VII.

Murhe ja onnettomuus ovat astuneet meidän kotiimme, oli Hannulan Lotta

sanonut -- ja nyt olivat hänen sanansa täydeksi todeksi tulleet. Taavi

oli pantu kiinni, hänen äitinsä kääntyi tautiin, ja isä istui nyt yksin

suruissansa kammarissaan. Hovilainen oli kostanut.

Lautamies Manninen, joka oli käynyt Sota-Mattia hakemassa, ilmoitti

tämän olleen kipeänä, vuoteen omana jo pari päivää, kuten hän ja

hänen eukkonsa olivat vakuuttaneet. Mannisen seuraajana oli ollut

Mäkelän isäntä, ja tämä sitten jatkoi matkaansa Ratasmäelle asti,

tiedustellaksensa, oliko sellaista nuorukaista kuin Taavi oli

selittänyt, Joosepin äkillisen kuoleman jälkeisenä aamuna ollut

asemalla ja oliko tämä lähtenyt 4:n junassa eteenpäin matkustamaan.

Mäkelä oli palannut ja kertoi seuraavaa: aamujunassa oli mennyt kolme

herrasmiestä: yksi vanhanpuoleinen ja kaksi nuorta, mutta näistä ei

näyttänyt kumpikaan olevan se, jonka Taavi sanoi tavanneensa. He olivat

kävelleet edestakasin asemahuoneen edustalla, toisella oli musta

nahkanuttu yllä, toinen kuletti jahtikoiraa riimuissa. Matkalaukkua ei

ollut kummallakaan. Mistä nämä kolme herraa olivat tulleet, ei tietänyt

asemalla kukaan. Aamupuoleen yötä oli sataa tihutellut, ja sentähden ei

ollut ihmisiä paljon ulkona. Mäkeläinen, joka piti suuressa arvossa

Timo Hannulaa ja hänen perhettänsä, ja kaikin voiminsa pyysi

olla heille avuksi tässä ikävässä kohtauksessa, oli jatkanut

tiedustusretkeään aina ensimmäiseen keskievariin saakka Ratasmäeltä;

mutta mitä hän siellä kuuli, ei suinkaan auttanut Taavia. Kyytipoika

kertoi sinä yönä vieneensä Ratasmäelle kaksi herraa, jotka yhdessä

ajoivat; toisella oli nahkanuttu päällä, toisella pyssy kädessä, joka

arvattavasti oli metsästäjä, sillä hänellä oli kärryjen jälestä

juoksemassa koirakin, minkä kanssa oli ollut pula ett'ei se metsiin

eksyisi. Epäilemättä olivat nämät herrat ne samat, jotka sitten nähtiin

kävelevän aseman edustalla. Melkeenpä siis siltä näytti kuin olisi

Taavin puolustus ja puhe tuosta herrasta sulaa valhetta vaan.

Tämä luulo vakautui yhä enemmän todeksi nimismiehessä. Alusta hän ei

mitenkään ollut tahtonut uskoa Hovilaisen syytöstä, ja häntä

kummastutti se viha, mikä osoittihe Hovilaisen koko käytöksessä.

Olihan Hovilainen vähää ennen, nimipäivillään vihjannut avioliiton

aikeisin tyttärensä ja Taavi Hannulan välillä. Huhu näitten tuumain

häpeällisestä turhaanmenosta ei ollut vielä hänen korviinsa saapunut,

mutta nyt rupesi hän jo vähitellen yskän ymmärtämään, ja tutkimuksessa

tuli hän siitä vakuutetuksi, että Hovilainen oli tahtonut tyttärensä

Taaville, mutta että Taavi ei Hovilaisen tyttärestä ollut huolinut.

Siitä siis oli ollut seurauksena Hovilaisen uudestaan syttynyt viha.

Tämä viha tosin heikensi hänen ilmi-antamisensa arvoa; mutta olihan

Hovilainen vielä jotenkin kunniassa pidetty mies pitäjässään, eikä

hänen käynyt eikä hän olisi uskaltanutkaan puhua perättömiä nimismiehen

edessä.

Sota-Mattia oli nimismies epäillyt, hän ehkä vaan oli teeskennellyt

sairauttaan. Mutta, tarkemmin arvellen, olisiko Sota-Matti murhannut

Joosepin? Paraan ystävänsä. Kenties kuitenkin, viina-riidan jälkeen.

Mutta olisihan Taavi silloin jotakin nähnyt taikka kuullut, kun tuli

kohta Joosepin jälkeen (vastaksia hän ei ollut taittanut, eihän niitä

oltu nähty sitten missään). Vai oliko Taavi ollut yhdessä tuumassa

Sota-Matin, taikka jonkun muun kanssa? No silloinhan oli Taavikin

murhaaja.

Ja Taavin hyväksi ei ollut ilmautunut mitään, mutta häntä vastaan tuli

selville yhtä ja toista. Parhaallakin ihmisellä on vihamiehiä (useinkin

voisi sanoa että hänelläpä niitä vasta onkin), jotka tilaisuuden

sattuessa tulevat esiin. Miksi niitä sitten Hannulaisilta puuttuisi,

yleisesti tunnettuna asiana kerrottiin vihasta Joosepin ja Taavin

välillä, ja siihen perus-juoneen kanneltiin sitten yhä tietoja lisään.

Jokainen vakuutti ett'ei hän tiedä muuta kuin mitä kaikki hokevat,

mutta koetti kuitenkin jollakin makupalalla päästä voitolle toisista.

Lyhyesti luetellen supistuivat heidän todistuksensa seuraavaan:

Hannulaiset olivat useasti toivoneet Joosepin kuolevaksi, hän kun oli

heille vaan vastuksena; varsinkin Taavi oli aina vihannut velipuoltaan

eikä tahtonut milloinkaan suoda hänelle vähintäkään hyvää talosta;

Joosepin täytyi nähdä nälkää ja käydä ryysy-vaatteissa, salaa hänen

usein oli täytynyt ottaa elatuksensa ja tarpeensa; Joosepin ainoa

ystävä talossa, eräs renki Humper, ajettiin pois ainoastaan sentähden

että hän piti Joosepin puolta; Taavi kulki usein pyssynensä metsissä,

vaan ei tuonut mitään, varmaankin väijyi hän Jooseppia j.m.s.

Nimismies kysyi jokaiselta, oliko murhan edellisenä päivänä ollut

mitään riitaa veljeksien välillä, jota voisi pitää murhan

suorakohtaisena syynä -- kummallistahan muuten oli, mikä juuri elokuun

2:na päivänä Taavin riivasi tuohon tekoon. Ei, ei riidasta tiedetty, ei

Jooseppi riidellyt, hän oli hiljainen mies. Elokuun 2:na päivänä oli

hän melkein kaiken päivää ollut ulkona, paossa Timon alituisia

nuhteita. Jooseppi oli marttyyri ja Hannulaiset häijyjä. Mutta viimein

tuli toisellainen todistaja, hän ilmoitti tahtovansa tässä asiassa

antaa Hannulaisille oikeutta ja kohtuutta itsekullekin, ja kertoi: että

kun rovasti viime lauvantaina kävi Hannulassa, päätettiin koettaa

Jooseppia johdattaa pois juoppouden paheesta; mutta että Jooseppi niin

vähän oli lukua pitänyt tästä hyvästä tarkoituksesta, että hän varasti

emännän kellon saadaksensa rahaa viinaan, ja läksi pois kotoa

luhjustelemaan. Tämän hyvän ystävän todistus oli ratkaiseva. Vai kellon

varasti Jooseppi -- siinähän se uupuva lenkki onkin, se nosti Taavin

vihan ylimmillensä ja saatti hänet murhaajaksi. Nimismies tiedusteli

tuota kellon-varkautta toisiltakin: se oli aivan niin kuin tuo ystävä

oli kertonut, ja elokuun 2:na päivänä tapahtunut. -- Mutta Joosepin

taskuissa ei ollut kelloa. No ei suinkaan Taavi sitä sinne

jättänytkään.

Nimismies Varmanen oli kansaa suosiva mies, hän ei suurella suulla

osoittanut uutteruuttansa eikä telminyt revolveri vyöllä ja

kasakanpamppu kourassa. Hänkin oli pitänyt Hannulan perhettä suuressa

arvossa, ja katsoi sangen ikäväksi nyt nousta heitä kukistamaan. Mutta

virka oli täytettävä.

Taavi oli vihannut velipuoltaan jo aikoja -- näin kuvasi Varmanen tämän

tapauksen mielessään -- ja jolloinkulloin aatellut, eiköhän olisi

parasta saattaa maailmasta mies, mistä ei ollut muuta kuin harmia ja

vahinkoa hänelle ja hänen vanhemmillensa. Sopivaa tilaisuutta

kuitenkaan ei ollut sattunut, päivä päivältä kävi Jooseppi

kelvottomammaksi, päivä päivältä yltyi Taavin viha. Nyt Jooseppi

varasti kellon, emännän kallisarvoisen kellon. Taavi suuttui

hirmuisesti: Jos ei hän vielä tänä iltana anna kelloa takaisin, niin

tapan hänet. Kirves mukana, ikäänkuin aikoisi hän hakea jotakin puuta

metsästä, läksi Taavi ulos. Jonkun matkaa mentyänsä kuuli hän jonkun

tulevan takaa. Se oli Jooseppi (Jooseppi puolestansa oli ehkä jossakin

piilossa odottanut Taavin poismenemistä, pistäytyäkseen kotona käymään

ja mennäksensä sitten joko kirkolle taikka Onkamolle kelloa

kaupittelemaan). Häijyt murha-ajatukset pakoittivat Taavia lymymään.

Hän tahtoi ensin salaa katsella, mihin päin Jooseppi kääntyisi, ja

seurata häntä loitompana. Nähtyänsä hänen kääntyneen Rossin-haudalle

päin, oli murha-päätös tehty. Mutta miten on murha tehtävä? Jyrkkäys ei

ole niin likellä, ett'ei Jooseppi ehtisi päästää huutoa, jos Taavi

rupeisi tunkemaan häntä sinne. Ei, paremmin pitää käyttäitä. Hän

puhuttelee Jooseppia, teeskentelee sopuisaksi ja hänen parastansa

tarkoittavaksi (minkä mielen-muutoksen muka rovastin lauvantaiset

kehoitukset ovat matkaansaattaneet) ja kulkee hänen rinnallansa

kalliotietä. Hän ohjaa Joosepin huomion järvelle, ja kolahuttaa häntä

samassa kirveen hamaralla takaraivoon niin, että toinen ääntäkään

antamatta vaipuu maahan. Sitten vetää hän heti ruumiin jyrkänteen

reunalle ja syöksee sen alas. Pitikö hänen se nyt sinne jättää vai

olisiko parempi upottaa se, oli toinen kysymys. Ruumis näkyy polulta.

Ensimmäinen metsästä tuleva voi nähdä sen, ja voidaan kohta saattaa

Joosepin kuolema yhteyteen Taavin tämäniltaisen poissaolon kanssa,

Paras on, että Jooseppia ensin joku päivä kaivataan, sitten toisena

haetaan ja viimein löydetään ja luullaan kuoliaaksi pudonneeksi. Hän

menee alas vetääkseen ruumiin paremmin piiloon; mennessään hän

havaitsee kätensä verellä tahrautuneiksi äskeisestä raahaamisesta; nyt

on ryvettynyt myös kirveen varsi. Hän heittää kirveen hiiteen; saapihan

siihen selitystä jotakin, mihin se on joutunut. Mutta nyt tulee

Hovilainen, ja Taavin täytyy nyt jo löytää Jooseppi kuoliaaksi

pudonneena. Niin on käynyt, se on melkein varma. Ja Taavi on aatellut:

Jooseppi oli mielipuoli ja juoppo, ei hänestä ollut hyötyä vähääkään,

päinvastoin olisi hän paljon vahinkoa ja pahennusta matkaansaattanut.

Eihän se niin kovin suureksi synniksi ole katsottava, että poistaa

semmoisen --

Toisena päivänä tutkimuksen jälkeen pantiin Taavi kiinni ja laitettiin

vankilaan.

Siihen vaikutti vielä sekin, että nimismies oli sattunut kuulemaan

Lotan puhetta paosta Ameriikkaan. Sentähden oli toinen lautamies nämä

päivät oleskellut Hovilassa ja pitänyt silmällä Hannulaisten toimintaa.

No nyt pääsen kerrankin herrain pistopuheista, että olen liian löyhä

muka, virkahti Varmanen itsekseen.

* * * * *

Mutta pitkät olivat päivät Hannulassa, raskas surun aika oli täällä

alkanut.

Lotta oli aivan murtunut murheesta. "Meillä ei ole poikaa enää --

vanhuutemme turva vietiin -- korjaa meidät, Herra, pois tästä

kurjuudesta", niin voihkasi hän yöt ja päivät. Juuri joskus nukahti hän

ja näki unessa kaikki entisellään: kodissa vallitsi taas se

tyytyväisyys ja iloinen mieli, minkä ahkeruus ja työhalu tuottaa,

Taavin ja Annan sydämen toiveet olivat toteutumassa, ja Jooseppikin

alkoi toista, hyödyllisempää elämää. Mutta katkerampi aina vaan oli

todellisuus, kun unen haaveet haihtuivat ja tuo tuskallinen tunto taas

painui hänen sielunsa yli.

Ja Timo istui yksin suruissansa kamarissaan ja mietiskeli yhä. Hänellä

nyt ei ollut mieltä työhön, häntä ei enää ilahuttanut kaunis viljan

kasvu. Mitä maallisesta hyvästä, kun sielun-rauha puuttuu! Hän koetti

kyllä edelleen lohdutella sekä vaimoansa että itseään, mutta ei se

tahtonut käydä päinsä. Oli senkaltaisiakin hetkiä, jolloin hän itse

epäili Taavin syyttömyyttä. Hän otti Testamentin esille: Jumalan

sanasta saan lohdutusta, arveli hän. Toissa pyhänä hän oli ollut

poissa kirkosta ja lukenut saarnaa kotiväelle. Epistolan kohdalla

Testamentissa oli vielä pari lehteä merkiksi käännettynä. Siitä kirja

avautui, ja hänen silmänsä sattuivat heti ensimmäiseksi seuraavaan:

"jokainen joka veljeänsä vihaa hän on murhaaja; ja te tiedätte ett'ei

yhdessäkään murhaajassa ole ijankaikkinen elämä pysyvä". -- Enempää ei

hän voinut lukea, silmät tosin tuijottivat kirjaimiin, mutta ajatukset

olivat poissa. Hän johdatti mieleensä Taavin ja Joosepin välin

viimmeisinä vuosina, ja hänen täytyt tunnustaa, ett'ei se ollut hyvä

ollut. Julkista riitelemistä taikka vainoa se ei ollut, vaan monessa

tilassa oli Taavi näyttänyt vihaista mieltä Jooseppia kohtaan, ja

valitettavasti oli Timon oma käytös usein pikemmin edistänyt kuin

vastustanut tuota mieltä. -- Huoaten painoi hän kirjan kiinni, ja

arveli mennä pellolle. Mutta kellen minä tässä nyt kokoilen ja säästän?

aatteli hän. Jos Lotta kuolee ja Taavi tuomitaan, tiesi sen kuka

kelvoton minut perii. Ei, ei, kyllä minä vielä huolta pidän, ett'ei

kunnoton minun varojani saa! päätti hän melkein ääneensä, kun samassa

herra Kokka astui sisään.

Puisteltuansa Timon väkinäisesti tarjottua kättä, sanoi hän suurimmalla

myötätuntoisuudella kuulleensa tuon ikävällisen sanoman ja arveli

nimismiehen käyttäinneen oma-valtaisesti, kun pani kiinni niin

yleisesti rehelliseksi ja siivoksi tunnetun miehen kuin Taavi oli, ja

vakuutti että tämän syyttömyys kohta oli tuleva ilmi.

Timossa rupesi nousemaan suosiollisempia tunteita Kokkaa kohtaan.

"Voi onneton paikka, ett'ei kukaan tuota vierasta herraa ole nähnyt",

sanoi Timo. "Sillä varma on, että joku semmoinen on täällä kulkenut, ei

Taavi ennenkään ole valhetellut".

"Kuulkaahan!" virkkoi Kokka. "Yksi keino meillä on, saadaksemme hänestä

selvän".

"Ja mikä se olisi?" kysyi Hannula tarkalla huomiolla.

"Tiedustelu sanomalehtien kautta", sanoi Kokka.

"Jaa, olen minäkin sinne päin jo ajatellut -- olisikohan tuosta apua?"

arveli Hannula.

"Kaiketi", vastasi Kokka. "Kyllä minä sen asian toimeen panen, jos

tahdotte ja kustannukset suoritatte".

"No voisi koettaa, koska maisteri on niin hyvä ja tahtoo auttaa minua

yksinkertaista talonpoikaa. Jos olisi siitä apua, niin olen teille

sangen kiitollinen".

"Ei kiittämistä, minä täytän vaan velvollisuuteni lähimmäistä kohtaan.

Kyllä tekin auttaisitte minua missä voisitte".

"Pitäähän lähimmäistä auttaa -- hm -- missä voi, ja kun oikea tarve

vaatii", sanoi Hannula varoen, ja hänen kiitollisuutensa näytti hiukan

jäähtyneen.

"Semmoiseen tilaan minä ehkä kohtakin joudun -- että kova tarve

vaatii", alkoi nyt Kokka. "Näinä päivinä lankeaa eräs vähäinen laina

maksettavakseni, ja minä olen aina sangen tarkka suorittamaan semmoisia

asioita. Nyt kuitenkin puuttuu vielä vähän tuohon summaan -- noin pari

sataa markkaa -- ja minä toivon ett'ette ole vastaan kun nyt pyydän

teitä piirtämään takaussitoumuksenne tähän vähäiseen lappuun".

Kokka veti velkakirjan esille.

Timo Tarkkasen kasvot kävivät tavallista tylymmiksi.

"Ei, hyvä herra, takaukseen en ole ikinä mennyt, enkä mene vastakaan.

Takaukset tuottavat turmion. Jos olisi minulla enemmän rahaa kotona,

niin auttaisin teitä, mutta nyt en voi sitäkään tehdä, näinä aikoina

kuu ei mene mitkään maan-tuotteet kaupaksi".

Nyt oli Kokan vuoro tylystyä; hän katsoi kuitenkin parhaaksi näyttäytyä

tyyneltä.

"No ehkä soveltuu paremmin tuonnempana", sanoi hän.

"Ehkä", toisti Timo vaan. "Älkää pahaksi panko --"

"En suinkaan, en suinkaan! Ja kyllä minä tuon ilmoituksen toimitan

Viralliseen lehteen -- olkaa huoleti vaan, mutta pari kymmentä markkaa

se ainakin tulee maksamaan".

"Entä teidän vaivanne?" kysyi Timo arvellen.

"Ei mitään, ei mitään, ystävän työtä tämä on vaan", vakuutti Kokka.