsässä, mutta sitten ei kuulunut hänestä enää mitään --
eikä Hannulan poika ilmaissut mitään. No tässähän olen terveenä,
poistamaan semmoiset luulot".
"Eihän Taavi teitä ole murhannut", sanoi Lotta pyyhkien silmäänsä --
"voi mitä puhun, höppänä -- eihän sitä ole luultu, vaan teitä on luultu
Joosepiksi, joka samana iltana löydettiin kuolleena".
"Ja kuka se Jooseppi on?" kysyi Schyvall.
"Minä ehdottelisin", sanoi nyt Nivalinkanen, "että herra Schyvall
laatii kokonaisen kertomuksen tästä asiasta, siten paraiten selviämme
kaikista kysymyksistä".
"Aivan niin", sanoi rovasti. "Mutta sitä ennen tahdon minä lyhykäisesti
kertoa hänelle tämän 'murha-jutun' semmoisena kuin se oli sanomissa.
Kuulkaa siis, Schyvall!"
Sitten kertoi rovasti koko jutun ja kertomuksen aikana kävi Schyvall
vaaleaksi istuessaan, pää käden nojassa ja synkästi tuijottaen
puhujaan.
"Voi onneton kohtalo!" huudahti hän, kun rovasti oli lopettanut,
"mitä on tapahtunut teille, hyvät ihmiset, minun tähteni. Rovastin
kertomus on vihlaissut kuin veitsi minun sydäntäni, sillä minun
ajattelemattomuuteni on pilannut teidän poikanne puolustuksen. -- Mutta
pantiinko hän kiinni vaan sentähden, kun ei minusta saatu tietoa?"
"Totta siinä oli muitakin syitä ja seikkoja", vastasi lakimies; "mutta
te olitte syytetyn paras puolustus, ja kuu se valheeksi katsottiin,
saivat vähäpätöisetkin seikat häntä vastaan kaksinkertaisen arvon".
"Voi kohtaloa kuitenkin! No missä hän on ja milloinka saamme hänet
vapaaksi?"
"Kyllä me hänet vapaaksi saamme, mutta aivan pian se ei voi tapahtua.
Hän on läänin-vankilassa. Tuomarikaan ei asu täällä, kuulen ma; jos
hänelle tänä yönä vielä saan viestin, niin on jo hyvä sekin. Mutta nyt
kertokaa tarkoin koko juttu, että saamme perustusta pyyntöömme".
Ja Schyvall alkoi kertomuksensa, Nivalinkanen veti muistikirjan
taskustaan, rovasti kuunteli ummessa silmin, Timon ja Lotan silmät taas
olivat kiintyneet kertojan kasvoihin.
"Viimme heinäkuun alussa yhdyin minä kotipitäjässäni muutamiin
tuttaviin ylioppilaisiin, jotka olivat kävelyretkellä. Minä olin kaiken
kesää lukenut ja luulin siis tarvitsevani vähän virkistelemistä. Me
kävelimme Itä-Hämeessä ja osaksi pohjanmäkiä. Tarkoituksena oli
toisilla kielitutkimuksia, toisilla taas muita kansaa koskevia
urkintoja, mitä milläkin. Minulla puolestani ei ollut erinäistä tointa,
mutta minua halutti päästä tapaamaan noita Pohjanmaan eriseuraisia
taikka villi-uskoisia, kuten muutamat niitä kutsuvat. Parissa paikassa
pidin lyhkäisiä raamatun-selityksiä kirkkoherran luvalla. Matkamme
menestyi hyvin ja toi meille paljonkin hyötyä. Niin tulimme Pohjanmaan
eteläkulmaan; muut aikoivat yhdessä jatkaa matkaansa vielä rannikolle
asti, minä taas en tahtonut kuukautta pitempää aikaa menettää, vaan
erosin heistä. Vaelsin sitten yksin ja pyrin rautatielle. En ollut
vielä kauvan kulkenut, kun tapasin ukon, joka näkyi maantienvarrella
syöttäneen hevostansa ja juuri valmistihe lähtöön taas. Hän kysyi
tahtoisinko ajaa jonkun matkaa ja tarjosi tilaa kärryissään. Minä
hämmästyin ensimmältä, sillä hän puhutteli minua ruotsiksi -- mutta
otin sitten kiitollisuudella vastaan hänen tarjouksensa, silla johan
olin saanut marssiakin tarpeekseni. Tämä hyväntahtoinen talonpoika oli
umpiruotsalaisesta Pohjanlahden rannikkopitäjästä ja matkalla
Tampereelle. Hänen kanssansa pääsin näille seuduille, hän neuvoi minua
oikotielle, vaan kehoitti kuitenkin tarkemmin kyselemään sen suuntaa,
koska hän itse ei ollut tuota polkua koskaan kulkenut. Silloin oli ilta
ja elokuun 2:nen päivä. -- Puolen tunnin ajan astuttuani näin muutaman
miehen tulevan metsästä, luultavasti oli hän halon-hakkaaja. Häneltä
tiedustelin tietä. Hän meni sitten metsän kautta polun toisella
puolella tiehensä ja minä astuskelin eteenpäin. Nousin matkalla eräälle
mäelle, mistä avautui mitä ihanin näkö-ala järvelle päin. Tuli sitten
aukeampi seutu. Männikkö loppui, louhikko alkoi; ja tässä oli tiehaara.
Halonhakkaaja oli sanonut tien kulkevan kahden talon sivutse. Savuja
nousi ja kattoja näkyi vasemmalla puolella, minä käännyin siis
vasemmalle haaralle. Parin sadan askeleen päästä alkoi ensimmäinen talo
näkyä; vasemmalla puolella oli nurmi-niittu ja sen takana matala
lehtimetsä. Nurmella käveli rantaan päin eräs henkilö, väliin
seisahtuen ja nähtävästi ilman erinäistä tarkoitusta.
"Nyt tulen ikävään seikkaan kertomuksessani, seikkaan joka on ollut
syynä siihen, ett'ei Taavi Hannulan puhetta ole uskottu. Vähässä paljon
seisoo, sanotaan, ja se on tosi sana. -- Mutta minun täytyy peräytyä
pikkusen entiseen elämääni. Minä tahdon tehdä teille suoran
tunnustuksen.
"Oli aika minullakin semmoinen, jona olin pahimpia maailman orjia -- se
aika oli lukiossa ollessani. Maailman turhuudet olivat viisauteni,
Jumalan sanasta en paljon väliä pitänyt. Siihen aikaan oli paras
ystäväni eräs Anian Föhrberg. Hän ja minä olimme ensimmäiset miehet
kaikenmoisissa huvituksissa ja hulluuksissa. Mutta Jumala armahti
minua: Hän saatti minut kovaan tautiin. Siinä kun olin elämän ja
kuoleman välillä, tulin havaitsemaan entisen elämäni kurjuuden. Minä
käännyin paremmalle tielle, nousin tuolta siunatulta tauti-vuoteelta
uutena ihmisenä. Nauru ja pilkka kohtasi minua heti maailman-mielisten
puolelta, Föhrberg ei ollut uskovinaan minussa tapahtunutta muutosta,
hän rupesi taas viekoittelemaan ja ilmoitti minulle asian, josta nyt
en tarvitse sen enempää mainita kuin että se oli syynä Föhrberg'in
pois-joutumiseen lukiosta. Minä sitä en saattanut ilmi, mutta niin hän
luuli. Ja hehkuen vihasta ja kostonhimosta hän erosi entisestä
ystävästään.
"Tuo henkilö, joka käveli nurmi-niitulla oli Föhrberg, minä tunsin
hänet ensi silmäykseltä. Minä vetäydyin ehdottomasti metsikköön
takaisin. Föhrberg ei ollut minua nähnyt, hän seisoi ja katseli
järvelle päin. Minä odotin hänen poismenoansa, poltin yhden paperossin,
panin lakkini päälle vuorin, ett'ei lakkini pilalle kastuisi, jos sade
tulisi yöllä, ja hän vaan käveli tuolla niityllä. Mitähän tuo täällä
tekee, arvelin, lieneekö hän tähän pitäjään muuttanut asumaan. Jos nyt
menen hänen puheillensa, syttyy hänen vanha vihansa, silloin saan
ensiksikin kuulla hänen herjauksiansa, ja sitten hän kukatiesi lähtee
tämän kohtauksensa johdosta levittämään minusta pahoja puheita
seurakunnassa, mihin juuri olen aikonut päästä apupapiksi -- jopa huhut
voivat levitä rovastinkin korviin, ja rovasti voi kääntyä jonkun toisen
puoleen ja minä en pääse edes puolustamaankaan itseäni --"
"Vielä vainen!" virkahti rovasti. "Föhrbergin puheista minä teistä
luopuisin! Kyllä minä sen veijarin vehkeille teen lopun jahka joudan".
"Hyvä, en tarvitse siis tuota peljätä", sanoi Schyvall. "Vieläkö hän
siis täällä asuu?"
"Ainakin toistaiseksi", vastasi rovasti.
"Hänen kuulin täällä matkaansaattaneen paljon pahennusta jo, -- hänen
sanotaan yllyttäneen talonpoikia tuomariansa vastaan; he tuumivat
valituksia muka prokuraattoriin. Hävetä pitäisi heidän!"
"Herra Kokka tarjoutui panettamaan ilmoituksen sanomalehtiin", virkkoi
Timo, "tuon tuntemattoman kutsumiseksi tänne. Minä maksoin hänelle
kustannus-rahat ja vielä päällekin, mutta rahat hän käytti omiin
tarpeihinsa, eikä ilmoitusta tullut näkyviin minkäänlaista".
"Kokka?" virkkoi Schyvall kylmästi.
"Föhrberg on täällä muuttunut Kokaksi", ilmoitti rovasti. "Mutta
palatkaamme teidän kertomukseenne".
"Niin ajattelin, että hän panettelee minua pahanpäiväiseksi. Mutta sitä
mahdollisuutta en tullut ottaneeksi lukuun, että mitä pelkäsin, jo
olisi voinut tapahtuakin: että hän jo olisi kuullut minun tänne
tulostani, ja puhunut minusta pahaa. Ei, pois hänen silmistänsä! ja
niin kävin siihen häpeälliseen päätökseen, että hiipsahtaa kuin voro
tämän kyläkunnan läpi. 'Sitten kun pappina tulen tänne', niin
kaunistelin itselleni käytöstäni, 'mitä minä hänestä silloin pidän,
tyhjäksi teen kohta hänen sala-juonensa' -- 'ja ehkenpä hän silloin on
muuallakin taas', toivoin vielä lisäksi. Oikealla puolella oli niin
puutonta ett'ei sieltä päässyt näkymättä sivutse, minä pistäydyin siis
vasemmalle ja tein mutkan lehdikon kautta ja niityn vanhaa aitaa
pitkin. Kun tulin taas polulle oli kohta tien-risteys taas edessäni.
Hm! Minä seisahduin ja katsahdin ympärilleni, samassa astui moniaan
sylen päässä minusta muuan nuorukainen viidakosta. Minä en voinut
välttää häntä, ja koska paitsi sitä tarvitsin neuvoa, niin menin siis
hänen puheillensa ja kysyin tietä. Hän sanoi minun menneen väärään kun
äsken vasemmalle käännyin ja neuvoi minua rantaan päin taas, jota
pitkin on kallioita myöten kuljettava. Minä käännyin nyt sinne. Mutta
kohta tuli hän takaa ja huusi tahtovansa paremmin näyttää tietä
minulle. Me kävelimme sitten rinnan, puhellen niitä näitä. Tuo Föhrberg
oli vielä minulla mielessä, minä kysyin seuraajaltani, asuuko täällä
aika ajoin ylioppilaita, tämän puolen puhdasta suomenkieltä opettelevia
lukumiehiä. 'Toisinaan kesällä ja enimmiten kirkolla', oli vastaus;
'mutta nyt on meidän kylässä eräs Vöörper, hän asuu Mäkelän talossa,
tästä ruotsin virsta maantien varrella; hän taitaa lukukauden alussa
mennä Helsinkiin suorittamaan tutkintoansa -- häntä sanotaan
maisteriksi, vaikka hän ei ole vielä ylioppilaskaan. -- Sitten kysyin
mistä talosta minun seuraajani oli, oliko hän talollisen poikia vaiko
itsellinen tahi torppari -- ja muuta semmoista, mikä sillä kertaa olisi
saanut jäädä kysymättä; sillä nuorukainen kohta vuorostansa kysyi minun
nimeäni. Valhetella en voinut, ja kummallista ja epäkohteliasta olisi
ollutkin kieltää sanomasta nimeänsä tälle nuorukaiselle, joka näytti
niin erittäin siivolta ja ymmärtäväiseltä. 'Ylpeä se on talonpojille --
niin ainakin hän minua kohtaan on ollut', sen lausunnon voisi Hannulan
poika aivan syystä minusta antaa, se lausunto pääsisi rauhassa
juurtumaan tässä sydänmaan kylässä siihen asti kun vasta tulen tänne.
Tänne tuloni esti minua sekä sanomasta nimeäni että olemasta sitä
sanomatta. Niin on ihminen kuin kana tappuroissa kohtakun suoruuden
tieltä syrjäytyy. Kotvasen arveltuani sanoin nimeni, mutta lisäsin
pyynnön, ett'ei hän huolisi puhua minusta mitään, eikä muille mainita
minun nimeäni. 'Tämä pyyntö on tosin kummannäköinen', sanoin, 'mutta
minulla on siihen syitä, jotka vast'edes voin teille sanoa'. Päästyämme
muutaman, muistaakseni Rossin kivikoksi mainitun karun paikan toiselle
puolelle, sanoimme jäähyväiset toisillemme. Hannulan nuorukainen
kääntyi kohta kotiin päin. Koko rannikolla ei ollut yhtäkään ihmistä
paitsi meitä; jos murha on tapahtunut, niin se on aivan varmaan
tapahtunut jo ennen kuin tulimme, ja teidän poikanne on siihen ihan
syytön. Mutta minun häpeällinen pelkurimaisuuteni ja siitä lähtevä
ajattelematon kielto, joka jo harmitti minua kohta kun se oli
ulospuhuttu -- se on saattanut teidän poikanne ensin salaamaan
kohtaamisemme, ja sittemmin, kun häntä kovalle pantiin, ilmoittamaan
siitä vähäsen, vaan vaikenemaan tärkeimmistä ja niin näyttämään
epävakaiselta, valheelliselta puolustuksessaan; ja sentähden istuu hän
nyt vankina. Voi, voi minun tyhmyyttäni yhtäkaikki! Mutta eihän sitä
sittenkään olisi voinut kukaan aavistaa että minun hiljainen kävelyni
tämän seudun kautta oli jättävä jälkeensä niin pahoja seurauksia", ja
hän nojasi päätänsä käteensä ja suu vääntyi haikeaan hymyyn.
"Voi, voi, eihän se kumma ollut että herra maisteri varoi tuota pahaa
Vööperiä", sanoi Lotta. "pahuudella on paljon valtaa maailmassa. --
Niin, ja kuka olisi luullut niin vähästä seuraavan semmoisen surun".
"Vähäinen tuo itse asia oli", sanoi Schyvall, "mielen oikku vaan; mutta
sen perustus oli paha: entisyyden vikain salaaminen -- se on mitä
kehnoimpia keinoja päästä ihmisten suosioon, se toi pahoja seurauksia
ja ikimuistettavan läksyn minulle. En kuitenkaan ole päässyt niitä
ilmoittamasta. Ja tästälähin ilmoitan ne joka miehelle, joka kuulla
tahtoo. Julki tunnustus ja sitä seuraava kunniallinen ja hyödyttävä
elämä, se on ainoa, joka peittää nuoruuden vijat, ja semmoiseen elämään
on minulla, Jumalan armolla, sekä tahtoa että kykyä".
"Ilmoittihan Taavi sitten kaikki mitä tiesi", sanoi Lotta melkein
anteeksi-pyytävästi. "Mutta nimeä hän ei muistanut; kyllä minä luulen
että hän olisi senkin ilmoittanut, jos ei oikeudelle niin ainakin
meille. Hän mietti ja mietti, mutta ei johtunut teidän nimenne
mieleensä".
"Ensikerran hän sen kuuli", virkkoi rovasti; "minäkään en ollut
Schyvall'ista vielä puhunut juuri kellekään, koska en vielä varmaan
tiennyt, tahtoisiko hän tulla minun luokseni vai eikö".
"Minä pyytäisin teitä tarkistamaan muistoanne etenkin tähän kävelyyn
talojen sivutse", muistutti Nivalinkanen; "minä tulen siihen nähden
tekemään teille monta ja tärkeää kysymystä. Jatkakaa!"
"Me siis erosimme, nuorukainen ja minä. Minä astuin nopeasti eteenpäin,
polusta vähän matkaa metsässä oli mökki. Sen edustalla oli mies ja
vaimo. Sitten en nähnyt enää ketään tällä puolen sydänmaata. Asemalle
tulin hyvään aikaan, kello oli puoli neljä vasta. Siinä odotin ja
puhelin erään nuoren miehen kanssa joka oli käynyt sydänmaan
lampiloissa linnustamassa. Sitten pääsimme ajamaan, ja yöllä saavuin
kotiin".
Timo liitti tähän kertomuksen Mäkeläisen saamista tiedoista, kun hän
kävi asemalla ja sitä lähinnä olevassa kestikievarissa.
"Mutta olittekohan te sittenkin toinen noista herroista, vaikk'eivät
selitykset sopineet yhteen".
"Olin kyllä -- se nahka-nutussa joka junasillalla käveli", vastasi
Schyvall. "Yöllä rupesi satamaan ja koska kiivaan käynnin jälkeen
pian vilustuu viileässä aamu-ilmassa, sentähden pukeuduin ohiaan
nahka-nuttuun, mikä muuten oli minulla matka-laukuksi kierretty. Se
herra, jonka kanssa kävelin junasillalla, sanoi tulleensa erään nuoren
kauppamiehen seurassa, jolla oli vähän asioita kylässä ett'ei joutanut
menemään ennenkuin toisessa junassa.
"No muutama sana vielä viimeisistä tapahtumista, ikäviä nekin. --
Sangen mielelläni olisin herra rovastin tahdon mukaan tullut tänne jo
alusta elokuun. Tosin en joutilaana ollut; mutta olihan minulla aikaa
tuohon jalkamatkaankin, miks'ei sitten tärkeämpään. Vaan kuulkaas miten
kävi! Joku nuori posti-sihteeri oli tahtonut ylvästellä erinomaisella
maantieteen tuntemisella. Hän on luullut herra rovastin lopen huonosti
kirjoittaneen osoitepaikan nimen, arvellut hiukkasen, ja saanut siitä
-- Torneå tietysti; onhan meidän seurakunnan nimessä o ja ä, siis suuri
yhtäläisyys! 'Taitaa olla Torneå', tään muistutuksen hän oli pistänyt
rovastin kirjoituksen alle, ja Torniossa kirje oli käynyt ja ties sen
missä muualla vielä, sillä umpeen kuukauden oli se ollut matkoilla.
Kuka sen viimein oikealle johdatti, en tiedä; vaan suuri kiitos olkoon
sille kunnon ihmiselle, sillä ilman hänettä en olisi täällä vielä
nytkään. Kirjeen saatuani rupesin kohta valmistautumaan matkalle. Mutta
ainahan sitä menee vähän aikaa ennenkuin saa vaatteensa j.n.e. kuntoon
pitempää oleskelemista varten muualla. Minä kirjoitin siis heti
kirjeen, jossa ilmoitin tulevani niin pian kuin mahdollista oli -- ja
lähetin kirjeen tänne, koska melkein luulin rovastin jo palanneen enkä
tietänyt missä rovasti Helsingissä asui. Mitä sanomalehtiin tulee,
joista kysyitte, niin en ole minä Uutta Suometarta nähnyt moneen
aikaan. Meidän perhe on vanhan kansan ruotsalaisia; minä yksin olen
Uutta Suometarta tilannut, vaan neljännes-vuodeksi erillään, kun en
tiedä missä milloinkin olen. Mutta tuo kävely-matka kun sattui eteeni,
niin en tullutkaan tilanneeksi kolmatta neljännestä. Kummallista olisi
kuitenkin jos ei ruotsalaisiin lehtiin olisi otettu tuota tärkeää
ilmoitusta. Se on voinut niissä olla, vaan jäänyt minulta huomaamatta,
minä kun jokseenkin hätäisesti niitä silmäilin. Muutkaan eivät ole
virkkaneet mitään, -- kuka niitä kaikkia murhia muistaa, ja yhtä vähän
he muistivat minun maininneen heille Tyynevedestä, kun matkoistani
puhuin. Maanantaina läksin tänne ja sain kaupungista seurakumppanikseni
herra Nivalinkasen. Melkeinpä olimme samaan aikaan matkalla kuin herra
rovasti, vähän edellä vaan -- ja emme tietäneet toisistamme mitään!
Tiellä vaan kuulimme, ett'ei rovasti ollut vielä kotona. Minä menin
siis ensiksi Altmania tervehtimään. Hänen kanssaan tuli puheeksi
Pohjanmaan eriseurat ja niistä olisi ollut väittelemistä kuinka kauvan
hyvänsä, mutta tultiin sanomaan, että rovasti vähän aikaa sitten oli
palannut matkaltaan ja ajanut sivutse. Minä menin sitten rovastilaan.
Mutta jo oli rovasti ehtinyt lähteä tänne. Rovastinna päivitteli tätä,
sillä herra rovasti oli sanonut että hänen pitäisi nyt saada tavata
minua kuta pikemmin sitä paremmin. Minä tuumailin mitä tehdä, ja menin
ulos. Markkinamiehiä juuri ajoi sivutseni kovalla kyydillä ja ruoska
suorana, minä huusin ja sain kuin sainkin heitä muutaman seisahtumaan,
pyysin päästä heidän kanssaan vähän matkaa ja pidin heille kyydin
palkinnoksi nuhdesaarnan heidän markkina-elämänsä ja hevois-rääkkäyksen
johdosta, ja varoitin heitä tästälähtein ajamaan ja olemaan ihmisen
tapaan. Oikotien kohdalla nousin alas ja täällä olen nyt. Vihdoinkin
olen tullut sittenkuin semmoista hämmennystä ja surua tahtomattani olen
matkaansaattanut. Antakaa anteeksi minulle, Timo ja te emäntä! Mutta
voivotuksilla emme saa tapahtunutta tapahtumattomaksi. Ryhtykäämme siis
hetikohta toimiin Taavin vapauttamiseksi".
"Voi, voi, te olette kuin taivaan enkeliä kaikki, hyvät herrat", sanoi
Lotta.
"Älkäähän muita heikkoja ihmisiä ylistäkö", vastasi rovasti; "Jumalan
olkoon kiitos, Hän ohjaa asiat hyvään loppuun, jommoista toivokaamme
tästäkin käänteestä".
"Ihmeellistä kuinka toisinaan ihmiset saavat olla sokkosilla", jatkoi
sitten rovasti. "Haaksirikko on tapahtunut, sakea sumu laskeutunut
merelle. Haaksirikkoiset ovat toivottomina ja luulevat kuolemansa
varmaksi, sillä he eivät näe pelastajaa, laivaa mikä muutaman sylen
päässä purjehtii heidän ohitsensa. Katteini sanoo sen haamoittaneen
sumussa, mutta kohta kaikki päättävät sen harhailevaksi utukuvaksi,
mikä näky vaan tekee varmemmaksi heidän perikatonsa. Hetken kuluttua
olisi apu ohi -- silloin päivän säde hajoittaa sumut, laivaväet näkevät
toinen toisensa, sivutse menneet kiiruhtavat avuksi ja pelastavat
hätäytyneet. -- Aivan niin on tässäkin. Tähänkin niin toivottomalta
näyttävään tilaan on Herra lähettänyt valkeuden säteen silloin kuin
soveliaaksi katsoi. Ottakaamme nöyryydessä vastaan Herran kuritusta, ja
toivokaamme että Hän, armostansa ja hyvyydestänsä, hajoittaa vielä
viimeisetkin sumut, mitkä tässä haittana ovat".
"Kyllähän Taavin puolustusta nyt pitäisi uskottaman", sanoi Timo
kosketellen korvallistansa; "mutta voipi Oikeus pitää hänestä kiinni
sittenkin, kun ei toista murhaajaa löydy".
"Jättäkäähän jotakin minun toimekseni", sanoi lakimies; "enhän minä
tahdo aivan valmiisen tulla. Taavi on syytöksestä pääsevä puhtaaksi,
sen takaan niin totta kuin olen Nivalinkanen. Mutta nyt täytyy
viimeinkin lähteä".
"Jaa, lähtekäämme, lähtekäämme!" yhtyi siihen rovasti. "Tuletteko te,
Schyvall, pappilaan, vai olisiko teidänkin mentävä nimismiehen tykö?"
"Tänä iltana en vielä tahdo vaivata herra Schyvallia sen enempään
toimintaan", sanoi Nivalinkanen.
He astuivat ulos, rovasti nousi kiesiinsä ja Schyvall pukille, lakimies
taas Timon kanssa toisiin kärryihin, ja niin kaikki lähtivät ajamaan
kirkolle.
* * * * *
"Suuresti suretti minua tämän perheen kova kohtalo, ja suuresti minua
ilahuttaa tämä käänne onneen taas", näin puhui rovasti Schyvallille
koti-matkalla. "Tämä perhe on paraita, siivoimpia pitäjässä. He ovat
säilyttäneet Jumalanpelkonsa, rehellisyytensä ja yksinkertaisuutensa
puhtaana tänä turmeluksen aikakautena".
"Ja sitä valitettavasti ei voida enää enimmistä sanoa".
"Ei, paratkoon Jumala. Ja hullumpi vaan on ylemmällä maailmassa,
sivistyksen keskuuksissa, Baabel'issa. Pimeyden ruhtinas, tuo suuri
lumooja ja silmänkääntäjä, pitää valtikan siellä. Eihän nyt enään
eroiteta mikä on minun ja mikä sinun, tilinvajaukset ja väärennykset
ovat jo aivan tavalliset. Ei nyt eroiteta siveyttä hävyttömyydestä,
mitä hävyttömimpiä asioita keskustellaan ja kirjoitellaan -- naisetkin
niihin ujostelematta puuttuvat; ja sitten huudetaan, että nehän
kirjotukset ja keskustelut vasta siveyttä palvelevatkin, ne paljastavat
yhteiskunnan mätähaavat -- ja mätähaavoissa sotketaan kunnes saasta on
oikein levinnyt. Ei meidän aikana tiedetä myöskään mikä on kaunis mikä
ruma, kiitettävää moititaan ja moitittavaa kiitetään. Katsahtakaamme
taiteisiin! Nykyisen soitannon suloutta ei tavallinen ihminen käsitä.
Milloin se on korvia halkaiseva hälinä, milloin taas kuolehtuva
tahtikeppi vaan -- semmoinen on uuden ajan soitanto. Maalaus mikä on
kuin luudalla tahriskeltu, se on nyky-aikana oivallinen, se on 'aika
lailla tehty, leveällä ja mehevällä pensselillä'. Näyttämöllä nyt
taitamaton pääsee kunnioihin, hänen näytäntönsä on muka niin
hienon-hienoa ja luonnollista; no niin luonnollista ett'ei se ole
näytäntöä enää eikä taidetta, siinä se hieno eroitus! ha, ha, ha! Jaa,
muoti-ihmiset rakastavat niin vinoutta, että yksin sohvat ja pöydätkään
eivät enää saa olla suorassa, vaan ne asetetaan viistoon seinistä. --
Mutta nuo mau'un harhaukset eivät enää kauvan tyydytä. Realismi,
parhaaltakin puolelta katsottuna, työskentelee omaa turmiotansa. Taide
ei voi nousta todellisuudeksi, se havaitaan kelvottomaksi ja
ylenannetaan. Ihmisten rahat säästyvät: ken tahtoo lukea hän lukee
ihmiselämän suuresta kirjasta, ken tahtoo maalausta hän avaa akkunansa
ja katsoo ulos, ken tahtoo soitantoa kuulla hän menköön kuulemaan
kosken kohinaa ja kuusien huminaa --"
"Ja siinä onkin kyllin", sanoi Schyvall. "'Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto', voimme sitten sanoa kaksinkertaisessa
merkinnössä. Minä olen lämmin luonnon-ihailija, mutta taiteet ovat
minusta hylättäviä turhuuksia, olivatpa ne sitten oikeat taikka
väärät. Luonnon-ihaileminen vie lähemmäksi Jumalaa, se saattaa
ylistämään ja kiittämään Hänen suuruuttansa ja hyvyyttänsä --
mutta taiteet hämmentävät mielen, vievät maailmallisuuteen ja
epäjumalain-palvelukseen".
"Tämä teidän jatkopuheenne ilahuttaa minua suuresti, ja minä odotinkin
sitä teiltä", vastasi rovasti. "Tuhannen kertaa ennemmin tulee nuoren
papin olla liian ankara kuin leväperäinen ja ryhditön. Voisin tässä
ruveta väittelemään, taiteen jalostavasta vaikutuksesta j.n.e. Minä en
sitä tee; minä tiedän ett'ette anna jälkeen, mutta minä tiedän myös,
että koska kerran emme ole korvessa yksin Jumalamme ja luonnon kanssa,
vaan asetetut maailmaan, se on tässä ihmisten yhteiskuntaan -- tämä
maailma tasoittaa kuten sanotaan, tämä elämä ja sen koulu sovittaa
ankaruuden, ikäänkuin karsien ja kassaroiden liiat pois".
"Antakaa anteeksi, herra rovasti, mutta en taida oikein suostua tähän
totuuteen. Maailma sellaisenansa ei tasoita eikä sovita. Tätä nykyä kun
uskontoamme päivä päivältä yhä kovemmin ahdistetaan, täytyyhän
laimeankin jumalanpalvelijan menettää malttinsa. Vihollisen
hyökkäyksille hän tekee ryntäyksiä vastavuoroa, maailman pilkan hän
sinkahuttaa sille takasin. Ja näin hänen täytyy panna kova kovaa
vastaan yhä yltyvässä määrässä, kunnes viimein saa kunnialla kaatua
raunioilla. Sillä se aika ei ole kaukana kun viholliset saavat portit
auki ja linnan valtaansa. -- Mutta silloin ei ole kaukana viimeinen
tuomiokaan".
"Oikein! Te olette kelpo uskonsankari, ja jos kaikki olisivat niinkuin
te, eihän sitten hätää olisi mitään. -- Sen muistutuksen kuitenkin
tahdon tehdä, että liika mustassa muodossa näette ajat ja onnet. Aika
on vaihtuva, olemme muuttuva paremmaksi. Kristikunta on kestänyt kovia
karkauksia ennenkin, voitollisesti se on vastaanseisova tämän
uudenaikaisen pakanallisuuden puuskauksia. Kristus on kirkon pää. Hän
on kallio, johon jumalattomat lentävät päänsä puhki. Nykyaika tarjoaa
tosin surullisen näyn. Portteja pyydetään avata joka haaralla ja
varoittajain huudot ovat vaan kuin helisevä vaski ja kilisevä
kulkuinen. Mutta annappas olla, kun yllyttäjät ja kavaltajat
näyttäytyvät oikeassa karvassaan, eiköhän silloin kadu kauppaansa tuo
heikko väestö, eiköhän se silloin katumuksella käänny takaisin kirkon
helmoihin. Näette, 'tuo syvästi tunnettu tarve saada uskonnon-vapautta'
mikä sekään on muu kuin naamari, jonka alla piilee pahan luonnon halu
päästä kaikista siteistä vapaaksi. He eivät huoli mistään uskonnosta,
se mieli heillä perillä on, pyrkivät vaan päästä aina rohkeammin
rääväämään kirkkoa ja jumalisuutta vastaan".
"Niin se on. Ja toiset, ihmisparat, eivät löydä vakavuutta, he ovat
niin armottoman näpsäitä kääntymään jos jonkinlaisten uusien mietteiden
puolelle".
"Pois tieltä kerrassaan vanhat opit ja mielet, kun vaan joku 'mainio
puhuja' pistää nenänsä tänne. 'Mit den Wölfen muss man heulen', siihen
meitä Suomalaisia ei tarvitse kahdesti kehoittaa. Ja korkeaponteisia
pitoja pidetään tuolle vieraalle, ja hartaudella kuunnellaan joka sanaa
hänen suustansa, sillä joka sana on syvä-aatteinen älyntuote, siihen
hänellä nyt kerran on patentti. Ja taasen lähtee tuulta pieksemään
hänen älynsä lento, ja taasen ihmiset ovat haltioissaan ja taputtavat
käsiänsä".
He nauroivat.
"Mutta näette kuinka puhellessa pian matka kuluu. Tuossapa jo
Hoivaniemeltä valkeat vilkuttavat, minun rauhallisesta majastani.
Toivon saavamme siellä viettää vielä joitakuita vuosia yhteisessä
työssä. -- So! Polle! lähdeppäs lönkyttämään, pääset kohta kotiin".