Markkina-aattona istui eräässä kaupungin ravintolassa kolme miestä
konjakki-pullon ääressä. Yksi heistä näytti levottomalta: vähän päästä
hän nousi ylös, katsoi ulos akkunasta ja sitten kelloon, ja marssi
sitten edes takasin laattialla. Hän oli varreltaan pitkä ja roteva,
mutta pontevuutta vailla; kasvonsa todistivat hänen eläneen rajusti.
Tämä mies oli Kjellqvist, entinen kauppias, nyt ammatiltansa
kortti-pelari. Hänen kumppaneistansa oli toinen lihava pahkura, jonka
muodossa ei ollut muuta erinomaista kuin paksu sinipunainen nenä --
toinen sitä vastaan varsin laiha mutta varsin vikkelä silmiltään ja
liikenneiltään. Edellinen oli Tolttinen, toinen Pyrell. Tämä kaunis
kolmimiehinen seurue käveli kaikilla kaupungin markkinoilla. Kjellqvist
oli viisaasti valinnut seuraajansa. Tolttisen tehtävänä oli
nyljettävien juovuttaminen. Pyrell taas oli hyvä siitä, että hänen
kaikki käytöksensä ja puheensa olivat sangen soveliaat karkoittamaan
epäluulot kauvas. Yleinen hyvä ja edistys oli aina hänen suussansa, hän
nautti väkeviä juomia ainoastaan joskus, ja jankkasi alinomaa Tolttista
vastaan sekä sanoi ottavansa osaa kortti-peliin illan vietteeksi vaan
ja niin kauvan kuin se pysyi kohtuullisuuden rajoissa. Mutta missä tämä
raja oli, sitä hän ei tarkemmin selittänyt, ja vaikeaa se hänelle
todellakin olisi ollut, koska peliä kesti aina aamusiin asti, jolloin
jo pahimmat tuhlaus-pelit olivat valloillaan -- ja Pyrell aina vaan oli
osallisena.
"Kumma kun ei Hovilaista vielä kuulu", virkkoi Kjellqvist, lähestyen
pöytää ja ottaen ryypyn. "Tavallisesti hän tähän aikaan jo aikoja on
ollut täällä".
"Todella", myödytti Pyrell. "Tolttinen tässä vaan päihtyy ennen
aikojaan, kuu ei kortinlyöjiä kuulu".
"Ole huoleti siitä, ei meidän herra hopussa päihdy", vastasi Tolttinen,
nauraen.
"Olisithan käynyt illalla kuulemassa tuota raittius-puhetta,
minkä kautta mielten piti karastuman markkinoiden viettelyksiä
vastaanseisomaan".
"Jopa! Raittius-sankarien puheet ovat yhtä mehuttomat kuin heidän
limonaadinsa ja kaljansa".
"Ja vesi, sano niin, puhdas vesi. Sahtia he eivät enää juo, he ovat
älynneet siinä viisi prosenttia alkoholia".
"Tervaa juokoot sitten, koska ei muu heille kelpaa; loiskis hyvät
herrat!" Ja Tolttinen otti aika kulauksen sen asian päälle.
"Ahaa, jopa tullaan Hovilasta!" virkahti Kjellqvist, joka taas oli
noussut akkunasta katsomaan.
"Onko sieltä useampiakin?" kysyi Pyrell.
"Isä ja poika --"
"Ja pyhä henki", lisäsi Tolttinen ja nauraa röhötti.
"Nyt luulit olleesi sukkela, räivä", sanoi Pyrell ja nousi katsomaan
akkunasta hänkin.
"Eihän Antilla silmälasia ennen ole ollut", jatkoi hän nähdessään
Kokan, joka, niinkuin viimmeisiin aikoihin melkein aina, nytkin oli
Hovilaisen seuralaisena.
"Eikä se Antti olekaan", sanoi Kjellqvist. "Antti on seminaarissa,
nythän sen muistan. Mutta tunnetko tuota?"
"En".
"No olipa hän kuka tahansa, kunhan hänellä vaan taskuissa olisi
heliseviä".
Hovilainen ja Kokka astuivat nyt seuraan. Tervehdykset vaihdettiin,
Kokka esiteltiin, pikareja ja juotavaa toimitettiin esille enemmän.
Näitä tulijoita seurasi illemmällä uusia markkinavieraita. Useimmat
kävivät vaan väliin ottamassa naukun ja menivät sitten taas torille ja
asioilleen. Mutta muuan kanta-joukko pysyi paikoillaan, kortit
vedettiin esiin ja kohta oli peli täydessä menossaan. Ja joukkoon tuli
vielä kaupungin herroja ja maa-pohatoita sen mukaan kuin siemaukset
näissä vaikuttivat. Pöydän ympärys oli täpösen täynnä pelaria, ja
heidän tuoliensa takana seisoi toinen kiehkura katselijoita. Kjellqvist
ja hänen apulaisensa antoivat ukkojen alussa olla voitolla. Nämä
helistivät kukkaroitaan, laskettelivat leikkipuheita ja huusivat
juomatavaroita yhä lisää. Huone täyttyi tupakan-savusta ja viinan
höyrystä, tarina muuttui räyhinäksi, ja pöydän ääressä istuvien kasvot
hehkuivat yhä tulisempina pelikiihkosta ja konjakista.
Hovilaisen onni oli jo kääntynyt. Hän muisti kyllä kotona tehtyä
päätöstään, mutta lykkäsi yhä tuonnemmaksi sen toimeen-panemisen.
"Tämän kymmenmarkkasen panen vielä pöytään, sen saan varmaankin
monenkertaisena takaisin" tuumaili hän itsekseen, mutta se pantiin ja
se vietiin, toinen pantiin pöytään samalla toivolla, sen kävi samoin,
niin kolmannenkin ja neljännen. Hovilainen puri hammasta harmissaan.
"Kyllä sillä pojalla rahoja riittää, vaikka hän kadottaakin jonkun
kasan kymmeniä", virkkoi eräs Hovilaisen takana. Tämä lausunto rohkasi
taas Hovilaisen mieltä. Huonoahan se olis nyt paeta pelistä -- ajatteli
hän itsekseen, -- jaa, se voisi suuresti vahingoittaa hänen toiveitansa
lainansaannista, jos häntä ruvettaisiin luulemaan niin köyhäksi, ett'ei
hän tämmöisiä tappioita jaksanut kestää. Mutta jos jo tänä iltana
markat menevät kaikki, millä sitten pelaan -- ja ainakin kolme päivää
täällä on oltava. Jos ei lainaaminen onnistuisikaan eikä rahoja ole
voiton pohjaksi, mikä sitten neuvoksi tulee? Enköhän heitä täksi
kertaa. No, olkoon tämä vielä viimmeinen! ja hän veti viidennen
kymmenmarkkasen pöytään. Sekin siirtyi Kjellqvistin kukkaroon.
"Älähän Hovilainen anna herrain niin nylkeä itseäsi", sanoi toinen ääni
takana.
"Menkää hiiteen tuosta minun tuolini takaa!" tiuskasi Hovilainen
kääntyen vihasesti katselijoihin; "te katsotte pahoilla silmillä minun
lehtiini".
"No, no, ukko kiivastuu -- ha, ha, ha -- suuttuisi sitä vähemmästäkin
tappiosta;" he vetäytyivät vähän etemmäksi ja naurelivat. Täytyihän nyt
harmissakin kuudennen setelin ilmautua. Hovilainen ei raahtinut jättää
peliä, ennenkuin lompakkonsa oli menettänyt suurimman osan vaivalla
sieltä täältä kerätystä sisällyksestään. Eikä hän silloinkaan olisi
lopettanut, elleivät muut olisi nousseet paikoiltaan, noudattaen
viimmein ravintolan isännän pyyntöjä, joka vähänväliä pisti päätänsä
ovesta ja nyt muka rukoili heitä heittämään hänen huoneensa rauhaan.
"Kyllä kerran tulee poliisi ja näkee teidät vielä täällä istuvan
kortti-pöydän ääressä; se on loppu iloni", lisäsi hän.
Aamu alkoi valjeta jo kun herettiin, ja siinä hämärässä valossa
näyttivät pelarien kasvot inhottavan kalpeilta. Hovilaisen
hius-suortuvat seisoivat sinne tänne pystyssä, hän kun joka tappiosta
oli tarrannut tukkaansa kiinni. Huoneessa oli inhoittava haju.
Permannolla oli tupakanporoa ja sylkeä niin tiheässä, ett'ei puhdasta
paikkaa eroittanut missään. Pöydät olivat kaikki punssin ja viinan
vallassa. Pelarit astuivat nyt saliin; jotkut heistä olivat asuntoa
samassa ravintolassa, toiset alkoivat hiipsutella kotiinsa kaupungissa.
Salin sohvilla korsnaili pari viinan kukistamaa sankaria, joilla
kortteeri-kysymys ei ollut selvillä ennenkuin kellistyivät ja
korjattiin tänne. Hovilainen hoiperteli makuukammioon, missä Kokka jo
kauvan oli unta vetänyt. Jättäkäämme heidät makaamaan humalaansa pois,
ja kääntykäämme oikeisin ihmisiin taas. Juopunut, näette, ei ole enää
ihminen; juopumus on vienyt häneltä mielen. Mutta tuon huvituksen
karttaminen -- huvituksen muuttua ihmisestä siaksi -- taitaakin vaatia
kaiken mielenlujuuden, päättäen noista vanhempain hartaista penäyksistä
pojilleen, ja vaimoin varoituksista miehilleen.
* * * * *
Anna jäi viimein yksin kolmantena päivänä siitä kuin Hovilainen ja
herra Kokka olivat markkinoille lähteneet. Hän oli kuin tulisilla
hiilillä jo, kun Miina ja Lydia varustelivat lähtöänsä eivätkä päässeet
matkaan. Tosin oli tavallista, ett'ei isäntä palannut markkinoilta
ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä; mutta voisihan nyt rahan puute
taikka joku satunnainen syy saattaa hänet pikemmin takaisin. Ja silloin
olisi Annan tuuma tyhjään mennyt, ja milloinka näin hyvä tilaisuus taas
tulisi, kentiesi ei milloinkaan. Huojennuksen huokaus pääsi hänen
rinnastansa, kun vihdoin viimein Miina ja Lydia ajaa hyryyttivät
poispäin kujan kautta. Hän katsoi seinä-kelloon, se kävi viidettä.
Aikaa oli hänellä kyllä matkalleen, mutta pois hän pyrki ja pian --
rauhaa hän ei saanut enää tässä talossa. Vielä sitten pelkäsi hän että
vieraita tulee häntä viivyttämään, ainakin Emma Sivelin, veljensä,
kauppamiehen, rakastumisesta lörpöttämään. Hän kiiruhti siis tyttöjen
kamariin, aukasi vaate-arkkunsa ja kokoili nyyttiin tarpeellisimmat
pukineet. Sitten naperoitsi hän vielä arkkunsa edessä ja koputti sen
peräseinään -- ja kas, kaksi kultarahaa tuli ulos eräästä raosta ja
putosi kilahtaen arkun pohjaan. Hän otti ne ylös, katseli niitä
miettivästi kotvasen, huokasi ja sitoi ne sitten huolellisesti huivinsa
nurkkaan. Nämä rahat, jotka nyt tekivät mahdolliseksi hänen pakonsa,
olivat viimeinen osoite hänen äiti-vainajansa suuresta hellyydestä ja
rakkaudesta. Aavistaen lapsensa tulevaisuutta, oli hänen äitinsä
viimmeisen sairautensa aikana kerran neuvonut häntä ottamaan ne esille
ja sanonut: "ne ovat viimmeinen jäännös vähäisestä säästöstä, mikä
minun onnistui varjella velkojilta. Suurin osa meni, kun isäsi niin
kauvan kitui jalkaansa eikä enää päässyt mitään tekemään. Ehk'ei Jumala
minulle synniksi lue sitä että ne rahat salasin meidän velkojiltamme,
sillä sen tein rakkaudesta. Monta lievitystä ja virvotusta vaivassaan
sai isäsi niiden kautta, ja nyt jätän viimmeiset sinulle. Onhan tässä
vielä irtainta sen verran että sen hinnalla saatte minut hautaan.
Säilytä ne yhtä visusti kuin minä, äläkä muuten kuin pakkotarpeessa
pane niitä menemään. Voit lapsiraukka maailmassa joutua semmoiseen
tilaan ja pulaan, mistä päästäksesi raha on välttämättömästi
tarpeellinen. Silloin ovat nämä kultakappaleet siunaukseksi, käytä ne
silloin ja muista äitiäsi". Oliko nyt semmoinen tila käsissä -- rupesi
Anna ajattelemaan, kun äitinsä sanat johtuivat hänen mieleensä, mutta
samassa säpsähti hän ja vaaleni. Kumu kuului kujalta. Hän kiiruhti
akkunaan ja kurkisti ulos. Ajopelit pyörähtivät pihaan. Kyytipoika
seisautti hevosensa ja kärryistä hyppäsi nuori, solakka mies. Hänellä
oli silmälasit, ja ensi hämmästyksessään luuli Anna häntä Kokaksi ja
oli juuri paeta piiloon, kun havaitsi väärin nähneensä. Ovi aukeni, ja
nuori mies astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti.
"Tämä taitaa olla Hannulan talo?" virkkoi hän katsellen Annaa ja kuta
enemmän hän katseli sitä lempeämmiksi kävivät silmänsä.
"Ei, Hannula on naapuri-talo, tästä vähän matkaa etempänä", vastasi
Anna.
"Jaha! Sitten tiedän; nämä molemmat talot näimme, mutta kyytipoika ei
tietänyt niistä sen parempaa selvää kuin että sanoi kumpaakin
Hannulaksi".
"Tämä on tainnut aikanaan olla Ala-Hannulan niminen, nyt se on Hovila".
"Jaa, Hovila, niin! Onko täällä Hovilan isäntä kotona?"
"Ei, hän on mennyt markkinoille; tulee ehkä näinä päivinä kotiin."
"Te olette varmaan hänen tyttäriänsä?"
"En ole", vastasi Anna, joka oli suorittanut tilinsä Hovilaisten kanssa
eikä huolinut enää sanoa kuuluneensakaan samaan perheesen.
"Tekin taidatte olla jonnekin lähdössä", hän osotti nyyttiin, minkä
Anna nyt hämmästyksekseen huomasi keskellä pöytää minne hän sen oli
laskenut, akkunasta kurkistaessaan.
"En tahdo siis pitemmältä viivyttää", jatkoi nuori herra hymyillen;
"ehkä toiste saan uudistaa tuttavuuttamme".
Hän sanoi jäähyväisensä ja meni ulos, ja kohta kuului kärryjen jyrinä
Hannulaan vievällä kujalla.
Anna jäi hetkiseksi arvelemaan.
"Ei, pois täältä täytyy päästä!" sanoi hän sitten äkkiä; "mitä tässä on
arvelemista, en minä voi täällä enää olla".
Hän tempasi nyyttinsä ja astui pihalle. Hän heitti vakoilevia
silmäyksiä ympärilleen; ei näkynyt ketään lähistössä. Eva oli mennyt
kylään, sen hän tiesi, ja miehet olivat tähän aikaan aina poissa omissa
toimissaan. Hän kääntyi polulle ja astahteli sitä vähän matkaa, sitten
seisahtui hän ja katseli vielä viimmeisen kerran taloihin, ja
ympäristöön. Surumielisen näköiset olivat hänen silmäyksensä. Anna oli
täällä oleskellut vuosikausia, täällä hän oli saanut kokea monta
katkeraa hetkeä, mutta juuri joskus myös onnellisuuttakin ja sydämen
riemua. Hänen silmänsä pysähtyivät Hannulaan päin: sieltä olivat
alkuansa hänen harvat ilonsa hetket. Ja nyt hän oli poislähdössä, eikä
ollut sanaakaan sanonut jäähyväisiksi hyväntekijöilleen. Hän oli jo
nyyttiänsä varustellessaan ajatellut tätä. Sydämensä kehoitti häntä
käymään siellä vielä kerran, mutta hän pelkäsi siellä viipyvänsä ja
ajatteli vielä että hänen käytöksensä nyt oli tuntuva oudolta, hänen
kun ei käynyt ilmoittaminen poislähtöänsä. Nyt oli vielä tuon herran
sinne meno hyvä veruke vetää sydämen vaatimuksia tukahuttamaan. Tuo
herra -- samassa välähti hänen mieleensä ajatus mikä pakoitti häntä
menemään jo muutamia askeleita Hannulaan päin; tuo herra oli se, jonka
kanssa Taavi tuona ikimuistettavana iltana oli kulkenut tästä ohitse.
Kun en tullut sitä kohta ajatelleeksi! Hän on nyt kuullut Taavin
onnettomuudesta ja kiiruhtanut tänne selvittämään asiaa. Anna koki
muistella oliko hän kuullut kenenkään, Taavin jutusta puhuttaessa,
maininneen sillä herralla olleen silmälasia, vaan se seikka ei
muistunut hänen mieleensä. Kumma kun piti ollakseni niin tyhmän --
sanoi hän itseksensä -- ett'en paremmin pannut mieleeni tunnusmerkkiä,
mikä nyt saattaisi asian aivan varmaksi. Mutta varma se oli kuitenkin.
Kukas muu tuo herra olisi, joka näin äkki-arvaamatta tulee Hannulaan.
No nyt oli Taavi vihdoinkin pääsevä irti ja luultavasti vapaaksi
kaikesta syytöksestä. Anna riemuitsi itsekseen. "Minä saan kultani
takasin, voi silloin sitä iloa -- -- mutta mitäs minä puhunkaan,
poislähtevä ihminen". Rakkaus järkytti vielä viimmeisellä hetkellä
hänen tuumaansa. Olenko todellakin täydelleen punninnut tätä asiaa,
ajatteli hän -- olisko minun mahdotonta jäädä vielä -- ehkä vielä
kaikki hyvin päin kääntyisi. Ei taida -- ei Hovilaisten mieli
milloinkaan käänny -- Kärryin jyrinä kuului taas talojen puolelta. Nyt
Hovilainen tulee! Anna käännähti ja riensi rantaan päin ja sitten
pitkin ranta-polkua eteenpäin aivankuin takaa ajettava. Vasta
Rossin-rotkon toisella puolella hän levähti, käsi sydämellä. "Ei, pois
täältä", huoahti hän, "pois entiset ajat ja muistot, jos vaan niistä
pääsen -- eiköhän se vaan ollut tuon herran kyytipoika, joka pois ajoi;
ei suinkaan Hovilainen vielä palaja. -- Ehkä Jumala auttaa!" Hän astui
ravakasti eteenpäin taas, jopa juoksikin toisin paikoin, koska tahtoi
ennen pimeän tuloa päästä soitten ylitse. Toisella puolella aikoi hän
levähtää vähän aikaa, ja sitten jatkaa yöllistä kulkuaan. Moni mieskin
olisi katsonut kovin kolkoksi tällaista vaellusta aution metsän läpi
yön pimeydessä. Mutta Anna ei ollut pelkuri; ja tämä matka oli hänen
ainoa pelastuskeinonsa ja siihen hän jo kauvan oli valmistautunut ja
koonnut kaiken rohkeutensa. Tätä polkua hän oli kulkenut kerran jo,
vaikka talviseen aikaan, tänne tullessaan, se siis ei ollut hänelle
aivan tuntematon eikä senvuoksi ollut eksymisestä pelkoa. Pimeyttä ja
kummituksia hän ei peljännyt, olihan paitsi sitä Rossin-hauta jo pitkän
matkan päässä hänen takanansa; karhuja ei ollut kuulunut näissä
metsissä, ne oli rautatien läheisyys karkoittanut. Ainoa pelättävä oli,
jos rosvoja ja muita pahoja ihmisiä oli liikkeellä. Mutta rosvojakaan
ei ollut näinä aikoina liikkunut, ja muut eivät suinkaan näin pimeässä
huolineet olla metsässä. Kuu oli vähimmällänsä tällä viikolla, ja se
olikin Annan mielestä parempi: pimeässä hän paremmin vältti pahoja
ihmisiä. Ilma oli kolkko, sateen vaaruja ajeli taivaalla, ankeammilla
kohdilla puuskahti kylmä pohjatuuli. Mutta huolimatta tällaisista,
verraten vähäisistä esteistä, jatkoi Anna matkaansa, ja joka askeleella
voitti mielensä enemmän rohkeutta. Entisyytensä ikäänkuin jäi yhä
kauvemmaksi hänen jälkeensä sekä peittyi yhä enemmän laskeutuvaan
pimeyteen; uusi ihminen, toinen Anna se olikin, joka nyt lähti mailmaa
kokemaan, uuden elämän oli uusi päivä hänelle tuopa. Hän koetti lujasti
katsoa tulevaisuuteen ja kiinnittää ajatuksensa ainoastaan edessä
oleviin kohtauksiin. Lähinnä oli tulonsa rautatien asemalle. Hän
ajatteli miten hänen oli menetteleminen, kun ei ennen ollut junassa
kulkenut. Mutta kyllä kai ihmiset neuvovat. Kun hän kerran vaunuihin
pääsi, niin kyllä sitten matka kului. Olivathan ihmiset sanoneet, että
kun aamulla asemalta lähtee, niin on jo seuraavana iltana Helsingissä.
Mutta päivällä hän tahtoisi tulla perille, eikä yöllä; ehkä soveltuisi
olla yötä jossakin likemmässä asemassa ja aamulla mennä kaupunkiin,
vaikka jalan. Hänen ajatuksiinsa yhtyi nyt myös iloakin: hän oli näkevä
niin paljon uuttaa ja komeaa. Mutta iloa häiritsi koko joukon tämä
vaivaloinen kävely pahassa ilmassa. Vähän väliin tuli kylmää sadetta
Anna-raukan niskaan. Hän astui puitten alle suojaan, mutta kauvan ei
käynyt yhdessä kohdin seisominen, rupesi kovin vilustamaan. Sydänyön
jälkeen poistuivat pilvet taivaalta, ilma kävi valoisammaksi mutta
samalla kylmemmäksikin. Hän kääri huonon vaippansa paremmin
ympärillensä ja kiiruhti kulkuaan. Mutta kukas tuossa tulee? Mies, ja
aivan likellä jo. Ei auttanut muu kuin rohkeasti mennä eteenpäin. Ja
eihän tuo ollutkaan kuin sauvan varassa kulkija vanha ukko. Ensi
käänteessä avautui sitten jo asuttu seutu. Annalta pääsi helpotuksen
huokaus: nyt ei ollut mitään hätää enää. Isonlainen kylä näkyi vähän
matkan päässä, mutta valkeata ei pilkistänyt mistään akkunasta, kaikki
ihmiset olivat vielä unen helmoissa, Ei kaikki -- olipa tuossa kaksi
vaimoa jo liikkeellä. Niiltä sai Anna tietää tien asema-kartanolle.
Anna meni sinne, nousi vähän aikaa arveltuansa portaita ylös käytävälle
ja istahti penkille. Siinä hän odotti, vilu värisytti hänen jäseniänsä
ja hän otti nyytistään vielä toisen vaipan esille ja kääriytyi siihen.
Väsymys alkoi tulla tuntuvaksi. Hän nukahti ja uni vei hänet takaisin
Hovilaan, missä hän taas täydessä toimessa varustautui matkalle. Mutta
kaikki oli niin selkkaista ja vastahakoista, ett'ei tahtonut tulla
valmista milloinkaan. Ja Anna pelkäsi suuresti Hovilaisen tulevan.
Vihdoin viimmein hän oli valmis ja sieppasi nyyttinsä, mutta se olikin
niin hätäisesti sidottu että solmut aukenivat, nyytti putosi
permannolle ja kaikki vaatteet menivät hujanhajan. Anna rupesi niitä
kokoilemaan, mutta samassa kuului kärryjen jyrinä. Hän sieppasi
vaatteet syliinsä ja juoksi ulos, mutta jo ajoi Hovilainen pihaan ja
näki hänet. Hän pakeni Hannulaan päin ja näki Lotan ja Timon ja tuon
vieraan herran seisovan Hannulan pihalla ja huutavan hänelle: joudu,
joudu sukkelaan! Hän kiiruhti eteenpäin mutta jo tulla hurahti
Hovilainenkin takaa. Tuo vieras herra riensi hänen avuksensa, mutta
myöhään. -- Hän vavahti äkkiä unestansa: nyytti oli pudonnut
permannolle hänen eteensä, outo jyrinä läheni lähenemistään. Ja samassa
räikeä vihellys viillähti läpi sumuisen aamuilman. Anna hyppäsi ylös ja
riensi rakennuksen toiselle puolelle, mistä vihellys kuului. Hän näki
höyryveturin puuskuen ja tupruellen töytäävän sivutse. "Herranen aika!
minä odotin väärällä puolella, ja nyt ne jättävät", huusi hän ja lähti
juoksemaan jälkeen ja tölmäsi asema-palvelijan päälle, joka samassa
astui esille erään seinän takaa.
"Mihinkäs teillä semmoinen hätä on?" kysyi asema-palvelija.
"Jokohan juna meni, ja minä jäin jälkeen?"
"Olkaa huoletta vielä toista tuntia, sitten se vasta menee".
"Mutta johan se vihelsi".
"Veturi vaan lämpiää. Olkaa te huoletta".
Anna kääntyi takaisin ja istahti taaskin käytävän penkille. Vähitellen
alkoi ihmisiä kokoontua enemmän. Pari herrasmiestä astui puhellen ja
nauraen portaita ylös, menivät huoneesen ja tulivat taas ulos ja
paiskelivat ovia. Muuan rouvasihminen, matkalaukku kädessä, tuli ja
istuutui Annan viereen penkille. Tähän sangen tervetulleesen kumppaniin
Anna heti kääntyi, kysyen ujosesti aikoiko hänkin junaan ja pyytäen
häneltä opastusta piletin ostossa, vaunuihin menossa ja muissa
senkaltaisissa. Rouva lupasi ystävällisesti auttaa ja neuvoa. Hän
kehoitti Annaa tulemaan suoraan vaan Helsinkiin, ja tarjosi hänelle
itse majaa ensi aluksi. Heistä tuli kohta hyvät tuttavat. Mutta aina
kun heidän silmäyksensä kävivät yhteen, säpsähti Anna ja ajatteli:
missä minä olen nähnyt tämän rouvan, koska hän näyttää niin tutun
näköiseltä. Joko piennä ollessani tahi unissani olen hänet nähnyt ja
häntä pelännyt silloin. Lieneekö hän oikein hyvä ihminen! Mutta heti
jälkeenpäin hän suuttui itseensä semmoisesta pahasta luulosta tätä
hyväntahtoista rouvaa kohtaan, joka kaikilla tavoin koetti olla hänelle
kiittämättömälle avuksi ja turvaksi. Piletit ostettiin. Inspehtori
pyyhkäsi ynseästi laatikkoon toisen noista niin suurena aarteena
vuosikausien kuluessa säilytetyistä kultarahoista; Anna sai
pilettinsä ja joitakuita markkoja takaisin. Anna seurasi tuota rouvaa
uskollisesti, eikä tässä sisämaan asemapaikassa ollutkaan semmoista
tungosta mikä heidät olisi eroittanut. Ensimmäisinä astuivat Anna ja
rouva vaunuihin, sitten seurasi nuo kaksi herraa ja vielä pari kolme
muuta matkustajaa. Kello soi, konduktööri vihelsi pillillään, ja
höyrykoneen vingaistua lähdettiin mennä jyryyttämään etelään...
Jollei Anna niin ajoissa olisi lähtenyt pakoon, olisi se sittemmin
käynyt hänelle vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin. Samana iltana,
näette, tuli Lydia kotiin jo. Syy siihen oli seuraava. Jonkun
matkan päässä toisella puolella kirkonkylää tuli Miinaa ja Lydiaa
vastaan eräs Onkamolainen, joka kauvan aikaa oli oleskellut Miinan
kotipitäjässä, käynyt sieltä markkinoilla ja nyt palasi, tuoden
mukanansa ruokatavaroita omaan kyläänsä. Tuntien kotipuolelaisensa,
tervehti hän ja alkoi puhella. Muun muassa kertoi hän Miinan sisaren
olevan tätä nykyä sairaana, vuoteen omana. Tämä oli ikävä uutinen, joka
saattoi Miinan ja Lydian arvelemaan. Kumpikin oli odottanut iloista
vastaanottoa ja hauskoja päiviä matkan perillä. Kuitenkin oli Miinalla,
kuten tiedämme, toinen tarkoitus kuin huvimatka vaan. Hän päätti siis
jatkaa matkaansa, varsinkin kun olisi näyttänyt rumalta, jos hän olisi
kääntynyt takaisin juuri kun kuuli sisarensa olevan kipeänä ja hoidon
tarpeessa. Mutta Lydia ei huolinut lähteä sairaanhoitajaksi sinne.
Lydian mieleen oli muutenkin monesti jo juolahtanut sama ajatus kuin
Annankin, vaikka toisaalle tarkoittava. Jos rahanpuute taikka muu syy
saattaisi hänen isänsä ja Kokan tavallista aikaisemmin markkinoilta --
sepä olisi ikävä, sillä jos Kokka monta päivää saisi kaivata Lydian
seuraa, voisi hän ehken kääntyä Annan puoleen. Harmillista oli
ajatella, että sill'aikaa kuin Lydia sairaanhoitajana viettää monta
ikävää päivää, sill'aikaa Anna pitää hauskaa elämää Kokan kanssa. Hän
väitteli siis niin kauvan äitinsä kanssa, kunnes sai kääntyä takasin.
Onkamolainen tarjosi tilaa kärryissään. Lydia eroitti hätimmiten omat
kapineensa pois matkalaukusta, ja meni Onkamolaisen kanssa kotiin päin.
Hovilan haaralla hän nousi pois ja käveli kotiin. Täällä vallitsi
hiljaisuus. Anna oli poissa, Eva oli poissa, rengit olivat poissa.
Ensimmäisenä ilmautui Eva ja sai toria silmät korvat täyteen.
"Missä Anna on?" kysyi Lydia sitten.
"En minä tiedä", vastasi Eva kääntyen selin Lydiaan.
"Missä hän on muualla kuin Hannulassa".
"Voipi olla".
"Tokko hän aikoo sinne yöksi jäädä".
"En suinkaan minä tiedä".
"Sinä et tiedä muuta kuin omia hävyttömyyksiäsi".
"Enemmänkös sinä sitten tiedät".
Evan välinpitämättömyys ja röyhkeys ärsytti Lydiaa niin että hän polki
jalkaansa permantoon ja huusi:
"Suu kiinni! Malttakaa, kun isä tulee kotiin, kyllä hän teille näyttää,
sinulle juuri ja Annalle. -- Mitä sinä täällä odotat! Ala laittaa
ruokaa miehille, vai luuletko että minä sitä teen".
Lydia meni kamariinsa ja paiskasi oven lukkoon.
Tunti tunnilta kului, iltanen syötiin, ja aina vaan Annaa ei kuulunut.
"Olkoon hän vaikka hitossa", mutisi Lydia ja meni maata.
Puolen yön aikana hän havahti. Ovi oli au'ennut ja hän luuli Annan
hiipineen huoneesen. Mutta kukas olikaan tulija!