Tällä välin tapahtui tuttavillemme kaupungissa yhtä ja toista.
Toisen markkinapäivän aamu valaisi surkeita, nuloja naamoja monessa
paikassa, niinpä eräässä kamarissakin ennen mainitussa ravintolassa.
Siinä istui Hovilainen pöydän ääressä, kyynäspäät pöydällä ja kädet
hiuksissa. Permannolla käveli edes takaisin Kokka. Väliin puhkesi
kirous Hovilaisen huulilta, hän tempasi pullon pöydältä ja kulautti
kulkkuunsa viinaa, tulematta kuitenkaan paremmalle tuulelle.
"Vai niin ovat huonolla kannalla asianne", virkkoi Kokka.
"Tottahan te, niin viisas mies kuin olette, jo aikoja olette arvannut
minun tilani. Senpätähden en huolinut sitä pitemmältä peitellä".
"Eiköhän vielä apua löytyne".
"Ei, kyllä ei siitä ole toivomistakaan. Näette, aattona jo meni enimmät
rahat, eilen viimmeiset ja laina-rahoja vielä pari sataa. Tuskin pääsen
täältä ravintolasta, jos en hevostani myy, ja sitten saan jalan lähteä
kämpimään kotiin. Piru vieköön kaikki kortit, en ikäpäivinäni ota niitä
käteeni".
"Hm".
"Kun saisin vielä irti pari sataa markkaa, niin pakenisin suoraa päätä
Ameriikkaan".
"Siellä vuoleksimaan kultaa puuveitsellä".
"Miksi en minä voisi päästä rikkaaksi mieheksi siellä, niinkuin monet
muutkin ovat päässeet. Eilen puhuivat Risto Tarkkasen palanneen sieltä
varakkaana miehenä ja avanneen nyt kaupan Porissa".
"Risto Tarkkasen -- kuka se on?"
"Timon veli meidän pitäjästä. Häneltähän minä Hovilan ostin".
"Tarkkanen todella, sukunimi -- vai niin. Ja hän on rikastunut
Ameriikassa, mutta voisimmehan mekin samoin rikastua siellä. Emmeköhän
lähde?"
"Millä varoilla?"
"Siinäpä se on, ha, ha, ha. Ihmiset ovat niin onnettoman kitsaita tähän
aikaan, ett'ei niistä ole mihinkään. Täällä minäkin olen juoksennellut
saadakseni jonkun kirjoittamaan vekseliin, mutta ei ne ota olleskaan
korviinsakaan semmoisia pyyntöjä".
Kokka käveli edestakaisin, kädet selän takana.
"Tunnettehan te Könnilän patroonan?" kysyi hän äkkiä seisahtuen.
"Kas kun meille sattui sama ajatus!" sanoi Hovilainen. "Tässä juuri
ajattelin Könnilää, jonka hyvin tunnen. Minä olen ennen melkein päivän
päälle maksanut velkani hänelle, enköhän hänen puoleensa käänny vielä,
vaikka on vähän entistäkin maksamatta. Nähdäänhän!"
"Minä myös aijoin kääntyä hänen puoleensa teidän avullanne tietysti".
"Jaa, mutta kirjoittaako hän nimensä teidän vekseliinne, siinä on
kysymys", arveli Hovilainen. "Onko suurikin pyyntönne?"
"500 markkaa vaan. Semmoista summaa suinkaan ei tarvitseisi säikähtää".
"No, eihän se Könnilän asioissa mikään hirvittävä raha ole -- mutta --
onko toinen hyvä nimi --"
"Jo on takausmies, ja vankka". Kokka viskasi pöydälle paperin, minkä
oli ottanut taskustaan.
Hovilainen levitti sen ja luki.
"Timo Hannula!" huudahti hän; "vai pettääkö minun silmäni. Kyllä se on
hänen käsialaansa. Mutta millä keinoin teidän on onnistunut saada tuo
saivarinnylkijä tähän? Onko hän itse todellakin nimensä kirjoittanut?"
Hän katsahti Kokkaan tutkivasti. -- Toverit tunsivat toisensa.
Kokka vastasi, katsomatta kysyjään: "Kukas sitten! Sovittaaksensa
poikansa solvauksia olisi hän mennyt kymmeneenkin takaukseen".
"Vai niin, vai niin; hm, hm! No nähdäänhän!" Hovilainen tuijotti
paperiin, ajatuksiinsa vaipuneena, käänsi sen sitten kiinni ja virkkoi
naurahtaen:
"Hyvä tästä tulisi paperi, vahinko vaan ett'ei summa ole suurempi".
"Taas yhtyi ajatuksemme", naurahti nyt Kokka.
"Kuulkaahan", sanoi Hovilainen; "ilman minua ette saa Könnilää
kirjoittamaan, emmeköhän pidä tätä asiaa niinkuin meidän yhteisenä?
Mitä siihen sanotte?"
"Aivan oikein! Ja tällä paperilla voimme saada nuo äskeiset tuumat
toteutetuiksi".
"Hah!" purskahti Hovilainen nauruun, tempasi taas paperin ja katseli
sitä. "Teitä vasta on poika! Tuo sataa tuossa on niin saakelin
sukkelasti tehty".
Kokka hymyili.
"Suuri maanviljelijä on tuo Könnilä, eikös niin?"
"Kyllä hän maanviljelyksessä koettelee jos jotakin".
"Niinpä kuulin. Uusille koetuksille hetas. Oivallinen -- mies tässä
meidän tuumassa".
Hovilainen katsoi Kokkaan kysyvästi ja suu valmiina remahtamaan
nauruun.
"Joko hän kivijauhojakin käyttää pelloissaan?" kysyi Kokka.
"Hahhah!" pääsi Hovilaiselta naurahdus. "Mitä hän taas tarkoittaa. Sitä
on poika, sitä on poika".
Hovilainen nousi ylös, nauraen ja hieroen käsiään, huusi sitten ovesta
saliin: "Hoi siellä! Enemmän juomatavaraa tänne!"
Ja kohta oli suuret tuumat tekeillä pöydän ääressä, ja ajatuksia
teroitettiin tiheään "moukuilla".
"Hahaha, kyllä rupeaa Timon korvia kutittamaan, kun pankki tulee ja
sanoo: maksa pois! Jaa, jaa, mitä minä sanoin, Timo Hannula, kuka
meistä ennen häviää? Nähdäänhän! -- Mutta kuulkaa, ajakaa te vielä tänä
iltana Hovilaan. Minä tarvitsen yhtä ja toista, ja annan teille
avaimet. Näette, se on parempi, ett'emme lähde täältä yhdessä. Rahat
kun olemme jakaneet, voimme huoletta lähteä kumpikin eri paikaltaan, te
sieltä, minä täältä yöllä elikkä aamupuoleen sittenkuin karhuilleni
olen luvannut yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten yhdymme
siinä missä puhe oli".
"Anna on yksin kotona, eikö niin?" kysyi Kokka äkkiä.
"Niin. No -- hahaha -- mitä minusta siis teidän seuraanne. -- Siin' on
poikaa! eiköhän tyttö sitten käräjissä puhu aivan kuin teidän
suustanne. Vahinko vaan ett'ei enää saa kuulla. Oivallista,
oivallista!"
* * * * *
Ken aamulla olisi nähnyt Hovilaisen ja Kokan, niin tuskin olisi
tuntenut heitä samoiksi miehiksikään, jotka jälestä puolenpäivän
teuhasivat ennen mainitussa ravintolan salissa ja samassa seurassa. Sen
iloisia he nyt olivat, väsymättömiä kerskuria ja viina-veljiä.
Markkinoilla tehdyistä hevoiskaupoista puhuttiin.
"Minullapa on paras hevonen kuitenkin koko markkinoilla", sanoi
Hovilainen kasvot pöhössä.
"Jaa, Virkku vei toisen palkinnon Kuopion kilpa-ajoissa -- vai
ensimmäinenkö se oli?" sanoi Kokka.
"Ensimmäinen, ensimmäinen" valehteli Hovilainen julkeasti.
"Kyllä Hovilaisella sievä varsa on, mutta en minä sitä usko ensimmäisen
palkinnon-ottajaksi sentään, enkä muista sitä siksi mainituksi
sanomalehdissäkään", sanoi muuan hevoistuntija.
"Noh, sepä kumma", vastasi Hovilainen, "tässä on tämä maisteri
vieraaksi mieheksi. Antti, minun poikani, oli ajamassa. Ja jos ette
usko hevoistani juoksijaksi, niin lähtekäämme koettamaan jonkun virstan
päähän. Nähdäänhän!"
"Lähtekäämme vaan. Ehkä tässä vielä kauppa syntyy".
"No, sittenhän nähdään".
Ravintolan isäntä meni antamaan rengillensä käskyn valjastaa Virkun.
"Ja illemmalla kai sallitte minun ottaa korvauksen tappioistani", sanoi
Hovilainen.
"Heillä ei ole parempia pyrintöjä kuin hevoishuijausta, juominkia ja
korttipeliä", virkkoi Pyrell, kohauttaen olkapäitänsä.
"Joko Pyrell on kyllästynyt korttipeliin?" arveli eräs.
"Tänä iltana ainakin taidan päästä parempaan huviin", vastasi Pyrell.
"Tulkaa tekin ennemmin luentoa kuulemaan, hyvät herrat!"
"Mitä luentoa?"
"Sangen sivistävää luentoa päivän kysymyksissä; tänään se pidetään
ruotsiksi, tänään tulevat sääty-ihmiset --"
"Mitä sääty-ihmisiä!" keskeytti Kjellqvist; "eikös talonpojat ole
sääty-ihmisiä nekin, kuuluvathan ne talonpoikaissäätyyn".
"No vallas-säätyiset, herrasväki --"
"Herrat pahulaiset", selitti Tolttinen vielä tarkemmin, ja nauraa
röhötti.
"Tänään tulee herrasväkeä enimmiten", jatkoi Pyrell; "mutta huomenna on
teidän vuoronne, isännät!"
"Huomenna voisin mennä jos viipyisin", virkkoi Kokka, "vaikka kohta
tunnen heidän luentonsa jo ulkoa -- mutta tänään en huoli mennä
ruotsalaista renkutusta kuulemaan. -- Mitä he lukevat?"
Pyrell katsahti sanomalehteen ja sanoi: "'Ett inlägg i qvinnofrågan',
se tahtoo sanoa: sisäänpaneminen nais-kysymyksessä, suoraan
suomentaen --"
"Suoraan sanoen, todella!" toisti Tolttinen, väärin kuullen.
Pyrellin huono suomennos nosti yleisen hahahtelemisen. Tolttista rupesi
yskittämään, hän kävi mustanpunaseksi ja oli tukehtua.
"No mitä naurettavaa siinä löydätte", sanoi Pyrell nuhdellen,
"kysymyksessä joka koskee itsekutakin perhettä, itsekutakin ihmistä".
"Niin, tärkeähän se on kysymys; minä aijon pitää siitä luennon kohta
toisessa paikassa", naureli Kokka. -- "Mutta mikä, Jumalan nimessä,
Hovilaiselle on tullut --"
Kaikki kävivät silmänräpäyksessä totisiksi ja tuijottivat Hovilaiseen.
Tämä oli muuttunut kalmankalpeaksi, horjui tuolillaan ja romahti
viimein permantoon. Halvaus oli häntä kohdannut.
Suuri hälinä syntyi. Ravintolan isäntä juoksi hädissään sinne tänne,
piiat kyökistä tulivat katsomaan, vieraista muutamat menivät pois,
toiset kokoutuivat kaatuneen ympärille.
"Jokohan hän on kuollut?" kysyi eräs.
"Ei taida sentään vielä kuollut olla", vastasi Kokka, joka ensimmäisenä
asettui säikähdyksestä ja nyt kyykistyi koettelemaan Hovilaisen suonta
ja sydäntä. "Tulkaas auttamaan, niin viedään hänet vuoteelle hänen
kamariinsa".
Kolme miestä kävi sairaasen kiinni, ja niin hän kannettiin kamariinsa
ja laskettiin vuoteelle.
"Minä toivon että hän kohta herää horroksistaan", sanoi Kokka; "mutta
menkäähän nyt, hyvät ystävät, saliin takasin, hän voi pyörtyä taas, kun
näkee paljon ihmisiä vuoteensa ympärillä. Rauhaa, rauhaa tarvitsee
sairas ennen kaikkia".
Hyvät ystävät menivät ulos, paras ystävä jäi ja sulki oven heidän
jälkeen. Mutta ei aikaakaan, niin tuli Kokkakin ulos.
"Ei hän herää", sanoi hän päätänsä pudistaen ja vilaisten ulos
akkunasta. "Kyllä tästä täytyy antaa tieto --"
Hän oli puhuvinaan niinkuin itsekseen, otti lakkinsa ja meni pihalle.
Täällä seisoi Virkku valjaissa, odottaen haltijaansa. Kokka päästi
riimuvarren irti, otti ohjakset käteensä ja hyppäsi kärryihin.
Ravintolan isäntä astui etehiseen.
"Minä lähden kiireimmiten apua hakemaan", huusi Kokka isännälle, ja
katosi samassa portista.
* * * * *
Hetken kuluttua lähti kaupungista kauppias Sivelin Tyynevedeltä. Hän
oli keskipäivän aikana saapunut sinne, mennyt majailemaan muutamaan
hiljaiseen ravintolaan ja ryhtynyt heti toimittelemaan kauppa- ja
pankki-asioitansa. Nämä suoriutuivat niin hyvin, että hän jo muutamien
hetkien kuluttua oli valmis lähtemään kotiin päin, ja sen hän teki
sangen mielellään, markkina-ilo kun ei ensinkään häntä viehättänyt.
Jonkun peninkulman ajettuansa, kohtasi hän Könnilän patroonan, joka
myöskin oli paluumatkalla, ja kun hän ajoi omalla hevosellansa, ei hän
ollut vielä päässyt länteen päin erkanevaan tiehaaraan.
"No hyvää päivää, Könnilä! Tekin olette markkinailot heittäneet".
"Jo aivan mielelläni; tappioita tulee niissä vaan".
"Jaa, tosin! Tappioita tulee piankin. Tappioista puhutaan, niin kylläpä
te olette menneet vähän arveluttavaan vekseli-asiaan -- älkää pahaksi
panko että puutun asiaan, mikä minuun ei kuulu, mutta se oli minusta
vähän outoa".
"Mitä te tarkoitatte?"
"Tuota herra Kokan lainaa. Ja mikä minusta oli vielä oudompaa, se oli
Timo Hannulan nimi paperin toisella kulmalla".
"Oudoksutti se minuakin, mutta herra Kokka ja Hovilainen, joka hänen
kanssansa kävi minun luona, sanoivat Hannulan menneen siihen
kiitollisuudesta herra Kokan jalosta käytöksestä Timon pojan asiassa;
he kehuivat että Timo olisi taannut paljon suuremmankin summan. Timon
käsiala se oli, minä tunnen sen, -- sentähden pistin minäkin viimmein
nimeni siihen, koska ei heistä vähemmällä päässyt ja minulla oli kiire
lähteä, kun piti poiketa vielä Tourulan tehtaalla. Ja eihän tuo summa
niin suuren suuri ollut".
"Hm! Jos ei lienekään niin mahtipontisen rahamiehen asioissa kuin te
olette, niin onhan tuossa viidessä tuhannessa sentään koko kassa".
"Tuhannessa? Te olette ihan väärin kuulleet. No viisi tuhatta, sehän
olisikin toista".
"Mutta minä en ole kuullut, minä olen itse nähnyt vekselin".
"Ja siinä seisoi viisi tuhatta? -- Mahdotonta! -- Missä te näitte sen?
Kertokaa, kertokaa!"
"Pankissa. pankki-herrat pyysivät minua katselemaan Hannulan nimeä
oliko se oikea. No, minä katselin, kyllä se oli Timon käsialaa --
samassa osui silmäni summaan ja minä oikein hämmästyin, siinä seisoi
viisi tuhatta aivan selvästi sekä kirjaimilla että numeroilla".
"No mutta Jumalan nimessä! sittenhän minä olen petetty".
"Siltäpä se näyttää".
"Ja pankki todella antoi viisituhatta markkaa tuolle konnalle?"
"No antoi. Hän oli sanonut aikovansa rakentaa teidän pitäjääsenne
myllyn, mikä tulisi oikeaksi Sammoksi, ja siihen yritykseen te olitte
muka hyvin mieltynyt. Hovilainen oli kaikki todeksi vakuuttanut".
Kirous kähisi Könnilän hampaiden välitse.
"Takasin kaupunkiin ja kiireimmän kautta", huusi hän. "Näittekö
Hovilaista ja Kokkaa vielä kaupungissa?"
"En. Mutta ettekö te asuneet samassa ravintolassa kuin he?"
"En; tuttavaini luona minä majailin tällä kertaa".
Hevoset käännettiin, ja ajettiin aika kyytiä kaupunkiin takasin ja
siihen ravintolaan, missä Hovilainen oli asuntoa.
Salissa ei ollut monta ihmistä, mutta sitä enemmän Hovilaisen
kamarissa, josta kajahti naurahduksia kerta toisensa perään.
Hovilaisesta oli suonta isketty, hän oli vironnut, mutta halvaus oli
vienyt hänen puhelahjansa. Hän ähkäili tavoitellen sanoja ajatustensa
lausumiseksi, ja siinä sattui niin mukavia sanoja ja selityksiä, että
kuulijat vähän päästä purskahtivat nauruun.
"Missä herra -- missä herrapoika --" hoki hän juuri kun Könnilä ja
Sivelin astuivat sisään.
"Hän tarkoittaa kai Kokkaa", arveli eräs.
"Ja missä tämä on, kysyn minäkin?" virkkoi Könnilä.
"Eikös hän mennyt tohtoria hakemaan", sanoi eräs, "vaikka sille tielle
jäi".
"Ja hevosella hän kumminkin näkyi menevän", sanoi toinen.
"Hevosella? Teidänkö hevosella?" kysyi Könnilä ravintolan isännältä.
"Ei kuin Hovilaisen hevosella, joka juuri sattui olemaan valjaissa",
vastasi tämä.
"Ei hän tohtoria hakemaan mennyt", sanoi Sivelin"
"Näkikö kukaan minne päin hän kääntyi?"
"Näin minä", vastasi ravintolan isäntä, "hän kääntyi pohjois-tullilie".
"No mikäs tohtori siellä päin asuu?" kysyi Sivelin pilkallisesti. "Onko
siitä kauvan kuin hän meni?"
"Lienee pari tuntia", arveli isäntä.
"Jo siitä on enemmänkin", sanottiin siihen.
Könnilä oli sillä välin tempaissut Hovilaisen takin tuolin-selältä ja
koetellut sen taskuja, ja veti nyt sen povitaskusta lompakon.
Hovilainen nähdessään tätä menettelyä joutui tuliseen vaikka
voimattomaan vimmaan. Hän viittaili vasemmalla kädellään, jota taisi
liikuttaa, hän mursi suuta ja väänti päätä, mutta kieli ei tahtonut
kääntyä. Hänen täytyi nähdä miten Könnilä aukasi lompakon ja tarkasteli
kaikki sen lokerot. Se oli tyhjä. Könnilä paiskasi sen pöydälle ja
kääntyi läsnäoleviin, jotka kummeksien olivat katsoneet tätä kohtausta.
"Kokka on pötkinyt pakoon, hän on väärentäjä ja varas ja tuossa on
hänen apumiehensä", ja hän osotti Hovilaiseen.
Tämä kun älysi ett'ei Könnilä löytänytkään mitään rahaa lompakosta, oli
syvästi huoaten rauvennut, mutta sisunsa näkyi vielä kuohuvan. Milloin
leikitteli pilkallinen hymy hänen kalpeilla huulillansa, milloin hän
taas rypisti kulmiansa ja puristi nyrkkiään. Mitkähän ajatukset
ajelivat sairaan sekavissa aivoissa!
"Kokka", sai hän nyt selvään sanotuksi. Hän viittasi kädellänsä
Sivelinille ja hymyili ilkeästi. Sivelin lähestyi sänkyä.
"Kokka", sanoi Hovilainen, "neidin luona, teidän neidin luona, he, he,
he!"
Ympärillä olevat naurahtivat taas, Könnilä vaan oli totinen ja
tuumaili.
"Mitäs tuo taas merkitsee?" virkkoi joku joukossa.
"Ties' sen --" sanoi Sivelin, vaaleten. Hän muisti sisarensa
puhuneen että Hovilan emäntä aikoi Lydian kanssa matkustaa jonnekin
markkina-aikana. Hovilaisen häijy hymy saattoi hänet pelkäämään jotakin
pahaa hanketta Annaa kohtaan. Hän kääntyi Könnilään:
"Sukkelaan nyt varkaan jälille. Minä lähden heti ajamaan, ehkä hänet
tapaan. Tuletteko te nyt vai vasta jälempänä?"
"Kohta kun olen pankille ja poliisille tiedon antanut".
Könnilä kiirehti kaupunkiin, ja Sivelin lähti, ohjakset omassa kädessä,
kiidättämään Tyynevedelle.