Melkoisesti oli väkeä karttunut käräjä-paikalle Tyyneveden kirkolla.
Oli, näetten, ne välikäräjät tänään, joissa tuli tutkittavaksi tuo
murha-asia. Siellä täällä ihmis-parvet puhelivat asian päättymisestä.
Useimmat ukot arvelivat Taaville käyvän huonosti tässä asiassa, ja
ihmettelivät ett'ei hän ollut hankkinut puolustusmiestä itselleen.
"Hän ajattelee, että syytön ei tarvitse puolustajaa", sanoi eräs.
"Vaikka olis kuinka syytön, niin ei hän taida niin taitavasti maalata
asiaansa kuin laintuntija", sanoi toinen.
"Mitä pelkästä sanasta, eihän sitä uskota; mitä miehen rehellisyydestä
oikeuden edessä. Se tässä on paha, että tuo vieras kulkija katosi niin
tietymättömiin", sanoi kolmas.
"Ei tiedä vaikka vielä tulisi esille. Ei tämä asia niin hopussa pääty",
vastasi ensimmäinen puhuja.
"Ja tuo meidän hakemuksemme meni kuin menikin kuiviin", sanoi toisessa
parvessa eräs isäntä. "Saaliiksi saatiin parjauksia silmät korvat
täyteen".
"Vai oli julma taas tuo Pentti", kysyi toinen.
"No mitenkäs, miltei jo hakenut kässäkeppiään nurkasta, ha ha ha!" oli
vastaus.
"Teidän ei olisi pitänyt niin vähällä jättää," sanoi eräs nuori isäntä.
"Jos minä olisin siellä ollut, kyllä minä olisin ukolle totuutta
lukenut. Oikeuksiamme me tahdomme, ei muuta; mutta, paratkoon Jumala,
kansa on outo oikeuksiin, sillä kun ei oikeuksia ole ollut, ja
sentähden kun kerran herra huutaa, niin koko lähettikunta menee
käpälämäkeen".
"Aivan niinkuin kuulisi maisteri Kokkaa, niin on tuon Kettusen puheet",
sanottiin.
"Jaa", myödytti Kettunen hyvillään vertauksesta, "eipä siinä taida
paljon puuttua. Mutta kuulkaas! Kyllä teidän on mentävä uudestaan.
Muistakaa mitä Kokka sanoi: virkamiehet ovat kansan tähden, vaan itse
he luulevat kansan olevan heidän tähtensä".
"Mene itse, suupaltti", sanoi ensimmäinen puhuja. "Kyllähän sinä ja
Kokka puhua osaatte, mutta kun tointa kysytään, niin pistäytte
piiloon".
"Vai piiloon," alkoi Kettunen puolustella, mutta samassa ajoi tuomari
pihaan ja hänen jälessänsä pyrki itsekukin käräjä-huoneelle.
Tuomari Bengt Tybom oli keski-ikäinen mies, tanakkavartaloinen ja
ankaran näköinen mies. Kun hän pörheiden kulmakarvojensa alta iski
silmänsä toiseen, niin pois oli silloin leikki. Tänään oli ukko
tavallista äreämmällä tuulella ja syyksi siihen sanottiin seuraavaa:
Tybom, joka asui kaupungissa, oli tullut pitäjään jo edellisenä iltana;
häntä ei tavallisesti tarvinnut käräjäpaikalle kokoutuneen kansan
kaiken päivää odottaa. Hän tuli ennen liian aikaiseen kuin liian
myöhään, ja nyt hän erittäin tiesi, että nämä välikäräjät, joissa
paitsi murhajuttua tulisi käsiteltäväksi myös joitakuita
kruununasioita, runsaasti vetivät koko päivän. Hän oli ottanut
asuntonsa kestikievarissa, kuten tavallisesti näin lyhyeksi ajaksi. Jo
varhain aamulla ilmautui sinne joitakuita isäntiä Tybomin puheille.
Isännät lausuivat sen pyynnön, että "korkea-arvoinen herrassyötinki"
tahtoisi tästäpuoleen suomeksi sanella sihteerilleen pöytäkirjat, eikä
ruotsin kieltä käyttää niinkuin tähän asti. Asianomaiset ja todistajat
saisivat siten suorastansa varmuuden että heidän omat sanansa tulivat
pöytäkirjaan; ylöslukemista ei tarvittu ja siten voitettu aika olisi
kyllä tarpeellinen -- ei voisi sitten kukaan valittaa, että asioita
liian hätäisesti käsitellään. Tämä olisi heidän "nöyrä anomuksensa". --
Herra Kokan ansiotöitä oli tämän pyynnön aikaan saaminen, vaikka
vaikutteena siihen oli myös totuttu tapa Tybomin edelläkävijän
käräjöimisessä. Tämä ukko oli merkillinen siinä suhteessa, ett'ei
hän kiirettä tuntenut laisinkaan, ei ollut sitä sanaa hänen
sanakirjassansa. Leveästi ja laajasti hänen aikaansa käräjissä
juteltiin, kauvan ja kelpolailla silloin keskusteltiin. Jutut kestivät
toisinaan yöhön saakka, ja tuomari joskus nukahti istuimelleen. Kun hän
havahti ja näki asianomaisia edessään, virkahti hän: "pankaa ääneen!"
ja he alottivat sanottavansa alusta taas. Tybom oli toisellainen mies,
mutta hänen joutuisaa käräjöimistänsä ei ollut kansa vielä oppinut
suosimaan; ja nyt olivat ukot luulleet tilaisuuden sopivaksi
muistuttamaan entisistä ajoista. -- Mutta Tybom oli suuresti suuttunut,
sanonut heitä hävyttömiksi, kun rohkenivat ruveta kokeneen tuomarin
toimintaa korjaamaan, ja käskenyt heitä puikkimaan tiehensä pikemmin
kuin olivat tulleet.
Oikeus alkoi istuntonsa. Taavi saatettiin esille. Vankeus ei ollut
suurta muutosta vaikuttanut hänen ulkonäköönsä. Vaaleat olivat kasvonsa
ja osoittivat synkkämielistä malttavaisuutta, mutta silmäyksensä olivat
julman näköiset kuin ennenkin ja käytöksensä peloton.
Syyttäjä Varmanen antoi oikeuteen syytetyn papinkirjan ja lausui
kertomuksen pidetystä poliisitutkinnosta, päättäen että mikä tässä
tutkimuksessa tuli ilmi ynnä useat jälkeenpäin tulleet todistukset kuin
myös se yleisesti tunnettu seikka, että Taavi Hannula aina oli vihannut
velipuoltaan Jooseppi Hannulaa, saattivat melkein selväksi, että
syytetty oli surmannut velipuolensa Joosepin, jonkatähden nimismies nyt
vaati Taavi Hannulan langettamista lain rangaistukseen, -- antaen
oikeuteen tutkimus-tilaisuudessa tehdyn pöytäkirjan, vainajan vaatteet
ja Taavin kirveen, ja luetellen syytöksen vahvistukseksi, paitsi
ilmi-antajaa Olli Hovilaista, koko joukon vieraita-miehiä. Käsillä oli
myös ruumiinavauksessa tehty pöytäkirja, joka luettiin. Se sisälsi,
että vainajan Jooseppi Lyytikäisen eli Hannulan ruumiissa oli havaittu
seuraavat vammat: 1:o Takaraivossa suuri haava, puolentoista tuuman
pituinen poikittain ja kovertuma kalloon, se oli vikuuttanut aivot ja
ajanut niihin verta sekä matkaansaattanut muuallakin kallossa
halkeemia; 2:o rusennus rinnan oikealla puolella ja oikeassa kyljessä:
kolme kylkiluuta poikki useammalta kohdalta, ne olivat katkaisseet
suonet ja lävistäneet nahan likellä rinta-lastaa; tästä vammasta oli
paljon verta vuotanut; 3:o oikea kainalovarsi oli katkennut; 4:o
mustelmia oli oikeassa ohimossa ja monessa kohdin ruumista, paraasta
päästä oikealla sivulla ja 5:o käsissä vähempiä haavoja, sangen
terävän veitsen taikka paremmin vielä lasi-sirkaleen tekemiä. Nuo
välttämättömästi kuolettavat vammat takaraivossa ja rinnassa oli
vainaja saanut joko yhtähaavaa taikka niin aivan peräksyttäin ett'ei
veren liike välillä seisahtunut. -- Mitä tulee nyt siihen kysymykseen,
miten vainaja on saanut nämä vammat, niin osoittivat useimmat selvästi
sattumista kiveen. Pään oli puhkaissut joku tylppä kappale, kentiesi
rautakalu taikka myös hyvin siloinen kivi. Siis oli tietämätöntä oliko
vainaja saanut tämän vamman kiveen kaatumisesta vaiko murhaajan käden
kautta. Mutta mikä viimeksi mainittua teki luultavammaksi oli se
seikka, ett'ei selässä eikä muussa takaruumiissa ollut vammaa eikä edes
suurempaa mustelmaakaan, joita välttämättömästi olisi seurannut
putoamisesta. Kyljin hän oli pudonnut alas; ja jos hän siinä olisi
saanut vamman takaraivoonsa, niin olisi hänen päänsä pitänyt pudotessa
olla luonnottomassa asemassa. Sentähden oli luultava, että hän sai
kuolinhaavan päähänsä jo ylähällä kalliolla ja sitten heti syöstiin
alas.
Ilmiantaja Olli Hovilainen antoi lavean kertomuksen havainnoistaan,
unhottamatta vähintäkään erityisseikkaa. Nyt kuulusteltiin Taavia, ja
hän puhui samaa kuin poliisitutkinnossakin, lisäten vaan sen, että
hänen mielestään voi löytyä aivan luonnollisia selityksiä seikkoihin,
mitkä tässä pantiin häntä vastaan todistamaan, mutta kun ei muutakaan
hänen sanaansa uskottu, niin ei hän huolinut niitäkään mainita.
Kehoitettuna puhumaan suunsa puhtaaksi, sanoi hän rantavuoren rinnassa
monessa kohdin olevan ulkonevia kallion-kieliä; tällaista vastaan on
vainaja voinut ensin kyljin pudota ennenkuin alas asti meni, ja siten
hän putoamisesta sai vammat sekä kylkeen että takaraivoon. Mitä taas
kirveesen tuli, oli Jooseppi sen ottanut, tuvassahan se oli esillä
tavallisesti. Tottumaton kuin hän oli kirvestä pitämään, oli hän sitten
vahingossa kolhaissut sillä rikki viinapullonsa, ja hädissään
varjellen, ett'ei viina menisi maahan oli hän lasi-särmiin loukannut
kätensä. Sitten joi hän särkyneestä pullosta pois viinan, ja paiskasi
putelin pohjan kallioon, missä se sitten kilahti Taavin jaloissa. Kun
hän taas otti kirveen, tuli sen varsi veriseksi hänen käsissänsä
olevista haavoista. Mutta tuosta putelin tyhjentämisestä tuli hän niin
juovuksiin että hoiperteli jyrkkäyksen reunalle ja putosi alas.
"Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä", sanoi hän lopuksi, "mutta
raskasta se on kokea, että kaikki vaan käännetään minua vastaan -- että
kaikki ikäänkuin liittoutuvat minua syytöntä tuhotaksensa".
Tybom oli miettien katsellut Taaviin tämän puhuessa. Syytetyn reipas
ulkonäkö taisi tehdä hyvän vaikutuksen tuomariin. Mutta viimeiset sanat
olisivat saaneet olla sanomatta.
"Tuopa kaikuu melkein kuin epäkunnia oikeutta vastaan", virkkoi Tybom.
"Hillitkää kieltänne syytetty, jos mielitte välttää rangaistusta vielä
oikeuden-solvauksestakin".
"Minusta ovat, Korkia Oikeus, syytetyn viimeiset puolustukset aivan
uskomattomat", sanoi Hovilainen; "kyllä vaan niin on ollut, että
vainaja, kun ei hänellä ollut muuta puolustus-asetta, putelillaan
koetti torjua --"
"Olkaa vaiti tekin", tiuskasi tuomari, terävästi katsoen Hovilaiseen,
"kunnes teidän luulojanne kysytään. -- Alkakaamme todistajain
kuulustelu!"
Oli koko joukko vieraita-miehiä saapuvilla. Sota-Matin ilmoitti
nimismies olevan yhä kipeän, vesi-taudissa. Hän oli lähettänyt
hakemaan, kun ei kuulunut Mattia, mutta tämä oli todella liian huono
tänne kuletettavaksi.
Ensimmäiset sisään-kutsutut todistajat olivat ne samat, jotka jo
nimismiehelle olivat ilmoittaneet todistuksensa. Heidän kertomuksensa
tiedämme, uutta ei ollut paljon. Taavi Hannulaa oli aina pidetty
nuhteettomana nuorukaisena; kuitenkaan ei voitu kieltää, että hän
monessa tilaisuudessa aivan ilmeisesti oli näyttänyt vihaavansa
vainajaa. Eräs vaimo todisti kuulleensa Taavin sanovan vanhemmilleen
Joosepista: "ehk'ei tuo enää kauvan elä meidän vastuksenamme". --
Entinen Hannulan renki, Topias Humper, todisti nähneensä miten Taavi,
kerran linnustamassa ollessaan, oli yrittänyt tähdätä Jooseppiin, joka
kulki vähän matkan päässä metsikössä, vaan oivallettuansa todistajan
oli Taavi sukkelaan laskenut pyssynsä alas ja kääntynyt toisaalle päin.
Tämän todistuksen johdosta sanoi Taavi, että vieras-mies oli laiskuuden
tähden erotettu palveluksestaan, sentähden hän vihasi Hannulaisia ja
käänsi nyt tuon tapauksen Taavia vastaan. Tapahtuuhan useinkin, että
metsämies aivan ehdottomasti nostaa pyssynsä, kun hän metsässä kuulee
rahinaa taikka näkee jotakin puitten välitse sujahtavan. Kysymyksessä
olevassa tilaisuudessa kulki Jooseppi poikki matala-kasvuisen vesakon,
niin että silloin tällöin vaan hattua vähän vilkkui, ja Taavi oli ensi
silmänräpäyksessä luullut pyyn siinä lentävän. Ei muu kuin häijy
koston-pyyntö taida semmoista kääntää murha-yritykseksi.
Eräs vaimo todisti, että kun hän pari päivää ennen murhaa oli käynyt
asioillansa Hannulassa ja seisonut kyökissä, oli hän kuullut tuvassa
sanottavan: "jospa olisi sellainen aika, ettei miestaposta
rangaistaisi!" ja äänestä päättäen se oli Taavi, joka näin sanoi.
"Hah!" naurahti Taavi keskellä murhettansa; "no kaikkia tässä saa
kuulla, niinkuin tuonkin tuhman akan --"
"Vaiti!" kiljasi Tybom, "ei todistajaa saa loukata. Sanokaa
säädyllisellä tavalla, jos teillä todistuksen johdosta on jotakin
muistuttamista".
"En olisi uskonut", sanoi Taavi, "että meidän kunnioitettavan, vanhan
rovastimme käynti meillä tuottaisi tuollaisia seurauksia. Asian laita
oli seuraava".
Sitten kertoi hän rovastin viimeisestä käynnistä Hannulassa, että
isänsä jälkeenpäin oli kertoellut heidän puheistansa, joiden esineenä
etupäässä oli ollut nykyajan turmelus, ja että Taavi kuullessansa
semmoisiakin jumalattomia jo löytyvän, jotka julistavat miesmurhan
rangaistuksettomaksi, oli päivitellen lausunut: "sepä on aika kun
murhakin on rangaistukseton!"
Sellaisia olivat todistukset tähän asti, vieraat-miehet eivät tietäneet
itse asiassa mitään. Mutta nyt huudettiin esiin Juho Hirvonen, jonka
tulo käräjäpaikalle hiukan oli myöhästynyt.
Valan tehtyänsä alkoi hän kertoa tunteneensa Taavi Hannulan siivoksi
mieheksi ja kuulleensa muittenkin häntä kiittelevän.
"Kyllin tässä on jo kuultu kiitosvirsiä Taavi Hannulasta", keskeytti
Tybom. "Mitä muuta tiedätte?"
"En minä itse asiaan tiedä niin mitään", vastasi Hirvonen.
"Ettekö ole nähnyt erästä vierasta herraa?"
"En minä hänestä tiedä niin mitään?"
Tämä vastaus nosti kummastusta, sillä oli huhuttu Hirvosen tulleen
tuota turhaan haettua herraa vastaan.
"Eikös todistaja ollut ruununmetsässä puunhakkuussa elokuun 2:na
päivänä?" kysyi nimismies.
"En minä ollut", vastasi Hirvonen. "Mutta meitä oli siihen aikaan kaksi
Juho Hirvosta Onkamolla, ja toinen, muistaakseni, oli ruunun metsässä
sinä päivänä kuin sanoitte".
Eräs lautamies nousi istuimeltaan.
"Kah! kun on tullut erehdys. Minä tämän pyysin siinä luulossa että hän
oli se Juho Hirvonen, jota metsäherra tarkoitti".
"Vieläkö toinen asuu Onkamossa?" kysyi Tybom Hirvoselta.
"Ei", vastasi tämä; "eikä hän ole tämän pitäjän miehiä. Hän oli
Pohjanmaalta ja oli menossa etelä-Suomeen rahan hankintaan, hän teki
työtä missä milloinkin saadaksensa matka-rahaa. Tämä Hovilainen
hänelle, kuulen ma, antoi vähän rahaa, ja hän on jo aikoja muualla
maailmassa".
Taas loi tuomari terävän silmäyksen Hovilaiseen.
"Teidän käytöksenne tässä asiassa näyttää vähän kummalliselta", virkkoi
hän sitten. "Tiesittekö että tuo toinen Juho Hirvonen oli todistajaksi
pyydettävä?"
"En, Jumal'avita, minä mitään tiennyt", vakuutti Hovilainen. "Enkä minä
hänen kanssaan ole vaihtanut monta sanaa; hän oli köyhä ja pyysi
minulta matka-apua, ja minä annoin. Siinä kaikki".
"Ei Hovilaisella muuten ole niin rahoja joka miehelle", muistutti
Taavi.
"Ja tapasihan sitten se mies muitakin ihmisiä, joille voi puhua tuosta
herrasta, jos semmoista hän olisi nähnyt", sanoi Hovilainen vielä.
"Ei hän herrasta ole maininnut niin mitään, minun tieteni", sanoi
Hirvonen.
"No, Hirvonen käyköön ulos", käski tuomari.
Ville Savolainen otettiin kuulusteltavaksi ilman valatta.
Me tiedämme edellisestä hänen todistuksensa, mikä häneltä sujui kuin
ulkoläksy.
Tuomari tuijotti häneen epäilevästi ja kysyi:
"Ja aivan tarkoin sinä siis näit kalliolla Taavin ja Joosepin?"
"Aivan tarkoin".
"Voitko valan tehdä ja panna pantiksi henkesi ja sielusi
ijankaikkisiksi ajoiksi?"
Ville kynsi korvallistansa ja avasi suutaan pari kertaa, mutta ei
tullut ääntä.
"No astu pois, ja opi oikein ymmärtämään valan tärkeyttä ennenkuin
vasta tänne tulet".
Nyt saatettiin sisään Horosen leski. Tämä ei ollut voinut hillitä
lörpötys-himoaan, vaan oli siellä täällä kylässä päästänyt suustaan
salakähmäisiä viittauksia tietoonsa tuosta hirveästä tapauksesta, ja
sentähden hän nyt oli joutunut tähän peljättävään paikkaan.
"Korkea Oikeus ja Laamanni --" alkoi akka, mutta tuomari keskeytti:
"Tulkaa valalle! Kaksi sormea kirjan päälle".
Tutisten lähestyi Sopo ja ojensi sormiansa pöydälle levitettyjen
protokollien yli. Siltavouti tuli avuksi, kaappasi eukon käden kiinni
ja työnsi hänen sormensa "raamatun" (vanhan lakikirjan) päälle.
"Minä Sohvia Horonen", sanoi tuomari edellä.
"Niin Korkia Oikeus", vastasi Sopo niijaten.
"Sanokaa jälestä: minä Sohvia Haronen", tiuskasi tuomari.
"Jaa -- niin, jälestä hi, hi, hi", hikerti Sopo itkuun vetävästi; "minä
Sohvia Horonen".
"Lupaan ja vannon", jatkoi tuomari.
"Lupaan ja vannon, hi, hi, hi".
"Mitä nauramista tuo on!" ärähti tuomari; "tämä on pyhä toimitus, jos
ette siinä käytä itseänne soveliaammin, niin minä ajan teidät ulos ja
sakotan. Lupaan ja vannon -- Jumalan ja hänen pyhän Evankeliuminsa
kautta --"
Viimein onnistui Sopolle valan lausunta, ja hänellä nyt oli oikein
kirkko-muotonsa.
"No mitä te tiedätte tässä asiassa?" kysyi Tybom.
"Antakaa anteeksi herra laamanni, kun olen niin outo tässä Oikeuden
istuimen edessä, en ole ikänäni ollut pyytetty, enkä nytkään olisi
tullut -- tottahan te olette kuulleet miten kävi tuon minun
vainajan --"
"Asiaan, asiaan!" joudutti tuomari.
"Jos ihminen vähänkin liikoja puhuu, niin --"
"Niin ainakin täällä teidän liikoja lorujanne ei suvaita. Mitä
muistatte kuulleenne ja nähneenne tässä murha-jutussa -- iltasella
vasten kolmatta päivää tätä elokuuta".
Horosen leski nyt kertoi monella mutkalla -- mitkä saattivat Tybomin
epätoivossa raapimaan päätänsä -- samaa, mitä tiedämme hänen
yhtymisestään Sota-Matin vaimon kanssa.
"Minä ajattelin heti", lopetti todistaja, "että kyllä kohta
jotakin hirveätä tapahtuu; se oli paholainen joka huusi taas uhrin
valtakuntaansa. Ja seuraavana päivänä kuulinkin, että Taavi Hannula oli
murhannut veljensä".
Tämä todistus oli kohta jännittänyt niinhyvin Varmasen ja tuomarin kuin
etenkin Hovilaisen huomion. Varmasen edellyttämiset murhan
tapahtumisesta eivät pitäneet ryhtiänsä. Jooseppi ei ollut äkki
kolauksesta kaatunut ääntäkään antamatta; hän oli sitä ennen huutanut,
tappelu ehkä oli ollut murhaajan ja hänen uhrinsa välillä. Siihen oli
Hovilainen jo viitannut, ja sen teki luultavaksi myös nuo yhä
kiivaammilta kuuluvat äänet ja niitä äkkiä seuraava syvä hiljaisuus.
Tuomari havaitsi heti todistuksen tärkeyden sen puolesta, että jos
ajankohdat saatiin selville, se voisi melkoisesti enentää taikka
vähentää epäluuloa Taavia vastaan. Hovilainen taas ei ennalta tietänyt
tästä todistajasta mitään. Hän oli luullut urkkineensa jo kaikki tiedot
tarkallensa, eikä viimeiseltä ollut huolinut pitemmältä jatkaa
kuulustelemiansa, varsinkaan ei omaa pitäjää ulompana. Niin olivat
Horosen lesken viittaukset hänen ohitsensa saapuneet nimismiehen
korviin, ja tämä taas ei huolinut niistä Hovilaiselle mainita. Kun
täällä todistajat lueteltiin, oli Hovilainen luullut ja toivonut
tämänkin vaimon olevan noita vähän tietäviä todistajia, jommoisia
useimmat muutkin olivat.
"Mitä te puhutte paholaisen huutamisesta", sanoi tuomari; "Jooseppi se
oli joka huusi, ennenkuin hän henkensä heitti.
"Mutta ei se ollut ihmisen ääntä".
"Mitä joutavia! Mihin aikaan iltasella tulitte tuon kallion kohdalle,
jonka luota huuto kuului?"
"Kyllä se oli hyvän aikaa jälkeen päivän laskun".
Lautakunta todisti, kysyttyä, että "melkeittäin menee tunti
venhe-matkaan Vipakoskelta Hannulan ranta-kalliolle". Hovilainen
oli sanonut saapuneensa Rossin-rotkolle yhdentoista aikana iltasella.
"Kello kymmenen ainakin siis todistaja tuli kallion kohdalle", sanoi
tuomari. "Te Hovilainen olette sanonut, tulleenne sinne paljon
myöhempänä, yhdentoista aikana".
"Jaa minäkö", vastasi Hovilainen vitkallisesti. "Niin taisin sanoa,
mutta en sitä tarkallensa tiedä -- ei sattunut sillä kertaa kello
mukaan (hän helisti vahvoja, valekultaisia kellonvitjojaan). -- Jaa,
minä tarkoitin, että yhdentoista aikana tulin rantaan, lahden
pohjukkaan, ja tapasin Taavin".
"No milloin te kallion edustalla olitte?"
"Vähän jälkeenpäin kuin tuo vaimo".
"Siis vähän jälkeen kymmenen, siis meni melkein tunti ennenkuin kallion
edustalta elikkä niemen nenältä pääsitte siihen paikkaan missä Taavin
tapasitte".
"Ei niin kauvan -- ja me seisatuimme usein -- salakari oli
kierrettävä --"
"Kuinka pitkä se väli on, lautakunta?"
"Korkeintaan kymmenen minuutin matka niemen keskikohdilta lukien lahden
perukkaan", sanoi joku lautamies.
Tuomari rypisti kulmiansa Hovilaiselle. Hovilainen oli pulassa ja
nypelöi levottomasti kellonperiään.
"Kivikko eli riutta siinä on kierrettävä, kun rantoja myöten soutaa,
mutta se on enemmän kallion tuolla puolella", sanoi eräs lautamiehistä.
"Niin, ja sen takanahan me olimme, eikä niemen nenässä, kun murha
tapahtui", lausui heti Hovilainen. "Kallion likellä, mutta riutan
takana, niin. Riutan kiersimme, ja kuuntelemiseen meni ainakin
kymmenen minuuttia -- niin että hyvin puoli tuntia oli väliä siitä, kun
näimme Taavin ja Joosepin kalliolla siihen kun tapasimme heidät
rantakivikossa. Ei siis ollut ihan niin myöhä kuin sanoin; ei niin
myöhällä ihan hyvästi tunnekaan ihmisiä. Mutta ei taas tuo vanha
kääppänä tunnissa souda koskelta Hannulan rantaan. Jos oikeus kysyisi
häneltä hämärtikö hyvin jo loppumatkalla".
"Hämärti, hämärti", vastasi kohta Sopo.
"Niin, sitä minäkin. Vasta kymmeneltä rupeaa nähtävämmin pimenemään
sillä ajalla kesää. Kyllä mahtoi olla noin puoli yhdentoista aika, kun
me rantaan tulimme, ja neljänneksen yli kymmenen kun --"
"Kun te ja todistaja kumpikin olitte kallion liki-tienoilla" täytti
tuomari.
"No, mutta te Hovilainen olette sanonut, ett'ette ketään nähnyt
järvellä".
Hovilainen ei vastannut siihen mitään.
Tuomarin huulille lensi pilkallinen hymy. Hän kääntyi todistajaan:
"Kuinka likellä olitte rantaa?"
"Jokseenkin likellä olin", vastasi Sopo.
"Jokseenkin!" matki tuomari; "mikä se jokseenkin on? Oliko arviolta
viisi syltä, kuusi vai kymmenenkö syltä?"
"Enhän minä siinä tiennyt sylittäin arvata -- olisiko ollut
parikymmentä --"
"Taikka paljon enemmän", virkahti Hovilainen riemulla, "vähät siitä,
olihan siinä Kolusaari meidän välillämme, joka esti näkemästä".
"Kuinka leveä on salmi mantereen ja Kolun välillä?" kysyi tuomari
lautamiehiltä.
"Runsas kivenheitto".
"Niin, aina vaan epämääräisiä tietoja" sanoi tuomari kohauttaen
olkapäitänsä.
"Salmi onkin eri aikoina leveämpi ja taas kapeampi", selitti eräs
lautamiehistä, "juuri tuon luodon tähden; lopulla kesää kun vesi on
alhaalla ja luoto näkyvissä, ei ole salmi kuin korkeintaan viisi syltä
leveä".
"Näittekö toista venettä järvellä taikka ihmisiä rannalla?" kysyi
tuomari todistajalta.
"Ei näkynyt yhtäkään sielua", vastasi tämä.
"Niin, selinhän te olitte Hannulan rantaan ja meidän venheesen päin",
sanoi Hovilainen, jonka kasvot taas olivat selkeinä. "Korkea oikeus,
minä katselin kaiken aikaa ylös kallioihin päin, me pysähdyimme
toisinaan kuuntelemaan noita ääniä, silloin kai tuo vaimo oli likellä
rantaa, ja kun käännyin taas järveen päin, oli hän jo päässyt
Kolusaaren taakse. Aivanhan se on luonnollista".
"Ja juuri silloin oli hätähuuto kajahtanut", sanoi tuomari. "Te
Hovilainen olitte aina vähän päästä pysähtynyt kuuntelemaan, te
kuulitte puhetta rannalta, mutta tuota huutoa ette kuulleet. Aivanko
sekin on luonnollista?"
"Korkea kallionseinä on välillä, eihän siinä niin kuule", -- mutisi
Hovilainen.
"Voi, voi, kummitustahan se oli, näette nyt, koska ei muut sitä
kuulleet", huudahti Sopo. "Simo vainaja --"
"Vaiti voivotuksinenne ja Simonenne!" huusi tuomari; "te häiritsette
toimitusta".
"Voi, voi", valitti vaimo hiljemmin, väänti käsiään ja nyökytti
päätään.
Tuomari kääntyi kiukkuisesti selin häneen.
Kotvasen arveltua kutsui tuomari kuulusteltavaksi Mäkelän isännän, joka
tavallisesti, kun Hannulaisille este sattui, oli tämän sijassa
lautakunnassa, vaan nyt oli todistajana käräjissä saapuvilla.
Mäkeläinen oli tunnettu tarkaksi säitten vaariinottajaksi.
"Millainen oli oikeittain ilma sinä iltana, muistatteko; tuuliko
silloin, ja mistäpäin tuuli kävi?" kysyi tuomari.
"Minä muistan ilman aivan hyvin", vastasi Mäkeläinen: "ilta oli
ensimmältä ihana ja tyyni, mutta päivä laskeutui pilveen, pilviä nousi
vähitellen enemmänkin samalla kuin alkoi tuulla idästä, ja tulikin
sadetta yöllä".
"Idästä niin, nähdäänhän", puuttui Hovilainen taas puheesen, "eihän
vastatuuleen voinut kuulua tuo huuto taikka kuoleman-valitus, mikä lie
ollut. Tuon taikauskoisen akan korvissa kaikuu kovalta mikä outo ääni
tahansa".
"Millainen oli taivas, kun kallion kohdalle tulitte?" kysäsi tuomari
umpimähkään.
"Pilvessä --" alkoi Hovilainen.
"Selkeä se oli jotakuinkin silloin vielä", sanoi samalla Sopo.
"Pilvessä paikoin, minun piti sanoa", jatkoi Hovilainen; "jotakuinkin
selkeä, mutta pilvessä paikoin; oikein, sitä minäkin".
Taas lensi pilkka-nauru Tybomin kasvoille.
"Mitä te, syytetty, sanotte Sofia Horosen todistuksen johdosta?" kysyi
Tybom Taavilta.
"Minä en nähnyt Horosen leskeä järvellä", vastasi Taavi; "hän oli
kulkenut aikasemmin kuin minä tulin tuon herran kanssa kalliolle, ja
Hovilainen saapui sinne vielä paljon myöhemmin. Kun minä tulin kotiin,
niin oli puolen yön aika, ja kuinkas kauvan minä tuon kuolleen ruumiin
tykönä olin".
"Horosen leski oli kallion kohdalla vähää ennen kuin minä ja Ville, se
on selvä, vaikk'emme --"
"Kyllähän te olette sen selväksi saaneet", keskeytti Tybom
pilkallisesti.
"Vaikk'emme --" yritti Hovilainen jatkaa.
"Vaiti!" tiuskasi Tybom.
Ville Savolainen kutsuttiin uudestaan esiin.
Ville Savolainen ei ollut niin tyhmä kuin hän toisinaan näytti olevan.
Hän oli ulkona saanut vihiä Horottaren tiedoista; hän oli kuullut
sanottavan: "eihän se mitään ole nähnyt, päättää vaan myllyltä
tullessaan kuulleensa kummallisen huudon, minkä luulee paholaisen
päästäneen", johon joku oli vastannut: "mutta jos se huuto soveltuu
yhteen Hovilaisen todistuksen kanssa, niin ei se ole Taaville kovin
terveellistä". Ja tästä hän oli tullut siihen päätökseen, että enemmän
olisi hänen pitänyt puhua oikeuden edessä. Eihän valaa nyt vaadittu, ja
onnellinen käänne isäntänsä eduksi olisi ehkä tuottanut hänelle
hyvätkin juomarahat. Reippaasti astui hän siis sisälle taas.
"Näitkö järvellä venettä, kun lähestyitte kallioita?" kysyi tuomari.
"Kyllä minä näin ihan niinkuin veneen keulan, mikä katosi salmesta
saaren taakse, mutta kun en ollut ihan varma siinä kohdassa, niin en
ole huolinut siitä ennen mainita", vastasi poika selvästi ja suorasti.
"Milloinka sen näit, olivatko kulkijat kalliolla silloin näkyvissä?"
kysyi tuomari.
"Ei; vaan kun toisen kerran seisatuimme, luuli isäntä kuulleensa ääniä
syrjästä päin, mutta minusta tuntui ääni kuuluvan edestäpäin, minä
käännyin katsomaan ja silloin näin tuon veneen".
Tämä Villen todistus hämmästytti läsnä-olevia. Oli varottu häntä
isäntänsä opettamaksi, mutta tämä todistus ei näyttänyt olevan
opetusta; isäntä oli toisin puhunut, ja hänen kasvonsa kuvastivat liian
luonnollista hämmästystä. Olisiko tyhmä poika, jonka todistus on
havaittu hänen isäntänsä edellä sanomaksi, uskaltanut onnen ohjaan
valhetella, tietämättä miten sisällä oli kääntynyt tämä kohta? Ei se
ollut luultava. Vai eikö hän ollutkaan tyhmä poika? Mutta ei tuommoinen
uskaltaminen ollut viisaankaan, ajattelevaisen tekoa. Oliko se siis
totta? Sittenpä Villen todistukset taisivatkin olla luotettavammat kuin
luultiin.
Niin useinkin pikainen päätös paremmin onnistuu kuin kauvan arveltu.
"Kuulitko huutoa kun lähestyitte?" kysyi tuomari taas.
"Hongat kitkuivat, ett'en voinut kuulla".
"Entä kun taukosit soutamasta, eikö silloinkaan kuulunut mitään
erityistä kovempaa ääntä?"
"Ei", vastasi Ville hitaasti.
"Sillä kun toisen kerran taukosimme soutamasta oli Joppi jo saanut
kuolettavan iskun ja käynyt äänettömäksi ainaisiksi, siitä ei ole
epäilemistä enää vähääkään", lisäsi Hovilainen loistavin silmin.
"Ja todistaja Horosen ollessa aivan likellä kallion alla olisin minä
siis, kenties hänen silmäinsä edessä, tappanut Jopin ja syössyt alas --
eikös tämmöinen luulo ole sulaa hulluutta", huudahti Taavi.
"Te ette nähnyt todistajaa Horosta, kuten sanoittekin", muistutti
Varmanen.
"Jos hän siellä olisi ollut, tottahan hänet olisin nähnyt".
"Jos rikoksen tekijät voisivat kaikkea vaariin ottaa ja karttaa, niin
ani harvoin tulisivat rikokset ilmi", vastasi Varmanen. "Mutta Jumala
sokaisee heidät".
Sopo Horonen ja Ville saivat astua ulos, edellinen vielä vaikeroitsi
pää kallellansa. Mäkeläinen jäi sisään ja sai todistaa käynnistään
Ratasmäellä ja kestikievarissa.
Hän lisäsi kertomukseensa sen arvelun, että mahdollista oli ett'ei tuo
herra ehtinytkään oikealla ajalla Ratasmäelle, vaan, havaittuansa
jäävänsä junasta, poikkesi toiselle tielle. -- Mutta tämä ystävyyden
neuvova käänne ei voinut paljon vähentää todistuksen painoa. Ja matka
sydänmaan läpi oli vähän päälle puolentoista peninkulmaa ja haaroja
polulta ei tiedetty.
Viimeisenä vieraana-miehenä huudettiin sisään "entinen lyseolainen"
Anian Kokka.
Suuta murtaen, kun ei häntä tässä maisteriksi kunnioitettu, astui hän
esille, heitti hylkivän silmäyksen Taaviin, teki valan ja lausui:
"Iltasella toisena päivänä tätä kuuta olin rantapolun lähistössä
Hovilan puolella, vaan en nähnyt ketään siitä kulkeman, siis minä
puolestani pidän tuota syytetyn vierasta herraa haaveena vaan".
"Voitteko tarkkaan ilmoittaa ajan, jolloin siinä olitte?" kysyi
tuomari.
Kokka arveli kotvasen.
"Varmaankin koko tunnin yhdeksän ja kymmenen välillä olin siellä,
vieläpä hiukan siitä myöhempään", vastasi hän sitten.
"Olitteko yksin?" kysyi tuomari.
"Hm! En kaiken aikaa", vastasi Kokka hymyhuulin.
"Kuka oli seurananne?" kysyi tuomari.
"Hm! Oli eräs tyttö -- no, voinhan sen sanoakin, se oli Hovilan Anna",
vastasi Kokka, vilaisten Taaviin.
"Se on valhe!" kavahti Taavi vastaan, vimmastuen. "Tämä vieras-mies
valehtelee alusta loppuun asti".
"Mikäs teitä riivaa kun ette voi olla siivolla!" huusi tuomari
Taaville. "Kyllä teillä on hirveän kiukkuinen sisu. Vierasmies
puhuu kalliin valansa nojalla, ja te uskallatte herjata häntä
valehtelijaksi".
"Korkea Oikeus", lausui Kokka, "minun täytyy vaatia häntä
edesvastaukseen solvauksesta".
"Korkea Oikeus", sanoi Taavi, "Hovilan Anna oli min -- ei voinut olla
tuon miehen kanssa, hän inhoo tuota herraa".
"Kyllin riidelty siitä!" tiuskasi tuomari. "Onko Hovilan Anna
kotosalla nyt -- jos niin on, niin hakekaa hänet tänne", jatkoi hän
nimismiehelle.
"Hän on tätä nykyä poissa kotoa", ilmoitti Hovilainen. "Taitaa tulla
huomen-iltana kotiin".
"Todistaja Kokka astukoon ulos -- edesvastuun vaatimuksesta vast'edes".
Tuomari istui vähän aikaa miettiväisen näköisenä, nojaten käteensä ja
tuijotti Taaviin.
Taavi oli sangen suuttuneen näköinen ja katsoi väliin tuomariin, ja
väliin permantoon.
"Missä aikomuksessa te menitte ulos iltasella elokuun 2:na päivänä?"
kysyi tuomari.
"Ei minulla erityistä aikomusta ollut", oli vastaus.
"Kuinkas kauvan olitte vesakossa?"
"Enhän minä kauvan siinä ollut".
"Kuinka kauvan, kysyn minä. Olitteko neljännes tunnin edes?"
"Niin taisin olla".
"No, yhdeksän aikana menitte kotoa ja poikkesitte kohta syrjään, olette
sanonut. Vesakossa olitte neljännes tunnin. Neljänneksen taikka
kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli siis kello kun astuitte
polulle taas?"
"No niin".
"Oliko Joosepilla kirves kun hän sivutsenne meni, vai eikö ollut; missä
sanassanne nyt aijotte pysyä?"
"En minä hänellä tuota kirvestä nähnyt, mutta se on voinut olla takin
alla".
"Ei takin alla niin raskas ase pysy".
"Joosepilla oli rikkinäisessä nutussaan monta kätköstä".
Joosepin nuttu oli tuolin selkäimellä, likellä pöytää. Tuomari otti
nutun kauluksesta kiinni ja käänsi vuori-puolen esille. Niin oli kuin
Taavi oli sanonut. Vuori oli monessa kohdin kulunut rikki, enimmiten
poikkipäin. Jossakussa näistä rei'istä hän hyvin olis voinut kantaa
kirvestä, kun varsi oli pistetty vuorin ja päällisen väliin.
"Te päätätte siis että Joosepilla oli teidän kirveenne nutun alla".
"Niin".
"Oliko hän ennen käyttänyt teidän kirvestänne?"
"Ei usein".
"No ei! Te sanoitte itse aikasemmin, että hän oli tottumaton käyttämään
kirvestä. -- Onko siis luultava että hän sinä iltana -- iltana,
huomatkaa, kun levon aika oli käsissä -- otti sen ja pisti nuttunsa
alle?"
Taavi pyöritti lakkiaan hyppysissänsä eikä vastannut mitään.
"Kun vesakosta astuitte ulos, niin tulitte tuon vieraan herran kanssa
yhteen, ja menitte sitten eteenpäin".
"Niin".
"Hm!"
Tuomari oli jo vähän aikaa kiinteästi katsonut tuolille levitetyn
nutun veriseen vuoriin. Nyt kun siihen päivä paistoi, ilmautui ison
veri-läntin keskessä tarkasti rajoitettu haaleampi ympyrä. Oliskohan
sillä kohdalla nappi painanut? Mutta napin jäleksi se oli liian iso.
"Aah!" virkahti Tybom äkkiä, tempasi nutun, levitti sen pöydälle ja
viillätti pännäveitsellään vuorin auki mainitulta kohdalta.
"Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun Jooseppi kuoli. Tässä on
Hannulan emännän kello", sanoi tuomari ja siirti nutun etemmäksi
pöydälle muittenkin nähdä.
"Aivan se aika, minkä minä sanoin!" huudahti Hovilainen.
Siinä nyt oli se kaivattu kello. Povitaskun suu oli rikki. Näytti siltä
kuin vainaja vähän ennen kuolematansa olisi aikonut pistää kellon
taskuunsa, mutta se olikin mennyt taskun taakse ja liukunut alas
liukumistaan, kunnes kaatuminen kalliolta muserti sen ja juututti
vereen vähän mattaa taskun pohjaa alemmalle. Kello oli litteä kuin
kahdenmarkan raha, lasi oli halennut tuhansiin kappaleisin, joista
jotkut olivat kiintyneet nyt ylös-käännettyyn vuorin-liuskaan; mutta
taulu oli eheä ja viisarit vielä kiinni, näyttäen neljänneksen yli
kymmenen. Renkaasta lähti lyhyt musta silkki-nauha suoraan ylöspäin
reuna-saumaa myöten. Avainta ei ollut.
Tuomari kääntyi taas Taaviin, jatkamaan tutkintoansa siitä, missä
keskeytyi.
"Mitä hän puheli teidän kanssanne?"
"Kuka?"
"Te puhuitte siis useamman kanssa sinä iltana polulla?"
"En minä --"
"Minkätähden kysytte kuka?"
"Minä kysyin ilman vaan ajatuksissani -- se herra puhui minulle yhtä ja
toista".
"Mitä esimerkiksi?"
Taavi pyöritti lakkiaan ja kertoi mitä muisti. Tuomari vertaili hänen
puhettansa siihen, mitä pöytäkirjaan ennen jo oli kirjoitettu.
"Mitä muuta?" tiedusti tuomari.
Taavi katsoi kattoon ja rypisti kulmiaan.
"Sanoiko hän mikä mies hän oli?"
"Ei hän sanonut, mutta --" tässä keskeytyi Taavi ikäänkuin jokin ajatus
olisi juolahtanut hänen mieleensä ja pannut arvelemaan, miten piti
jatkaa -- "sitä hän vielä kysyi, nyt muistan, että asuuko täällä
yliopistolaisia eli lukumiehiä kesällä, ja sen hän kysyi heti alussa
ja varmaankin sen johdosta, että hän oli nähnyt tuon äskeisen
vieraan-miehen Kokan. Ja herra Kokka", jatkoi Taavi kiivaasti, "on
ollut polun lähistössä, sen nyt uskon; mutta hän on myös nähnyt tuon
herran, vaikka hän häijyydessään sitä salaa".
"Te rohkenette siis vieläkin väittää valheeksi herra Kokan todistusta.
Ja mitä tarkoitatte sanalla häijyydessään?"
"Voinhan sen selittää, koska kerran Anna Lehdon nimi tähän on vedetty.
Hän on luullut voivansa muka Annaa viekotella, ja tahtonut saada minut
tieltänsä pois. Nyt hänen käytöksensä selkenee".
"No kaikkia tässä saa kuulla, sanon minäkin", virkahti Hovilainen,
päästäen pilkka-naurahduksen.
"Mitä joutavia!" murisi tuomari. "Käskekää Kokka uudelleen sisään!"
Kutsuttu esiintyi.
"Olitteko aivan likellä polkua. Oletteko aivan varma, ett'ei kukaan
kulkenut ohitsenne yhdeksän ja kymmenen välillä?" kysyi tuomari.
"Aivan varma olen", vastasi Kokka. "Olin aivan polun varrella yhteen
aikaan, vaan ei sitä ennen eikä jälkeenkäänpäin kukaan minun
näkemättäni olisi voinut ohitseni mennä. Arvelin mennä rantaan asti,
koska järvellä näkyi viiva niinkuin veneen vana ja Hovilaista odotin
kotiin kalasta, mutta kuu vedin kellon taskustani, näin että se oli
lyömällensä kymmenen, jonkatähden katsoin ajan jo myöhäiseksi ja
käveltyäni sitten vähän matkaa edestakasin polulla, menin kotiin".
"Aha, päätättekö varmaan että järvellä vene oli kulkenut?"
"En varmaan tiedä, mutta siltä se melkein näytti siltä kohdalta
katsoen, josta ei näe lähemmälle kuin keskelle selkää".
"Syytetty Taavi Hannula on sanonut", selitti tuomari, "että se vieras
herra heti alusta kysyi, asuuko ylioppilaita kylässä, minkä syytetty
luulee hänen kysyneen sen johdosta että hän vähää ennen oli teidät
nähnyt".
"Ei hän minua voinut nähdä ja itse olla näkymättä, jos ei hän ilmassa
lentänyt".
"Te kuulette, syytetty", lausui tuomari, "ja uskallatte kuitenkin varoa
valheeksi tätä todistusta -- ja panna siihen vielä niin huonon syyn
kuin joutavan rakkaus-asian ja kateuden".
"Hm!" naurahti Kokka. "Valhetelkoon hän vaan itse. Hän vihaa minua ja
kadehtii tuon tytön tähden, sentähden hän keksi tuon hyökkäyksen minua
vastaan".
"Tämä keksintö muuten ei ole kovin onnistunut", sanoi tuomari. "Koska
hän herran näki kylän tienoissa, mitä hänen tarvitsi sitten kysyä oliko
herroja siellä. Luultavampihan se olisi, ett'ei hän ketään ollut nähnyt
ja sentähden halusi tietoa siinä suhteessa".
"Hänen kysymykseensä oli satunnainen syy", sanoi Taavi pysytellen
kiinni viimeisessä puolustuksessaan, kuten uppoava olkikorressa, "ei se
mikään halu ollut tiedustella muita ylioppilaita näillä tienoin".
"_Muita_ ylioppilaita", keskeytti tuomari kohta, "muita ylioppilaita
kuin hän itse tietysti, sillä eihän Kokka tähän tiedustelemiseen kuulu.
Hän on siis nyt muuttunut ylioppilaaksi, teidän herranne. Ja juuri
sanoitte, ett'ei hän ilmoittanut mikä mies hän oli".
Taavi oli punastunut, hänen kasvonsa värähtelivät ja hän katsoi
lattiaan. Mutta kohta hän kohotti silmänsä taas ja lausui:
"No kuulkaa sitten viimeisetkin sanottavani".
"No niin, tunnustakaa pois, ei tässä kuitenkaan kiertelemiset teitä
auta".
Kaikki odottivat äänettöminä.
"Ei minulla muuta tunnustamista ole", lausui Taavi, "kuin että tuo
vieras herra, joka oli ylioppilas, sanoi minusta erotessaan: 'parasta
on ett'ette puhu minusta kellekään mitään. Tämä näyttää vähän
kummalliselta, mutta minulla on eräitä syitä siihen, jotka ehkä
vastedes saan teille selittää'. Niin hän sanoi, ja sentähden en ensiksi
maininnut hänestä mitään, mutta kun vankeus uhkasi, täytyi minun sitten
puhua, vaikka minun puhettani kuitenkaan ei uskottu, ja nyt olen
sanonut kaikki mitä tiedän --"
"Paitsi hänen nimeänsä, täytyykö teidän sitä vielä salata?" virkahti
tuomari.
"Hänen nimeänsä en muista, sehän se on onneton kohta. Vankeudessa olen
kyllä vaivannut päätäni sen kanssa; välisti se on aivan kuin kieppunut
kielelläni, mutta sitten taas se on kadonnut. Ruotsalainen nimi se oli,
ja kummakos se, että ruotsalainen nimi, jonka ainoastaan yhden kerran
olen kuullut, talonpoikaisen mielestä unohtuu".
"No oliko herralla valkoinen lakkikin ja lyyrä, niinkuin ylioppilailla
tavallisesti on, vai oliko hän siinäkin suhteessa eriskummainen?" kysyi
tuomari.
"Oli varmasti", vastasi Taavi; "mutta sinä iltana oli lakin päällä
harmaa päällystä; lyyrää näkyi vähän sen alta".
Tybom hymyili epäileväisesti, ja katsahti Joosepin lakkiin, joka oli
jostakin vaaleasta kankaasta tehty.
Nyt kuulusteltiin vielä entisiä vieraita-miehiä tuosta kellosta. Pari
kolme heistä tiesivät tuosta varkaudesta, vaan kaikki sanoivat
nähneensä kellon, se oli tarkka käymään, riippui nauhassaan sängyn
yläpuolella emännän kamarissa, oli vielä aamupuolella elokuun 2:na
päivänä ollut paikoillaan ja käynnissä kuten ainakin, se oli
remontti-kello, avainta ei oltu nähty ja tokko sitä löytyikään,
samallaista kelloa ei oltu nähty täälläpäin, y.m.
Selvä siis oli, että se oli Hannulan emännän kello, ja että se oli
Joosepin takissa, kun hän kalliolta syöstiin; olihan se painunut niin
kovasti kalliota vasten, ett'ei veri päässyt väliin vaan jätti
valkoisen ympyrän vuorin sisäpuoleen.
Viimeinen vieras-mies kuu oli astunut pois, kääntyi tuomari vielä
viimeiseksi Taaviin ja lausui verkkaan ja ankarasti:
"Te olette tunnustanut, että te viisitoista tahi kaksikymmentä
minuuttia yli yhdeksän astuitte viidakosta ja läksitte menemään
Rossin-haudalle päin. Sinne oli matkaa ruotsin virsta, sinne siis
tulitte kohta kello kymmenen jälkeen, eikös niin? Ja neljännes yli
kymmenen oli Jooseppi murhattu".
Taavi ei vastannut mitään. Hän oli synkän näköinen ja
väliäpitämätön, kaikista puolustuksistaan hän oli saanut vaan
lisä-painoa syytös-kuormaansa.
"Teidän puheenne ja puolustuksenne taas", jatkoi tuomari, "ovat sangen
epäiltävät, se täytyy teidän itsennekin myöntää. Jo tuokin seikka, että
mies joka kaiken päivää on ollut kovassa peltotyössä, lähtee vielä
vastaksia taittamaan, joka pikemmin on vaimoväen tointa, heti kuuluu
oudolta, ja on näyttäytynytkin valheelliseksi puheeksi. Sitten kertomus
kulkevasta herrasta on ollut liian myöhäinen, voidaksensa olla
uskottava -- ja että sitä vielä myöhemmin olette lisänneet ja
korjailleet, ei suinkaan sen arvoa kohota -- päinvastoin, sen viimeiset
kohdat ovat kaikista heikoimmat. Sanokaas, mitä varten matkustaja
tarvitseisi kieltää ketään ihmistä ilmoittamasta nähneensä häntä,
vaikka vast'ikään hänet on nähnyt toinen, jonka kautta kyllä hänen
kulkunsa voisi tulla ilmi. -- Vieläkö teillä on muuta sanomista?"
"Ei, sen vaan vakuutan aina, että olen syytön, aivan syytön".
Näin loppui tällä kertaa tutkimus. Yhteen aikaan oli toivo pikkusen
pilkistänyt Taaville, mutta kohta pimenivät häntä uhkaavat pilvet yhä
mustemmiksi vaan. Miltei hän toivonut että salama samassa hänet
tappaisi, sillä kauhistavaa oli ajatella noita äärettömän pitkiä
vankeuden päiviä. Syvästi huoaten seurasi hän nimismiestä
käräjäsalista.
Asia lykättiin toisiin välikäräjiin. Niissä kuultavina vieraina-miehinä
mainittiin: pohjolainen Juho Hirvonen, Sota-Matti ja Anna Lehto.