Hannulan Timo ja Lotta olivat myös olleet käräjissä saapuvilla
kuulustelemista varten, jos sitä vaadittaisiin; he olisivat muutenkin
tulleet saadaksensa tavata poikaansa. "Voi jos Jumala antaisi meille
meidän Taavimme takaisin", oli Lotta huo'annut ja monta monituista
kertaa kysynyt mieheltänsä: "uskotko sinä Taavin pääsevän vapaaksi?"
"Uskon, uskon. Jumala on vanhurskas Jumala, Hän kurittaa meitä, vaan ei
Hän hyljää", niin lohdutti Timo aina, silloinkin kun oma luottamuksensa
järkkyi, kun päivä meni, toinen tuli odotuksessa, että jotakin tulisi
ilmi, mikä voisi pelastaa Taavin, vaan pelastajasta ei tullut tietoa
mitään. Näin olivat nämä vanhat yhäti toivon ja pelon vaiheilla. Heidän
sydämissänsä eli se toivo, että näissä käräjissä jo kaikki oli
selkenevä, epäluulo Taavia vastaan katoava, ja heille tuleva se ilo,
että saavat viedä poikansa puhtaana miehenä muassaan kotiin. Vaan he
eivät uskaltaneet antautua tähän iloiseen toivoon -- vieläpä he
tahtoivat toisinaan poistaa sen sydämistänsäkin, vaikk'ei se poistunut.
Mitä ihminen hartaimmin toivoo, sen toteutumista hän ei tohdi uskoa.
Jokseenkin tyynellä mielellä he ilmautuivat kansajoukkoon, jossa
näkivät paljon tuttavia ja ystäviä. Hannulan Timo ja Lotta olivat viime
aikoina istuneet aina vaan kotona, mutta siellä olivat he silloin
tällöin saaneet vastaanottaa myötätuntoisuuden ja ystävyyden osoitteita
niinkuin luonakäyntejä, kirjeitä, terveisiä. Lotta, joka alusta tuon
onnettoman tapauksen jälkeen, oli sanonut: "mitä meistä enää ihmiset
lukua pitävät!" -- Lotta etenkin oli löytänyt lohdutusta näissä
osoitteissa, sillä hän piti paljon ihmisten hyvästä ajatuksesta; ja
niinhyvin hän kuin Timokin tulivat vähitellen siihen luuloon, että
kaikki heidän hyvät tuttavansa olivat pysyneet muuttumattomina heitä
kohtaan. Mutta olivatko todella noita hyviä tuttuja ja ystäviä nämä
täällä käräjä-pihassa? Olivatko Hannulaiset olleet niin kauvan
kotonurkkiensa sisällä, ett'ei heitä enää tunnettu? Ei -- vaan näin
julkisessa paikassa ei ole ystäviä surevilla vanhemmilla, joiden poika
siinä seisoo suuresta rikoksesta syytettynä oikeuden edessä. Näette,
eihän sitä tiedetty vaikka vanhemmatkin olisivat siihen osalliset, ei
niiden kanssa sovellu seurustella. Uteliaisuus ja halu koota virikkeitä
kylän juoruihin -- ne olivat olleet tuon myötätuntoisuuden vaikutteet.
-- Kun Timo ja Lotta ilmautuivat, niin muutamat heihin katsoa
töllistivät, toiset kääntyivät pois ja kuiskuttivat keskenänsä, juuri
joku vastasi Timon tervehdykseen vähäisellä päännyökkäyksellä, vaan
näytti senjälkeen sangen hävehtyneeltä. No, paraat ystävät olivat
pitäneet parempana jäädä kotiin, siinä säilyttivät ystävyyttänsä -- se
lohdutus Hannulaisille jäi. Mutta tämä vastaanotto nyreytti heidän
entisestäkin arkatuntoista mieltänsä, ja Lotalta ei ollut itku kaukana.
He istuivat erillänsä muista ihmisistä ja odottivat. Ei kukaan heitä
puhutellut eikä lähestynyt, he näkivät todistajan toisensa jälkeen
menevän huoneesen ja tulevan ulos, he näkivät miten ihmiset jokaisen
uuden todistuksen jälkeen kiivaammin puhelivat keskenänsä ja useammin
pudistelivat päätänsä, he kuulivat myös katkonaisia lauseita: "se oli
sentään painava todistus", "ei hänen käy hyvin", "joko hän tunnustaa?"
j.n.e. Tunnit kuluivat heidän mielestänsä hirveän hitaasti.
Viimein astuivat ovesta Hovilainen, nimismies ja Taavi. Ensinmainittu
ei viitsinyt katsahtaakaan Hannulaisiin; mahdollista on myös että hän
pelkäsi Timon synkeitä silmäyksiä, eikä uskaltanut sortaa häntä
syvemmälle. Hän astui pöyhkeästi eteisen läpi, huusi Villen mukaansa ja
meni hevosensa luo. Hänen seuraansa yhtyi herra Kokkakin.
"Ei tullut tällä kertaa mitään minun vapautuksestani", sanoi Taavi
vanhemmillensa, koettaen näyttäitä rohkeamieliseltä, mutta hymynsä oli
katkera ja äänensä kuului oudolta; "mutta täytyy niiden kumminkin
viimein päästää minut".
"Kyllä poikaparka sinua kova kohtalo tapasi -- sinua ja meitä, sinun
vanhempiasi", sanoi Timo pannen kätensä Taavin olkapäälle. "Mutta ei
pidä rohkeutemme rauveta -- Jumala koettelee mutta ei Hän hyljää".
"Kova on kohtalo --" sanoi Lotta joka itkulta tuskin sai puhutuksi,
"niin kova -- ett'ei sitä enää -- jaksa kantaa".
"Ja kaikki sinua syypääksi luulevat, todistajat ja tuomarit", jatkoi
Timo.
"Kaikki", vastasi Taavi tukahtuneella äänellä.
"Ja nyt sinut taas viedään vankeuteen", vaikeroitsi Lotta. "Kukatiesi
makaa mullassa jo äitisi, kun toiste sinut tänne tuodaan, ja parasta
onkin -- että Jumala korjaa minut -- tästä kurjasta elämästä; --
muistathan kuitenkin --" itku pääsi valloilleen taas, "muistathan --
että aina olen hellästi rakastanut sinua -- että minä en voisi luulla
sinua syylliseksi -- en vaikka --"
Tämä oli liiaksi poikaparalle. Hän nojautui seinää vastaan ja itkeä
nyyhkytti ääneensä.
Ympärillä oli ystäviä ja tuttavia jotka katselivat Hannulaisia:
useimmat tuijottivat kylmäkiskoisesti tähän "näytelmään", ainoastaan
jotkut näyttivät vähän säälivän. Nimismies, joka oli pistäytynyt
takaisin käräjäsaliin, tuli taas ulos ja sanoi lempeästi mutta
vakavasti:
"No Taavi, jokohan nyt menemme? -- Jaa, oikeus on oikeus, vaikka se
kipeästikin koskee, muistakaamme sitä".
Taavi pyyhkieli silmiänsä hihallaan ja seurasi nimismiestä.
"Älähän itke, Lotta. Viekäämme huolemme kotiin. Et sinä täällä taida
löytää lohduttajaa kumminkaan".
Timo heitti ylenkatseellisen silmäyksen entisiin ystäviinsä, kun meni
pois vaimonsa kanssa.
Surkastunut oli toivon taimi heidän sydämessään ja Timokin jo arveli,
ett'ei se enää milloinkaan elpyisi. Ääneti ja miettien maallisen onnen
katoavaisuutta ajaa hytkyttelivät he kotiinsa viettämään surullisia
päiviänsä.
* * * * *
Hyvällä mielellä sitä vastaan oltiin toisissa kärryissä. Virkkukin
valjaissa oli melkein tavallista vikkelämpi.
"Saakelin sukkelat ongelmat oli noissa käräjissä", sanoi Hovilainen,
naurahtaen. "Ei Hannulan Taavi saa solmujaan selviämään ei kuuna
päivänä".
"Eikä siinä auta taivaasta pudonneet ylioppilaatkaan", vastasi Kokka,
myös nauraen.
"Saakelin hyvä sekin että ilmaisitte tuon Annan kujeita", jatkoi
Hovilainen. "Tietysti teillä ei ollut eikä voi olla pitempiä ajatuksia
hänen tuttavuudestansa kuin ainoastaan hetken huvitus -- hän kun on
sievän näköinen kasvoiltansa".
"Mitäs minulla muuta olisi", vastasi Kokka, kohauttaen olkapäitään.
"Hm! Semmoinen tyttö tuo meidän pyhä Anna on -- ei hän yhteen tyydy,
vaan Lydia, hän on heti toisellainen, säädyllisempi kuin moni
korkea-arvoinenkin nainen".
"En juuri mielelläni toivoisi, että neiti Lydia saisi tietää tuosta
minun yhtymisestäni Annan kanssa", sanoi Kokka; "enkä minä olisi koko
Annaa muutoin maininnutkaan, mutta täytyihän siinä vähän kiusata
Hannulan Taavia, hahaha -- näittekö miten hän oli pakahtua kiukkuunsa?"
"Näin, ja kyllä hän teidän avullanne saa vähän lisäksi niskaansa".
"Ja minun avullani vielä entisen morsiamensa todistamaan häntä
vastaan", nauroi Kokka. "Hauska tila tosiaankin pariskunnalle!"
"Hahahaa, te olette saakelin sukkela mies! Mutta --"
"Lydian tähden vaan harmittaa minua tuo todistukseni".
"Olkaa huoletta, minä selvitän asian ja sanon, että Anna juoksi teidän
jälkeenne. Mutta kuulkaapas, minnekä hän livahti teidän luotanne".
"Kotiinsa kai. Hovilan polulle päin hän katosi".
"Hän tulee nyt todistamaan ensi käräjissä".
"Ei hän tiedä enempää kuin minäkään, eikä edes senkään vertaa, olkaa te
taas siitä huoleti -- ei hän sulhastaan vapauta, hah!"
"Ei; ja muuten olkoon miten hyvänsä, vaan kyllä minä hänestä hänen
tietonsa herutan. Nähdäänhän!"
Kokka veti esille paperossi-kotelonsa, otti paperossin ja tarjosi myös
Hovilaiselle. Sytytettiin ja vedettiin savut.
"Olikos hyvä, että minä tuosta venheestä mainitsin?" puuttui nyt takana
istuva Ville puheesen.
"Mainion hyvä", vastasi Hovilainen. "Kaikki pitää sanottaman, mikä
suinkin voipi asiaan selkoa saattaa. Sinä olet viisas poika, kyllä minä
sitä pidän mielessäni. -- Ja tekin, maisteri, aijoitte pysyä erillänne
tässä asiassa. Nyt, näette, teidän ja tämän pojan todistukset olivat
sangen painavia, ilman niitä asia ei olisi päässyt etemmäksi
hiukkastakaan. Kaikki pitää sanottaman".
Mäkelän tiehaaralla hyppäsi Kokka kärrystä alas, kiitti kyydistä ja
meni asuntoonsa, vaan Hovilainen jatkoi matkaansa eteenpäin.
Hän muistutti mieleensä vielä kaikkia erityisseikkoja tuomarin
tutkinnossa, ja kiroili itseksensä Varmasta, joka oli salannut häneltä
Horosen Sopon pyyttää todistajaksi. Tuosta kun olisi ennen tiedetty,
niin olisi saatu todistukset paremmin soveltumaan yhteen -- ajatteli
hän -- ja olisin minäkin voinut nähdä tuon veneen -- taikka ei
helkkarissa! luonnollisemmalta se sittenkin nyt näytti, ja Villen
todistukset voittivat arvossa ison joukon. Hyvin siellä kävi ylipäiten,
eihän tuota minun vähäistä hämmennystäni voida lukea miksikään, ei
edes selvempääkään todistajaa vastaan, saatikka sitten tuommoista
hassunsekaista akkaa, joka ei muista mitään varmaan eikä kuule ja näe
muuta kuin aavetta joka nurkassa. Mutta tuo Anna! Kyllä se on melkein
varma, että hän Lotan luota livahti Taavin luokse. Sentähden tämä piili
pensastossa, tytön kanssa näet, ja teki vastoja, ha, ha, haa. Jopa hän
taisi olla vähällä vimmassaan päästää koko salaisuuden suustaan. Kumma,
kun eivät muut tätä kohtaa älynneet! Mutta minä olen viimmeinen heille
sitä osottamaan. Hovilan Olli on viisain koko joukossa, nähdäänhän!
Eikös sekin ollut viisaasti tehty, että laitoin Annan pois näiksi
käräjiksi: sattumisen päähän sen tein, minulla oli aavistus, että
parasta se lienee. No Jumalan kiitos tuosta aavistuksesta; nyt tiedän
että hän tulee kuulusteltavaksi, ja sepä ihme, jos en minä saa häntä
totuutta tunnustamaan. Hän voi tietää paljonkin, hän taisi olla Taavin
kanssa kuinka kauvan hyvänsä. Kenties hän on rikokseen osallinen! Ahaa,
tyttö, tokko nyt Sivelinit sinusta huolivat, kun näitä kaikkia saavat
kuulla!
"Tule sitten sisään. Ville", sanoi Hovilainen, astuen pihassaan alas
kärryistä, "saamaan vähän hyväntekiäisiä".
Miina ja Lydia olivat sangen uteliaat kuulemaan miten käräjissä oli
käynyt. Isäntä istuutui syömään, ja aterian aikana sekä kauvan
jälkeenkinpäin puhuttiin päivän tapahtumista ja uutisista. Annan
käytöstä kuvaili Hovilainen mustimmilla väreillä ja laverrusten
tarkoituksena oli panetella Annaa ilkeäksi tyttöreuhkaksi, josta ei
ollut Hovilaisilla muuta kuin harmia ja häpeää. Lydiakin nyt yhtyi
langettamaan tämän tuomion.
Seuraavana päivänä tuli Anna kotiin. Hovilainen oli lähettänyt hänet
palvelija Evan kanssa viemään lehmiä eräälle karjan-kauppiaalle, joka
rajapitäjässä oli kuuluuttanut ostavansa raavaita Ruotsiin vietäviksi.
Ja rahat olivat Hovilaisella jo niin tiukassa, että täytyi näin
laitumelta myydä parhaat lypsylehmät.
Eva oli poikennut käymään erään tuttavansa luona, ja Anna nyt yksin
tuli kotiin, väsyneenä pitkästä jalkapatikasta ja ristiriitaisia
tunteita sydämessä. Tämä "koti" oli sellainen, että hän aivan
mielellään olisi kääntänyt selkänsä sille ijäksi päiväksi, mutta
kuitenkin halutti häntä päästä sinne mitä pikemmin. Siellä hän oli
saava tietää miten Taavin oli käynyt. Samaten kuin Hannulan isännän ja
emännän povessa kaikissa vaiheissa oli kytenyt toivon kipinä, niin oli
Annassakin vireillä harras toivo, että Taavi olisi havaittu syyttömäksi
ja päässyt vapaaksi. Anna joudutti askeleitansa, tietämättömyys kävi
kovin tuskalliseksi. Mutta jos eivät sanoisikaan hänelle miten oli
käynyt taikka jos valehtelisivat; parasta olisi ehken kysyä muilta.
Kumma kun ei ihmisiä ole liikkeellä, että tulisi vastaan joku, jolta
saisi kysyä! Samassa kun hän näin ajatteli, kuului astuntaa hänen
takanansa. Hän kääntyi katsomaan ja näki vanhanpuoleisen, hänelle
tuntemattoman miehen kulkevan perästänsä. Tämä oli siistiin vaatteisin
puettu mies ja oli varmaan ollut kärajissä, mistä hän nyt palasi. Annan
sydän vavahti, hän seisattui. Nyt hän saisi tietää. Mutta nyt
epäilemiset ja pelot pyörähtivät hänessä niin valtaan, ett'ei hän
uskaltanut kysyä -- ja mies meni tervehtien sivutse. Anna istahti
kivelle. Aikaisin kyllä saan nuo pahat sanomat! huokasi hän. Jos Taavi
oli syylliseksi löydetty, ehkä jo tuomittu, kyllä Hovilainen heti
riemuiten sen hänelle kertoisi. Mutta jos ei käräjät olleetkaan vielä
loppuneet, jos Taavi oli ilmaissut heidän yhtymisensä, jos Anna heti
kotiin tultuansa vietäisiin todistamaan! No Jumalan nimessä sitten!
Hän nousi ja jatkoi matkaansa, ja kohta hän vaaleana ja valmiina
vastaanottamaan vaikka pahintakin astui Hovilan tupaan.
Siinä istuivat Miina ja Lydia, ja isäntä itse tuli kamaristaan samassa
kuin Anna astui tupaan toisesta ovesta. Anna teki matalalla äänellä
selvän toimestansa, isäntä kuunteli, katsellen häntä vihaisilla
silmillä eikä sanonut vähintäkään kiittävää taikka edes hyväksyvää
sanaa Annalle hänen vaivastansa. Anna aikoi mennä ulos, mutta isäntä
huusi: "Pysyppäs täällä, luulisi sinulla nyt olevan kiireen".
"Luuletko saavasi Hannulan Taavia onnitella vapautuksesta?" sanoi
Miina.
"Tiedänhän minä ett'ei hän vielä ole vapaa", vastasi Anna.
"Tiedät", sanoi Hovilainen; "se on siis taas salakähmässä ollut
tiedustelemassa, malttamatta edes odottaa kunnes kotona olisi saanut
sen kuulla".
"Enkä ole ollut tiedustelemassa", vastasi Anna heikolla pilkkahymyllä;
"näinhän minä heti teidän kasvoistanne miten Taavin on käynyt".
"Vai niin sinä olet tarkka näkemään ja tietämään", sanoi Hovilainen;
"sinustahan on oivallinen vieras-mies käräjiin".
Anna säpsähti ja kasvonsa lensivät punaisiksi. Taavi oli siis puhunut.
"Käräjiin? -- mitä minä niissä?"
"Niin mitä sinä niissä, mokoma hyväkäs", matki Hovilainen. "Et siis
taida tietää, että vähää ennen kuin Taavi murhasi veljensä olit sinä
hänen kanssansa yhdessä. Minä olin vähää ennen nuhdellut sinua, ja
sillä tavalla sinä tottelit, helkkarin lutka".
Annan kasvoista katosi kaikki puna, ja hän tuli kalmankalpeaksi. Näin
rumasti häntä tähän asti ei vielä oltu haukuttu.
"Paras olisi isännän peruuttaa sanansa", sanoi Anna, kerran kiivastuen.
"Hahaha, hyväkäs on vielä olevinansa kunniastaan arka", nauroi Miina.
"Kiitoksia paljon käskystäsi", pilkkasi Hovilainen, "mutta en minä
saata puhettani peruuttaa; lutka sinä olet, joka lennät yhdestä
toiseen: Kokasta Taaviin ja Taavista kai Siveliiniin".
Anna pani kätensä ristiin, huokasi ja loi epätoivoisen silmäyksen
ylöspäin.
"Niin, näet, sinun kujeitasi tiedetään", jatkoi Hovilainen. "Mutta
kuitenkin, vaikka tosin ansaitseisit rangaistuksen, niin jääköön se
tällä kertaa sikseen, sillä ehdolla, että nyt tarkallensa kerrot meille
mitä sinä iltana näit ja kuulit. Ala siis heti!"
Vastauksen asemesta Anna ylenkatseella kääntyi selin isäntään.
"No suu auki pian!" huusi Hovilainen.
"Sano, sano, muuten käy sinulle huonosti", virkkoi Miina, ehdottomasti
puristaen kätensä nyrkkiin. Hänessä kuohui viha kun Anna nyt sekä
rohkeni nousta vastaan että vielä näyttää ylenkatsettakin heille --
Anna, jota he aina tahtoivat polkea kuin matoa jalkainsa alle.
"Sen sanon", lausui Anna viimmein lujalla äänellä: "hävetkää kun
turvatonta tyttöä näin syvästi solvaatte -- näin kiusaatte ja
piinaatte".
Ja hän lähestyi ovea mennäksensä pois. Mutta samassa hyppäsi Miina ylös
ja purren hammasta kiirehti häntä kiinni ottamaan. Anna kääntyi ovella,
ja Miina, jolla jo oli käsi koholla tarttuakseen hänen tukkaansa,
peräytyi väkisinkin Annan säihkyvien silmien edessä.
"Lyökää minua, lyökää kuoliaaksi, niin saatte senkin vastata
viimmeisenä päivänä".
"Älä huoli hänestä. Miina", virkahti Hovilainen; "tule pois -- anna
hänen mennä hiiteen".
"Tuommoiset tekopyhät ovat vaarallisia kun oikein suuttuvat
silmittömiksi, hahaha", jatkoi hän kun Anna oli ovesta kadonnut. "Ja
tällä kertaa kuitenkaan hänestä ei saa tunnustusta. Mutta en minäkään
parasta valttiani vielä lyönyt. Nähdäänhän!"
"Sen sisilisko", kähisi Miina palaten Lydian tykö, joka ääneti oli
katsellut tätä kohtausta, eikä nytkään ainoalla sanallakaan osoittanut
säälivänsä Annaa.