"Saituri", sanoi Kokka itseksensä, kääntyen Hovilaan. "Ei hän mene
takaukseen eikä hänellä ole rahaa; ja sillä luulee päässeensä, viisas.
Nähdäänhän! niinkuin Hovilainen sanoo. Mutta kyllä taidat saada odottaa
tuota ilmoitusta. Tiedänhän minä paremmin vielä kuin muut että Taavin
viisaasta päästä tuo herra on kotoisin, ei muualta. Miettiköön nyt
itse, mistä hänet löytäisi. Kyllä Anna taipuu jo sillä aikaa, kun ei
sulhasta päästetä putkasta".
Hän vihelteli iloisesti ja heilutti keppiään.
* * * * *
Ja millä mielellä Hovilassa oltiin tuon tapauksen jälkeen?
"Semmoinen mies vävyksi kunnialliseen perheesen, ihan hirvittää kun
sitä aattelee!" sanoi Miina. "En voi kiittää Jumalaa niin kuin pitäisi
siitä, että hän on antanut minulle niin paljon älyä, että vähän
näöstäkin tiedän minkälaatuinen mies on. Luota minuun, Lydia,
semmoisissa asioissa aina. Taavi Hannula on ollut minusta
vastenmielinen, vaikka kuinkakin muut ovat häntä kiitelleet. Voi
kuitenkin, murhamies vävyksi!"
"Eihän teidän tarvitse sitä ajatella -- ja eihän se vielä ole varma,
että hän on murhamies", vastasi Lydia.
"Eikä se tulekaan. Kyllä hän on syytön, niin minä ainakin arvelen",
sanoi Antti.
"Niin syytön, ett'ei hän semmoista hirmutyötä milloinkaan olisi voinut
edes ajatellakaan", lisäsi Anna, luoden kiitollisen silmäyksen Anttiin.
"Ole vaiti, sinä, ei sinun mieltäsi tässä kysytä", tiuskasi Miina
Annalle. "Mutta sinulle semmoinen mies olisi omansa".
"Semmoinen mies kuin Taavi Hannula on parhaallekin tytölle hyvä",
uskalsi Anna vastata.
"Lähde lievittämään hänen vankeuttansa ja ota osaksesi puolet hänen
rikoksestaan, niin päästään sinustakin", pilkkasi Miina.
"No, no, älkäähän taas", koetti Antti välitellä.
Anna meni ulos, kyyneleet silmissä.
Tuhannessa tuskassa oli Anna ollut näinä päivinä. Kuultuansa
tuosta tapauksesta oli hänen ensimmäinen ajatuksensa kiiruhtaa
tutkimus-paikalle ja sanoa että Taavi edellisenä iltana oli ollut hänen
kanssansa eikä Joosepin. Taavi kentiesi ei ollut ilmoittanut heidän
yhdessä-oloaan, koska hän (Anna) oli kieltänyt, ja nyt luultiin
Taaviksi joku muu, joka Joosepin oli yhdyttänyt, kulkenut hänen
kanssaan kalliolla ja sitten hänet murhannut. Hän sieppasi huivinsa ja
lähti juoksemaan, mutta samassa iski hänen mieleensä Taavin sanat kun
Jooseppi meni sivutse: "Ei tuo edes viinaan kuole. Ei hänestä suurta
vahinkoa tulisi" -- ja tuo kellojuttu -- "kyllä minä kohta kovistan
häntä" -- Herran tähden! mitä olin tehdä, jos sinne menisin, voisin
saattaa Taavin turmioon sen sijaan kuin auttaa häntä. Aivan vaaleana
kääntyi Anna takasin. Sillä siinä ei ole kyllä että minua nyt
kuulustellaan -- sitten viedään vielä valalle. Nyt voisin olla
kertomatta noita Taavin sanoja, vaikka kuinka minulta kyseltäisiin --
en sanoisi enempää kuin minkä tahdon sanoa. Mutta saisinko sittenkin,
valan tehtyä oikeuden edessä, sanoa vaan minkä tahdon? Olisinko
valapatturi, jos ilmaisisin yhtä ja salaisin toista? Ja voisiko
todistukseni muutenkaan hyödyttää Taavia? Siitähän kuuluu, kuin olisi
tuo tapaturma taikka murha tapahtunut meidän yhdessä-olomme jälkeen --
vai olisiko juuri sillä ajalla tapahtunut. Ajatukset pyörivät hänen
päässään, ja samalla piti teroittaa huomio kaikkeen minkä kuuli, ja
päälle päätteeksi toimitella talon askareet. Hän oli kuin toimeton. Hän
teki tehtävänsä niinkuin unissa-kävijä -- ei surmiksensakaan hän olisi
voinut jälestäpäin tehdä tiliä toimistaan, pitäisi päästä Taavin
puheille tavalla taikka toisella, siihen päätökseen hän jäi, arvelipa
vaikka miten. Mutta nyt tuli isäntä kotiin, kertoi lyhyesti, että Taavi
oli havaittu syypääksi veljen-mnrhaan ja oli kohta joutuva
vangittavaksi, sekä kielsi perheeltänsä ja talonväeltä kaiken
kanssakäymisen Hannulaisten kanssa. Mitäs nyt tehdä, miten nyt päästä
Taavin luokse! Anna raukalle tuli arvelemista taas. Jos isäntä saa
tietää että siellä olen käynyt, niin hän suuttuu silmittömäksi, vieläpä
pieksääkin minut. Voi voi tätä onnetonta elämätä, kun viimeinen ilo,
viimeinen toivo vietiin! Mitenkä minä nyt enää tässä saan kärsiä!
Menisin vaikka toista vertaa työläisempään palvelukseen, kun saisin
vaan ystävällisen kohtelun. Tässä minua haukutaan ja pilkataan aamusta
iltaan, eikä kuitenkaan päästetä pois.
Illan tullessa koetti hän kiepsahtaa Hannulaan, mutta muutaman askeleen
päässä koti-portista tuli herra Kokka vastaan, kysyi minne hän meni ja
tarjoutui seuraksi. Anna piti parempana kääntyä takaisin; hän ei
huolinut vastata, vaan kiiruhti pois, päästäksensä kuulemasta tuon
veijarin imarruksia taas. Eilis-iltanakin oli Kokka koettanut pidättää
Annaa, kun tämä oli menossa Taavia kohtaamaan.
Kokka oli rakastunut Annaan ja oli yhäti vakosalla saadaksensa salaa
tavata häntä ja periä tuon Taaville kuuluneen rakkauden, minkä jo
aikoja sitte kulkupuheet ja hänen omat tarkistaneet silmänsä hänelle
olivat ilmaisseet; hän oli rakastunut myös Lydiaan, ainakin piti hän
Lydiaa ja Miinaa semmoisessa luulossa, ja nämä toivat tätä kunniotusta
näkyviin joka tilaisuudessa.
Kummakos sitten että Kokka mielellään oleskeli Hovilassa. Hän oli
siellä joka päivä. Viimeksi mainitun käyntinsä jälkeen Hannulassa tuli
hän taas Hovilaan, ja meni tällä kertaa suoraan isännän kamariin.
Joosepin äkkikuolemasta tuli tietysti puhe. Kokka oli aivan samaa
mieltä kuin Hovilainen; murha tässä oli, tuo Taavin vieras herra oli
vale-kuva, Taavin oma keksimä. Tosin oppineet miehet toisinaan tekivät
jalkamatkoja, mitkä kielimurteita tutkiakseen, mitkä muinaismuistoja,
satuja ja semmoista kansasta kyselläkseen, mutta he kulkivat silloin
miehissä, ei yksitellen; kukas herrasmies muuten niin ilman kapineitta
kulkee.
"Tosin ei minullakaan paljon ollut", lisäsi hän, muistaen laihaa
laukkuansa; "mutta koska Antti sanoi täällä olevan niin hyviä
mestareja, päätin minä täällä teettää vaatteita itselleni".
"No mikäs se on muu kuin valekuva", toisti Hovilainen; "olisihan tällä
yli kolmen peninkulman matkalla edes jonkun pitänyt häntä tavata".
"Ainakin minun", virkahti Kokka.
"Olitteko te ulkona sinä iltana?" kysyi Hovilainen, tarkistuen.
"Olinhan minä, vieläpä aivan likellä tuota rantapolkua, vaan en minä
siinä nähnyt ketään sivutse kulkevan".
"No mutta pitäähän teitäkin kuulustella vieraana-miehenä", päätti
Hovilainen.
"Mitäs minä oikeuteen tulisin, kun en kumminkaan sen enempää tiedä",
vastasi Kokka.
"Murha-asiassa on vähinkin tieto suuresta arvosta", sanoi Hovilainen.
"Eikä tämä mikään vähänen tieto ole -- ei olekaan".
Hovilainen hyöriskeli näinä aikoina kylissä rauhatonna; häntä
kiihotti siihen osaksi halu koota todistuksia Taavia vastaan, osaksi
pelko että jotakin tämän hyväksi voisi ilmautua, mikä silloin, jos
mahdollista, pitäisi poistaa. Hän ei ollut varma vakuutuksessaan
Taavin syyllisyydestä, ei hän eikä Ville ollut tuntenut tuota Taavin
kumppania Joosepiksi, vaikka sitä nimismiehelle niin vahvasti olivat
vakuuttaneet. Mutta juuri koska hän niin pontevasti oli ryhtynyt
syyttämään, olivat nyt epäilemiset kapaloihinsa tukehutettavat ja
eteenpäin mentävä yhtä pontevasti, ja sentähden oli Kokan ilmoitus
sangen terve-tullut tieto.