Pari viikkoa oli kulunut. Tyyneveden seuroissa alettiin jo muustakin
puhua kuin tuosta Hannulan murha-jutusta. Siihen oli myös tukehtunut
tuo huhu Hovilaisen kosioimisesta; se oli menettänyt arvonsa samassa
kun se rupesi leviämään, sillä Hovilaiselle ei voitu nauraa, häntä piti
nyt onnitella siitä, ett'ei tullut toimeen yhdistys miehen kanssa, joka
sitten joutui kiinni murhasta. Hovilainen käveli pää kekassa kuin
ainakin, hieroi käsiänsä ja oli hyvillään. Hänen uhkailunsa, että häpeä
oli kääntyvä Hannulaiselle itselleen oli toteutunut. Juuri kun hän
mietti miten voisi välttää ihmisten naurua tuon häpeällisesti
rauvenneen naittamis-tuuman johdosta, juuri parhaiksi sattui tuo
tapaus, mikä korvasi hänen kunniansa ja saattoi naurajat hänen
puolellensa. Nyt oli hänen vihansa laimennut, hän ei huolinut
Hannulaisista paljon mitään puhua, eikä heistä paljon tiedettykään,
koska isäntä oli kieltänyt talonväkensä pitämästä minkäänlaista
yhteyttä heidän kanssaan.
Herra Kokka oli edelleen ahkerin vierailija Hovilassa, ja oli siellä
voittanut vielä enemmän arvoa luentojensa kautta, joita hän pari oli
pitänyt ja joita Miina ja Lydia ylistivät korkeimman opin tuotteina.
Hän oli puhunut puuta heinää, mutta tähän asti toki julkisissa
tilaisuuksissa jokseenkin pysynyt suuntaisuuden rajoissa. Hän tahtoi
viihdyttää silmällä-pitäjät huolettomuuteen. Sillä yksityisissä
seuroissa hän otti vahingon takaisin ja iski hillimättömästi noihin
ruotsalaisiin kansan sortajiin. Rakkausseikoissaan oli hän tyyten
pettynyt, kun luuli Annan luopuvan hänen puoleensa. Anna inhosi häntä
päivä päivältä yhä enemmän. Ja Kokka kiroili Taavia, joka vankinakin
vallitsi Annan sydämessä. Ensi aikoina oli Anna sentään suvainnut
Kokkaa vähän paremmin, mutta eipä se ollutkaan muuta kuin ett'ei hän
huolinut hänestä valittaa, kun hän tunsi Taavin luulevaisen luonteen ja
pelkäsi pahoja seurauksia hänen kiivastumisestansa. Nyt näytti hän
inhoansa aivan tahallaan. Ja sepä olikin hänelle hyödyksi, sillä Lydia
kääntyi päivä päivältä ystävällisemmäksi häntä kohtaan. Niin oli Annan
tila viimeihin aikoihin saakka jokseenkin auttava, kun äkkiä eräs asia
nosti taas kateuden ja vihan häntä vastaan vireille. Ville oli yhtenä
päivänä lähetetty asialle Sivelinin kauppapuotiin. Palattuansa sieltä
ja tehtyänsä tilin toimestaan, meni hän sitten salaa Lydian kamariin,
veti taskustansa paketin, antoi sen Lydialle ja sanoi kauppamiehen sen
lähettäneen. Lydia avasi paketin, ja näkyviin tuli sievä laatikko, joka
sisälti mitä oivallisimpia sokerileivoksia. Lydiaa kummastutti tämä
lahja, sillä eihän Sivelin ennen näyttänyt olevan niin ihastunut
Lydiaan; mutta vielä enemmän hän kummasteli löydettyänsä kannesta
kirjeen näin kuuluvan:
"Rakastettava ja kunnioitettava neiti!
Näillä rivillä nyt lähestyn teitä ja luulen saattavani ne teidän
käteenne vähimmin huomattavalla tavalla, kun suljen ne tähän
laatikkoon. Samalla pyydän teidän vastaanottamaan vähäsen tuomisia
pääkaupungista. Jo kauvan olen ajatellut lähestyä Teitä seuraavalla
tunnustuksella ja pyynnöllä, vaan en ole tähän asti rohjennut sitä
ilmaista. Mutta nykyisin olen minä asianhaarain johdosta tullut
siihen mieleen, että ehkä minun ei pitäisi pitemmältä viivytellä.
Minä toivon että ymmärrätte minun tarkoitukseni ja ett'ette sitä
väärin selitä. Minä olen monta monituista kertaa huomannut Teidän
hyvät avunne ja jalon sydämenne ja olen jo kauvan rakastanut Teitä,
vaikka en sitä ole ilmaissut. Mutta nyt kun tämän olen tunnustanut,
kysyn teiltä: myönnyttekö tulla vaimokseni? Minä olen tottumaton
mielistelemään koreilla puheilla ja iloisalla käytöksellä niinkuin
monet muut, mutta vaikka en siten ole pyytänyt teidän suosiotanne,
niin olkaa sentään vakuutettu siitä, että sydämessäni rakastan teitä
enemmän kuin mitä kauniimmilla sanoilla voisi lausua.
Tähän odotan ja pyydän vastausta, toivoen siihen kohtakin tulevan
tilaisuutta. Pysyn alati
Teidän nöyrimpänä palvelijananne
Johannes Sivelin".
Joku aika takaperin olisi Lydia tästä kirjeestä suuresti ilostunut, ja
arvelematta antanut myönnytyksensä, sillä tässä oli avioliitto tarjona,
jota yksikään talontytär pitäjässä ei olisi voinut halveksia. Mutta
siitä asti kun Lydia oli tullut tunteman Föhrbergin, sittemmin Kokan,
eli hänessä toivo nousta oikeaksi rouvaksi herras-säätyyn, ja se oli
syynä mintähden mielensä pysyi melkein penseänä, luettuansa kirjeen.
Pitihän tuota kirjettä toki näyttää äidille, ennenkuin rukkaset
annettiin. Miina tuli siis tietämään asiasta. Miina oli alusta pitäen,
kuten tunnettu, ollut yhtä mieltä tyttärensä kanssa; mutta sittemmin,
kun päivät pakenivat ja unikot vierivät ilman mitään maisterin
kosimista, alkoi hän jo epäillä tuon loistavan tulevaisuuden
toteutumista. Niinkuin huolikkaan äidin tulee, kehoitti hän siis nyt
Lydian antamaan myöntävän vastauksen näinkin arvoisalle miehelle, ja
kuta pikemmin sitä parempi. Lydia puolestaan tahtoi tarkkaan miettiä
asiata sekä sitten joskus vastata suullisesti, eikä kirjallisesti.
"Eihän hänen kirjoitustansa vielä oikein ymmärräkään. Mitä se
merkitsee, että hän nykyisin on tullut siihen mieleen, ett'ei hänen
pitäisi enää viipyä -- että minä ymmärrän hänen tarkoituksensa j.n.e."
"Hän kadehtii maisteria, etkö sitä ymmärrä, höpsä", sanoi Miina. "Mitä
siinä on aprikoimista, jos et ajoissa ota niin jäät vielä vanhaksi
piiaksi. -- Mitähän Olli tähän sanoo?"
"Ei tarvitse isälle sanoa". --
Mutta Miina oli jo ennättänyt huutaa ovesta miehelleen, joka istui
tuvassa:
"Ukko, tulehan tänne uutista kuulemaan!"
"Akkain juoruja!" urahti ukko, mutta ukko oli jokseenkin utelias ja
nousi ylös. "No nähdäänhän!"
"Mitäs siihen sanot, Olli", sanoi Miina niinpiankuin miehensä oli
ovesta astunut, "kun Sivelin on kosinut Lydiaa?"
"Mitäs minä siihen sanoisin," vastasi Olli, teeskennellen
välinpitämättömäksi; "minulla on Lydian naimiskaupoista ollut harmia
kyllä, en niihin hopussa nenääni pistä", ja samalla luki hän
halullisesti kirjeen, minkä Miina hänelle oli antanut.
"Mitä vaan itse sanot, Miina", jatkoi hän sitten. "Maisteri Kokanhan
sinä olit vävyksesi valinnut".
"Niin kyllä, ja ottaisin hänet siksi vieläkin, kun vaan saisin", oli
vastaus.
"Eihän sitä vielä tiedä vaikka saisittekin", virkkoi Lydia hymyillen.
"Älä puhu joutavia", sanoi isä äreästi. "Kerrankos minä olen sitä
teille saarnannut, ett'ei maisteria pidä odottaa, ei ollenkaan. --
Mutta, niinkuin sanoin, minä en huoli tähän puuttua. Ota Sivelin,
jollet pidä parempana jäädä vanhaksi piiaksi".
Ja ukko meni takasin tupaan istumaan.
Seuraavana päivänä kysyi Hovilainen noin vaan sivumennen Miinalta:
"No onko Lydia päättänyt?"
"Vielä mitä, aina hän vaan arveluissaan huojuu", vastasi Miina. "Sinun
olisi pitänyt olla luja eikä noin leväperäinen. Nyt voi tapahtua,
ett'ei tule mitään tästäkään naimisesta, joka on jokseenkin aivan
toisellainen kuin se, mitä sinä puuhasit".
"Nähdäänhän!" virkkoi Hovilainen malttavaisesti. Itseksensä oli hän
päättänyt.
Iltapuolella valjastettiin "Virkku". Isäntä lähti kirkolle, kuten
sanoi. Päätarkoituksena kuitenkin oli käydä Sivelinissä.
Kun Hovilainen astui kauppapuotiin, oli Sivelin itse siellä. Hän pyysi
kohteliaasti isäntää astumaan kamariin.
"Painakaa puuta ja pankaa piippuun -- vaan sikarejahan te poltattekin,
tässä olis Havannoja".
"Kiitos, kiitos! Teillä kauppiailla vaan on parasta joka laatuun, ja
teidän kukkaroonne ne ihmisten rahat viimein kuitenkin pysähtyvät",
sanoi Hovilainen leikkisästi ja imeskeli Sivelinin sikaria, jonka haju
lujasti todisti vastaan kaikkea yhteisyyttä Havannan kanssa. "Olisi
minulla taas vähän raha-asioista puhelemista teidän kanssanne, mutta
ehkä ensistään selvittelemme erään toisen asian. Minä olen tässä
tyttäreni asiamiehenä".
"Jaha", sanoi Sivelin luontevasti, "jos voin jollakin tavoin tehdä
neiti Lydialle palveluksen, niin teen sen sangen kernaasti".
"Lydia ei salaa mitään vanhemmiltansa, hän kun tietää että me aina
hänen parastansa tarkoitamme. Hän siis näytti tuonkin kirjeen, minkä
eilen hänelle lähetitte".
Siveliniä kainostutti:
"No, no, älkäähän olko millännekään", rohkaisi Hovilainen. "Minä tuon
teille nyt hyviä --."
"Suokaa anteeksi että keskeytän," sanoi Sivelin, ahkeraan punoen
vähäisiä viiksiänsä. "Tässä on ikävä hairaus tapahtunut. Kirje ei ollut
neiti Lydialle".
"Olipa", väitti Hovilainen; "siihen kirjeesen, mikä makeis-laatikossa
tuli, oli kirjoitettu: rakastettava kunniallinen neiti."
"Makeiset", vastasi Sivelin hymyillen, "pyydän neiti Lydian pitämään
hyvänänsä, mutta kirjeen tahtoisin takasin. Käärös oli oikeastaan
toiselle menevä".
"Toiselle?" kysyi Hovilainen suuresti harmistuen; "kenelle toiselle?
Annalle ehkä taas?"
"En sitä vielä voi teille sanoa", vastasi Sivelin.
"Nyt ovat ihmiset hulluiksi tulleet", murisi Hovilainen, nousten
ylös ja ottaen lakkinsa. "Hahah", naurahti hän sitten ja jatkoi
pilkallisesti:
"Annalle siis oli kirje! Mutta mitä tekin, vanha mies, viitsitte
joutavissa kujeilla. Ei Anna ole mikään neiti, ettekö sitä ole tiennyt
-- pikemmin palvelija meillä, kyllä hänet vähemmälläkin olisitte
saaneet".
"Se on minun oma asiani miten kirjoitan ja käytän itseäni naisia
kohtaan", vastasi Sivelin työlästyen. "Neiti Anna muutoin ei ole teidän
palvelijanne, vaan teidän ottotyttärenne ja ansaitsee paremman kohtelun
kuin mikä hänelle Hovilassa kuuluu osaksi tulevan".
"Ja se on minun oma asiani, miten minä kohtelen talonväkeäni" vastasi
Hovilainen vihaisesti. "Hyvästi!"
"No eihän tästä tarvitse ruveta vihaa pitämään," lepytteli nyt Sivelin.
"Ei ensinkään, ei ensinkään", vastasi Hovilainen; "hyvä ystävä, joka
tahdotte pelastaa palvelijani hänen orjuudestansa. Hahaha!"
Ukko nousi kärryihinsä ja ajoi pois, Siveliniin enää kääntymättä.
Tämä taas meni välinpitämättömän näköisenä huoneesensa.
Hovilainen kääntyi kotiin päin; hän ei ollut sillä tuulella, että olisi
huolinut vielä lähteä kirkonkylään. Juuri kun hän ajoi pihaansa, tuli
Anna kotiin toista tietä, mikä vei Hannulaan. Hovilainen oli tupaan
astuessaan synkän näköinen kuin ukkosen pilvi.
"Tulehan tänne. Miina, vuorostasi uutista kuulemaan", virkkoi hän ja
meni kamariinsa, jonne Miina häntä heti seurasi.
"Mikähän uutinen se on", sanoi Lydia, pani virkkauksensa pöydälle ja
meni ovelle kuuntelemaan.
"Sinusta taitavat puhua, ja naimisista", kuiskasi hän sitten. "Mitähän
heillä nyt on mielessä".
"Ei hyvää ainakaan", vastasi Anna huo'aten. "Isäntä katsoi minuun niin
vihaisesti kuin tuli".
"Pidä sinä paremmin puoltasi Anna", sanoi Lydia palaten pöydän luo, "ei
sinun muuten täällä käy hyvin".
"Jospa saisin kuolla, niin pääsisitte minusta".
Samassa tulivat Hovilainen ja Miina kamarista. Nyt oli Miinakin
ukkois-pilven kaltainen.
Ei kukaan puhunut mitään isoon aikaan; Miina istui taas työhönsä ja
isäntä käveli edestakaisin.
"No mitä Hannulaan kuuluu, Anna?" kysyi viimmein Miina pilkallisesti
katsoen Annaan. "Saiko neiti Anna sieltä terveisiä murhamieheltä?"
Anna ei vastannut mitään.
"Siellähän sinä kävit?" kysyi taas Miina.
"Etkö vastaa, tollukka!" karjasi Hovilainen. "Kävitkö vai etkö?"
"Kävin", vastasi Anna, joka oli mennyt vielä tavallista vaaleammaksi.
"Lotta on sairas ja suruissaan, sentähden minun täytyi käydä --"
"Täytyi", toisti Hovilainen, seisattuen Annan eteen. "Et taida enään
muistaa, että minä kielsin sinua siellä käymästä".
"Tiesinhän minä", vastasi Anna hiljaisesti, "että se teitä suututtaisi,
mutta --"
"Mutta mitäs siitä väliä pidit, eikö niin?" täytti Hovilainen. "Mutta
minä tiedän", jatkoi hän kouristaen Annan käsivartta niin että
tyttöparka kirkasi, "että jos sinä toisen kerran, minun kiusallani ja
uhallani menet sinne, niin väännän nenäsi nurin. Virnaile sitten
sorealla naamallasi."
Anna kävi yhtä punaseksi kuin hän äsken oli vaalea, kyyneleet
tunkeutuivat hänen silmiinsä, ja hän kiiruhti ulos.
"Aina te olette niin häijyjä Anna raukalle, että oikein säälittää sitä
kuulla ja nähdä", sanoi Lydia. "Sitä on Anttikin monesti sanonut".
"Pidä sinä leukasi!" huusi Hovilainen. "Se vielä puuttuu että tuon
tollukan kanssa teette liiton vanhempianne vastaan. Olkaa te vaan
varoillanne, sinä ja Antti, kyllä minä opetan teidät tietämään huutia.
Nähdäänhän!"
"Tokkohan niin hellinet Annaa, kun saat kuulla mitä isä äsken puhui
minulle", sanoi Miina.
"No mitä hän puhui?" kysyi Lydia.
"Täytyyhän se sinulle sanoa", vastasi äiti, "ett'ei enempiä selkkauksia
vielä syntyisi. Mutta ensiksi, tietääkö Anna tuosta Sivelinin
kirjeestä?"
"En minä ole siitä kenellekään vielä sanonut, kun en tiedä itsekään
mitä teen", oli Lydian vastaus.
"Nyt saat sen tietää", sanoi isä, "tuo tänne kaikkityyni, sekä kirje
että laatikko, ei ne sinun talletettavanasi saa olla pitemmältä".
"Ne olivat, näet, Annalle eikä sinulle ajotut," selitti äiti.
"Annalle aiotut", toisti Lydia ja katseli vanhempiinsa, suu auki
hämmästyksestä. "Herra Jumala! Ja minä otin ne itselleni; nyt minä
häpeän silmät päästäni".
Hän nauraa kikatti ja peitti käsillänsä punastuneita kasvojansa.
"No ehk'ei siitä saa kukaan kuulla", arveli Miina.
"No ei vaan", sanoi isäntä; "kyllä me taas toisen kerran joudumme
ihmisten suuhun, ja kaikki tuon vieraan tyttöluntun tähden".
"Mistä isä sen sai kuulla?" kysyi Lydia. "Johan siis siitä ihmiset
tietävät."
"Mistä kuulin -- no, tapasin tieltä erään tuttavan, joka sinne päin
viittaili, senpätähden kohta käännyin takasin", oli vastaus.
"Mutta olehan huoleti, ei vielä tiedetä muuta kuin että Sivelin oli
lähettänyt lahjan Annalle, vaan ei tiedetä kuka sen vastaanotti. Kyllä
tuo Sivelin on helkkarin hölmö. Ma häntä niin heittiöksi olisi luullut.
Vai mitä siihen sanot, Lydia?"
"En minä tästä käänteestä kovin sure", vastasi Lydia. "Mielelläni minä
suon Annalle koko Sivelinin".
"Tyhmeliin hänen pitäisi olla nimeltänsä, eikä Sivelin", sanoi isä.
"Mutta tuoppas tänne kirje ja konvehtirasia ennenkuin Anna tulee".
"Mutta mitenkäs ne nyt annamme hänelle, ett'ei erehdystä huomattaisi.
En ole vielä ottanut kuin muutaman noista makeisista, ja sitä ei
voitane huomata, pannaan sama paperi ympärille, niin --"
"Ei sillä antamisella niin kiirettä ole", keskeytti Miina; "ja sen
ottaa isä toimekseen. Mutta kuule sinä! sinä et saa sanoa tästä Annalle
mitään, kyllä et silloin arvostasi pitäisi mitään. Ajoissa asia saatiin
selville. Sentähden emme ole tietävinämmekään koko asiasta mitään,
emmekä huoli siitä tietääkään."
"Mutta käärös on annettava hänelle, sanoohan Sivelin sen kumminkin eikä
tiedä vaikka hän jo olisi vastausta tiedustellutkin", sanoi Lydia.
"No kylläpä sinä koetat Annan hyvästä huolta pitää, vaikk'ei ole muuta
kuin pitkä nenä palkkanasi", vastasi Miina. "Annetaanhan se käärös
hänelle, ole huoleti".
"Ei sanaakaan enää tästä asiasta", ärjäsi Hovilainen; "muista se,
Lydia, taikka minä teen tyhjäksi sinun viimeisetkin naimis-toiveesi".
Lydia kävi kamarissaan, ja palasi takaisin käärös kädessä.
Olipa pikku huokaus seurannut kirjeen sulkemista laatikkoon taas:
"Olisihan tuo saanut olla minullekin!" Sellaiset kirjeet ovat näet
tyttölöillä voiton-merkkinä; vaikka niistä ei sen valmiimpaa
tulisikaan, säilyttävät he sentään niitä uskollisesti, ja jouduttavat
niillä joskus toisia vitkastelevia sulhasia.
"Nyt minä ymmärrän mitä nuo hämärät kohdat kirjeessä merkitsevät" --
sanoi Lydia antaessaan kääröksen isällensä.
"No joko alat taas?" keskeytti isä.
Lydia vetäytyi yksinänsä ajattelemaan. Hän oli itseksensä päättänyt
ennemmin taikka myöhemmin antaa Sivelinille rukkaset, vaikka hän
vanhempiensa pakoituksesta ensimmältä olisi ollut olevinaan
myöntyväinen. Nyt ratkesi asia ilman sitä, eikä hän siitä surrut. Olipa
ensi hämmästyksessään vähän iloinenkin; eihän hän nyt tarvinnut olla
mustasukkainen Kokalle. "Mielelläni suon Annalle Sivelinin", sanoi
hän siis. Mutta ei hän isänsä tytär olisi ollutkaan, jos hän ajan
arveltuansa olisi pysynyt aivan puhtaana kateudesta. Oli se melkein
liika onni Annalle, ja Kokan kosiminen ei ollut niin ihan varma, eikä
nyt käynyt kiihottaminen häntä uhkauksilla mennä Sivelinille. No
saakoon Sivelininsä, sanoi hän viimmein, tuon jäykän, harvasanaisen
vanhan pojan, mutta tunkeutukoonpas vähääkään minun ja Kokan väliin,
niin kyllä minä hänelle näytän. -- Mutta mitä nyt ihmiset sanovat.
Jokohan isä valehteli vai eiköhän todella enempää tiedetä. Tästä on
selvä otettava salaa, ja kuta pikemmin sitä parempi, parasta on,
niinkuin jo päätimme, ihmisten edessä olla aivan tietämätönnä ja välin
pitämätönnä. Enkä minä huoli enää edistää Annan naimista. Mitä hänen
tarvitsee päästä Sivelinin vaimoksi, ennenkuin minäkin olen rouva
Kokka, eli rouva Föhrberg -- kyllä hänen pitää ottaman se nimi takaisin.
Kohta kun Lydia oli mennyt pois, kutsuttiin Ville sisään.
"Mitä kauppamies sanoi, kun antoi sinulle eilen tämän kääröksen?" kysyi
isäntä.
"Te tiedätte siitä?" ihmetteli poika, tyhmästi katsoen isäntäväkeen.
"Tiedän kyllä, eihän se ole kuin kirja lainaksi", sanoi Hovilainen.
"Mutta millä sanoilla kauppamies sen antoi?"
"Juuri kun olin poislähtemäisilläni, toi hän kääröksen ja kuiskasi
minulle: Anna neidille tämä, anna neidille tämä".
Hovilainen vilkasi vaimoonsa.
"Nyt vie takasin tämä, ja tule takaisin heti ilman raastinta taikka
muuta lähetystä ottamatta. Muista se!"
"No, no!" Ja Ville meni.
"Anna-neidille tämä, aivan oikein," sanoi Hovilainen. "No sen pituinen
se! Mutta missähän se Anna-neiti nyt viihtyy; itkeä tillittää kai
jossakin loukossa eikä tee työtä edes ruokansa edestä."
Osaksi olikin se oikein arvattu. Anna oli mennyt ullakolle, saadaksensa
rauhassa itkeä oikein sydämen pohjasta. Tähän asti ei ollut isäntä
vielä käsin kosketellut häntä; nyt sekin oli tapahtunut. Kuitenkaan ei
katunut Anna tehneensä isännän kieltoa vastaan. Hän oli, vaikka suru
asui hänen omassa sydämessään, lohdutellut ja rohkaissut Lottaa, ja
tämä oli sangen kiitollinen hänen käynnistään.
Hiukan paremmaksi oli muuttunut mieli Hannulassa. Aika parantaa
sielunkin haavat. Murheessansa olivat Timo ja Lotta saaneet kokea monta
myötätuntoisuuden osoitetta pitäjäläisten puolelta. Ystäviä oli
tosinaan käynyt, moni terveisiä lähettänyt. Kerran kävi metsäherra
Spirlund ja kertoi ilmoittaneensa todistajaksi erään Juho Hirvosen,
joka tuona muistettavana iltana oli ollut ruununmetsässä aivan likellä
polkua latvuksia haloiksi hakkaamassa. Hän ainakin oli nähnyt tuon
kulkevan herran. Mutta Hirvosen puheille ei oltu vielä päästy; hänen
sanottiin olevan työssä toisessa pitäjässä. Kokka oli maininnut
ilmoituksensa olleen jo sanomissa: Tyynevedellä ei tainnut olla
kenelläkään Virallista lehteä, vaan kaupunkimatkallaan, kun hän saatti
Anttia seminaariin, oli hän nähnyt ne numerot, joissa se oli.
Toivo oli siis vireämmällä Hannulassa, ja työt ja toimet rupesivat
kulkemaan vanhaa rataansa.