VI.

"Jumala armahtakoon minua viheliäistä ihmisparkaa, kurja olen ja

kurjemmaksi käyn, kun kaikkia hirmuja saa kokea tässä murheen

laaksossa", päivitteli Horosen Sopo Sota-Matin vaimolle, joka tuli

vastaan tien-risteyksessä, juuri kun Sopo oli menossa hänen

pakeillensa. "En ole elänyt ennen niin hirveätä yötä kuin tuo

viimeinen; valvonnut olen ja huonoksi käynyt, että tuskin voin saada

jalkojani liikkeelle. Mennä yönä on taas tapahtunut jotain kauheata

tuolla haudalla, kyllä siitä kohta saamme kuulla".

"Mitä, mitä se olisi; tosiaan, te olette ihan kipeän näköinen; mikä

teille on tullut, sanokaa!"

"Niin, teillehän minä olin tulossa -- koetin retostella kristittyjen

ihmisten luokse, kun kotona ei ole muita kuin kummituksia minun

poloisen seurana. No, kuulkaahan! Eilen kävin Vipakoskella

jauhattamassa viimeiset vähät jyväni. Siellä yhtä toista puheltiin;

minä kun niin harvoin pääsen ihmisten kanssa pakeille, niin puhelen

sitten mielelläni vähän enemmän, ja myllärin vaimo aina tietää niin

paljon uutta. No, siinäpä kului iltaa, niin että päivä oli laskeutunut,

ennenkuin taas olin järvellä. Minä olin jokseenkin hyvällä mielellä,

eikä soutu tuntunut kovin raskaalta, vaikka näin olen raihnainen. No,

siinä soudin ja soudin ja luulin tulleeni jo aivan likelle kotirantaa.

Mutta katso kummaa, kun taakseni kurkistin niin olin ihan likellä

Rossin-hautaa, jota muuten aina kartan kuin kuolemata. Niin, siinä olin

-- ja kyllä se oli vainaja joka veti minua sinne, sitä olen kaiken yötä

aatellut. No, minä käännyin pois mitä pikemmin taisin, mutta juuri kun

niemen kohdalla olin -- voi hyvä Jumala, vieläkin värisen -- niemen

kohdalla niin, rääkyi jälkeeni jokin niin hirmuisesti, että veri

seisahtui suonissani. Ei se ollut ihmisen ääni, kyllä se oli

miesvainajani henki joka huusi minua, taikka paholainen joka kutsui

uuden uhrin valtakuntaansa".

"Herra varjelkoon meitä, mitä hirvittäviä puhutte!" virkahti Sota-Matin

vaimo, lyöden käsiänsä yhteen. "Jaa, jaa, ei kaksi kolmannetta mene;

kenen onnettoman vuoro taas lienee".

"Ei se hyvin kova huuto ollut", jatkoi Sopo, "mutta muuten niin

eriskummainen ja kamala, että sitä kuolinhetkeeni asti muistan. No,

minä säikähdyin niin että menin pyörryksiin, enkä vieläkään ymmärrä

miten jaksoin soutaa kotiin asti. En hirvinnyt vilaukseltakaan

katsahtaa koko rantaan. No, kotiin tulin, mutta yöllä en saanut unta

silmiini, en sen vertaa että olisin vähänkään nukahtanut. Kaiken yötä

kaikui korvissani tuo huuto, minusta oli kuin olisi vähän päästä ovi

auennut, mutta en uskaltanut jäsentäkään liikauttaa vielä vähemmin

sinnepäin katsoa: se oli surma, joka minua haki. Voi, voi kuitenkin,

mitä kaikkea pitää viheliäisen ihmisen kokea!"

"Jaa, jaa, älkää muuta sanoko!" myönsi toinen. "Mutta olikohan tuo

kummittelemista ja pahan hengen peliä vaan, vai lieneeköhän mikä murha

-- kuka tuossa tulee -- Herran tähden -- lautamies on toinen --

varmaankin tulevat meidän mökkiin -- Matin kimppuun ehken, kukas sen

tietää. Minun täytyy juosta kotiin".

"Piiloon minäkin menen", kuiskahti Sopo, "minä kun pelkään oikeuden

miehiä ja käräjää niinkuin kuolemata. Älkää kenellekään sanoko mitä

teille puhuin".

Ja kumpikin katosi eri haarallensa.

* * * * *

"Nyt on murhe ja onnettomuus astunut meidän rauhalliseen kotiin", sanoi

Lotta vesissä silmin Joosepin kuoleman jälkeisenä aamuna.

"Älähän eukkoseni ole niin pahoillasi. Eihän tässä vielä ole hätää,

vaikka te vaimoväki aina olette niin liika tunnollisia. Vähät tuosta

Hovilaisen häijystä syytöksestä; kyllä Taavi pian puhdistaa itsensä

siitä".

Niin lohdutteli Timo vaimoansa, astuessaan edes takasin tuvan

lattialla; mutta murheellinen muotonsa todisti hänen sanojansa vastaan.

"Pahuudella on suuri valta maailmassa", sanoi Lotta ja nyykytteli

päätänsä; "ja kyllä minä vaan pelkään että meidän onnettomuudeksemme ja

perikadoksemme tämä tapaturma kääntyy. Voi Herra Jumala! mikä tässä

tuleekaan meille eteen -- Taavin panevat vankeuteen, kenties

tuomitsevat Siperiaan -- voi, eiköhän olis parasta että hän heti

lähtisi pakoon, vaikka Ameriikkaan -- onhan siellä --"

Hm, hm! kuului yskiminen ovelta, ja sisälle astui nimismies Varmanen,

hänen seurassaan pari lautamiestä ja Hovilan isäntä. Oven auetessa

näkyi porstuassa vielä joitakuita uteliaita.

"Hyvää päivää!" tervehti Varmanen totisena. "Täälläpäin on tapaturma

sattunut, ja koska siihen, kuulen ma, yhtyy joitakuita erinomaisia

kohtia, niin olen kiirehtinyt virkani puolesta pitämään tutkimusta.

Onko vainajan ruumis täällä missä?"

"Kotiin sen kuletimme yöllä, ja tuolla se on nyt majassa", vastasi

Hannula.

Sinne mentiin.

Hätähätää valmistetuilla paarilla lepäsi Joosepin ruumis. Kasvot olivat

puhdistetut verestä ja silmät ummistetut; ei ollut nyt kasvoissa mitään

kovin hirvittävää, suu vaan vielä oli kuoleman väännyksissä. Vammoja ei

ollut muodossa paitsi oikianpuolisella ohimolla, mikä näytti pahasti

raastetulta. Ruumiin päällä oli vanha harmaa takki, mikä paikkapaikoin

oikialla oli aivan läpi veristynyt, ja tummemmat pumpuliset housut,

lahkeet saappaan-varsissa.

Paarien ympärille oli hioutunut paitsi oikeuden-miehiä kaikki Hannulan

väki ja koko joukko uteliaita.

"Mitä teillä, Taavi Hannula, on tässä asiassa sanomista?" kysyi

äkkipäätä Varmanen ja katsoi samalla terävästi Taaviin, joka vaaleana

ja synkkänä seisoi taaempien rivissä.

Taavi säpsähti ja katsahti vähän epävakaisesti ympärilleen.

Hovilainen heitti häneen ilkeän, ilkkuvan silmäyksen.

"Kunnioitettava vallesmanni", alkoi Taavi, kooten mieltänsä, "te olette

tänne tulleet tuon hyvän naapurimme Hovilaisen toimesta. Tiedänhän

minä, että hän teille on syyttänyt minua murhasta muka, mutta toivon

kuitenkin, ett'ette te, enemmän kuin kukaan muukaan, joka minun tuntee,

taida silmänräpäykseksikään sitä todeksi uskoa. Tuon syytöksen lykkään

tässä heti takaisin, ja Hovilaista vastaan nostan --"

"No, jättäkäämme sikseen mitä se taikka se uskoo", keskeytti

Varmanen vakavasti ja samalla sävyisesti, "ja pysykäämme itse asiassa.

Milloin, minkätähden ja miten menitte illalla tuonne niin sanotulle

Rossin-haudalle? selittäkää ne kohdat lyhyesti ja puhtaasti".

"Taisi olla noin yhdeksän aika illalla, kun läksin rantaan kävelemään",

selitti Taavi. "Haudalle kun tulin --"

"No, no, odottakaas! Missä tarkoituksessa te menitte rantaan?" kysyi

nimismies.

"Ilman vaan, kävelemään", vastasi Taavi, katsahtaen alas.

"Väsynyt työmies kävelemään, kyllähän se kuuluu uskottavalta", virkahti

Hovilainen.

"Olitteko yksin?" jatkoi nimismies kysymyksiään. "Olitte, no. Näittekö

Jooseppia, oliko tämä ennen teitä mennyt samaa tietä vai tuliko hän

jälestä?"

"Näinhän minä hänet; hän tuli jälestäpäin".

"Tapasitteko sitten kävellessänne toisianne ja puhelitteko keskenänne?"

"En minä muuta kuin näin hänet, niinkuin sanoin".

"Missä?"

"Tästä vähän matkaa viidakossa".

"Viidakossa! Ette siis silloin tiellä olleet?"

"Minä olin tien poskessa kun Joppi meni sivutse. Sattuuhan sitä

poikkeemaan mihin milloinkin", vastasi Taavi jokseenkin maltittomasti,

sillä hänestä rupesi käymään tuskalliseksi tämä tarkka kyseleminen.

"No, piiloon siis poikkesitte", puuttui Hovilainen taas puheesen.

"Minun tässä on tiedustaminen, odottakaa te kunnes teiltä mitä

kysytään", kääntyi Varmanen, nuhdellen, Hovilaiseen. "Sattumoisiltako

siis poikkesitte viidakkoon?" kysyi hän Taavilta taas.

"En suinkaan minä Joosepin tähden sinne poikennut", vastasi Taavi

kärtyisesti.

"No minkäs tähden?"

"Ilman vaan".

Hovilainen naurahti.

"Puhukaa suoraan ja selvään, jos mielitte päästä epäluulosta että

varsin menitte piiloon", lausui Varmanen. Rantaan läksitte kävelemään,

vaan tien poskeen poikkesitte. Kauvankos viidakossa olitte?"

"Sano nyt, Jumalan nimessä, -- teitkö siellä mitä?" voihkasi Lotta,

väännellen käsiänsä.

"No suoraan sanoen, minä taitoin vastaksia", vastasi Taavi, joka

silminnähtävästi oli vähän hätääntynyt, sillä hänen äsken kalpeat

kasvonsa rupesivat hehkumaan.

Hovilainen purskahti pilkkanauruun: "miehen työtä tosiaan, illan

ratoksi! Olisi toki luullut Taavi Hannulan, joka on olevinaan niin

viisas, voivan paremmin sommitella puolustusta itselleen".

"Teeskentelemätön totuus kuuluu usein vähemmän uskottavalta kuin taiten

tehty valhe", sanoi Hannulan Timo tyynesti.

"Vastaksia taitoitte; oliko teillä mitään asetta mukananne?" jatkoi

nimismies, luoden silmäyksensä kuolleen vammoihin.

"Ei muuta kuin puukko".

"Oliko Joosepilla asetta, näittekö?"

"Ei hänelläkään ollut".

"Näkikö Jooseppi teidät?"

"El".

"Hän meni sivutse; no, ja te nyt hänen jälestänsä?" kysyi nimismies

pyörittäen kynäänsä.

"Sitte minä en nähnyt häntä elävänä enää. Hovilainen on vallan

väärässä, kun luulee nähneensä meidät kalliolla yhdessä. Haudalle kun

tulin --"

"Oho, oho, nähdäänhän!" sanoi Hovilainen.

"Jatkakaa kertomustanne, Taavi", sanoi nimismies.

"No rotkolle kun tulin, huomasin Joosepin ruumiin alahalla".

"Joosepin ruumiin, sanotte", keskeytti nimismies. "Mitenkä te heti

tiesitte että se Joosepin ruumis oli?"

"Enhän minä heti tiennyt, sitten näin", oikaisi Taavi vähän hämillänsä.

"No entä sitten?"

"Sitten toin sanan kotiin, ja sitten tuotiin ruumis tänne".

"Ja siinä sitten kaikki mitä tiedätte", lausui Varmanen. "Ei se hyvin

paljon ole, se on varma. -- Mitä teillä Rossin rotkolle asti oikeastaan

oli tekemistä? -- ja yksin tallustella pitkin rantoja puoleen yöhön

asti. -- Tuntuu melkein siltä kuin salaisitte jotakin. Mutta olkoon se

oma vahinkonne; sen vaan sanon, että jos ette oikeudenkaan edessä anna

tyydyttävämpiä tietoja, voipi teille käydä huonosti. Onko Ville

Savolainen täällä?"

Renkipoika Ville Savolainen astui esille joukosta.

"Näitkös Taavi Hannulan illalla kävelevän kalliolla?" kysyi Varmanen.

"Näin ja tunsin heti", vastasi Ville.

"Oliko hän yksin?" jatkoi nimismies.

"Ei, rinnan kulki Joppi", vastasi taas Ville aivan valmiisti.

"Ja Hovilainen päättää samaten", kääntyi nimismies Hovilaiseen.

"Aivan niin!" oli vastaus.

"Te kuulette, Taavi!" sanoi nimismies.

Taavi oli seisonut siinä synkeänä ja miettivänä, nyt kohautti hän

olkapäitään ja lausui:

"No oli minun seurassani toinen mies, mutta ei se Joppi ollut!"

"Aha!" virkkoi Varmanen tarkistuen. "Miks'ette sitä heti sanonut?"

"Koska en voinut uskoa, että minua oikein toden perään tässä pidetään

murhamiehenä, niin en huolinnut niin tarkkaan kertoa", vastasi Taavi.

"Niin tärkeätä kohtaa ei olisi pitänyt jättää mainitsematta

lyhykäisimmästäkään kertomuksesta", muistutti Varmanen. "No miten nyt

kuuluu kertomuksenne?"

"Kun viidakosta astuin", kertoi Taavi, "tuli vastaani eräs nuori

herrasmies -- harmaissa vaatteissa, matkaväsky kupeella. Hän tervehti

minua ja kysyi, oliko oikealla tiellä, mikä vie Ratasmäelle. Minä

siihen sanoin, että hän oli poikennut polulle mikä vie taloihin, ja

ohjasin häntä oikealle uralle. Hän oli minusta jo vähän matkaa astunut,

niin tulin aatelleeksi että miten hän osannee Rossin-haudan poikki,

siellä kun tie kääntyy Onkamolle. Minä siis juoksin hänen jälkeensä ja

tarjouduin oppaaksi vähäksi matkaa. Siinä kuljettiin ja puheltiin yhtä

ja toista, en niitä niin muista enään; ihaniksi hän sanoi seudun

näkö-aloja, seisahtui usein ja kysyi milloin mitäkin kohtaa sekä

mainitsi poikenneensa Kokkomäelle --"

"Sanoiko hän teille nimensä?" tiedusti nimismies.

"Sanoi, mutta min' en muista sitä enää. Rossin-haudan toisella puolella

erosimme, ja minä käännyin kotiin päin. Pari askelta astuttuani kilahti

joku jaloissa, se oli putelin pohja. Se johdatti minun mieleeni

Joosepin; minä aattelin, mihinkähän tämä oli mennyt, vieläpä pelkäsin

että hän juovuspäissään voisi tehdä jotakin pahaa vieraalle, jota

vast'ikään olin saattanut. Samassa sattuivat silmäni erääsen mustaan

esineesen mikä näkyi rotkosta. Minä astuin kallion reunalle, ja kas

kauhua! Joosepin ruumis se oli mikä makasi tuolla alaalla. Minä

koettelin parista kohdin päästä suoraan alas, mutta olin vähällä kaatua

kuoliaaksi, kun on niin jyrkät kalliot siinä, ett'ei saa jalansijaa.

Tältä puolelta tiesin solan, jota myöten taisin laskeutua alas ja

kiveltä kivelle hyppien saavuin siihen paikkaan, missä Jooseppi oli.

Hän oli pudonnut nurinniskoin alas, pää on puhki takapuolelta niinkuin

voitte nähdä, henkeä hänessä ei ollut enää, minä nostin hänet

ylemmäksi. Silloin tuli sinne Hovilainen ja rupesi huutamaan, että minä

olen murhamies ja että hän saattaa minut rautoihin. Niin uhaten hän

meni matkoihinsa ja taisi kohta ajaa teidän luoksenne, herra

vallesmanni. Minä nousin taas kalliolle ja kiirehdin kotiin

ilmoittamaan mitä oli tapahtunut, ja sitten ha'imme veneellä ruumiin

tänne. Sen verran tässä asiassa tiedän, ja Jumal'auta! totta on joka

sana, minkä nyt olen puhunut".

Hiljaisuus vallitsi kotvasen. Nimismiestä ja lautamiehiä näkyi

ilahuttavan Taavin lujempi käytös. Timo ja Lotta vetivät keventävän

huokauksen.

Hovilainen keskeytti äänettömyyden, sanoen epäilevällä irvistyksellä:

"Kaunis puhe, vahinko vaan ett'ei tuota vierasta herraa todellisuudessa

taida olla olemassa, eikä ottamassa Taavin tekoja niskoilleen".

"Olenkos minä häntä syyttänyt?" vastasi Taavi vihaisesti Hovilaiselle.

"Olkaahan vaiti", virkkoi nimismies.

"Mitä tuohon vieraasen herraan tulee, niin kyllä siitä selvä saadaan

onko semmoinen täältä kautta kulkenut vai eikö. Niin pitkällä välillä

on kymmenenkin ihmistä hänet nähnyt".

"Kukas sen tietää", arveli Timo; "tässä ei ole asumuksia likellä polkua

muita kuin nämä kaksi taloa ja Sota-Matin mökki metsässä. Paitsi sitä

olivat ihmiset jo levolla --"

"Sota-Matti -- häntä on kuulusteltava tässä asiassa", virkahti

nimismies. -- "Te luulette siis Joosepin pudonneen kalliolta

kuoliaaksi?" sanoi hän sitten, kääntyen Taaviin.

"Niin luulen", oli vastaus.

"Te luulitte hänen pudonneen takaperoisin", sanoi nimismies tarkastaen

ruumista, "mutta hänellä on vamma myös tässä oikeassa ohimossa, ja

oikea käsi näyttää olevan katkennut taikka nyrjähtänyt pois sijoiltaan

-- hm -- ja koko oikia sivu on rusikoittu. Miten sitä selitätte?"

"En minä muuta tiedä, kuin että seljällään hän oli, kun hänet näin",

vastasi Taavi.

"Oliko vainajalla mitään erinomaista tautia?"

"Ei siitä siihen asti ollut tietoa", vastattiin, "mutta juovuksissa hän

oli melkein joka päivä".

"Illallakin?"

"Kyllä minusta ainakin näytti siltä kun hän sivutse meni", vastasi

Taavi.

"Selvä hän oli viikkokausiakin, sen voin minä todistaa", virkkoi

Hovilainen.

"Te taidatte vainenkin vihata Hannulaisia", sanoi nimismies äkkiä

kääntyen Hovilaiseen, joka vihaa hehkuvilla silmillä katseli Taavia ja

Timoa eikä ehtinyt muuttaa muotoansa, ennenkuin nimismies siitä oli

lukenut hänen tunteensa.

"Ei suinkaan, ei mitenkään!" vakuutti Hovilainen. "Päinvastoin oli

meidän välimme käydä aivan läheiseksi, josta kuitenkin Jumala ajoissa

varjeli --"

Timo ja Taavi hymyilivät pilkallisesti, huolimatta kuitenkaan vastata.

"Te olette kuulleet Taavi Hannulan selityksen", sanoi nimismies;

"vieläkö nyt pysytte luulossanne?"

"Vielä, jopa vahvemminkin", vakuutti Hovilainen. "Taavin selitys oli

alusta pitäen jotenkin epäselvä ja ristiriitainen, kuten herra

nimismies ja tässä läsnä olevat lautamiehet niinkuin minäkin olen

huomannut. Tuo herra josta hän sitten kertoi, on hänen oma keksimänsä.

Joosepin kanssa hän kulki rantakalliolla, näkihän sen Ville

Savolainenkin".

"Ville Savolainen! Tunsitko Joosepiksi sen miehen, minkä illalla näitte

Taavi Hannulan kanssa kulkevan kalliolla?" kysyi Varmanen.

"Jooseppi se oli, vaikka vannoisin", vastasi Ville.

"Ei sinun valaasi täällä vaadita", sanoi nimismies; "ja tokko sinä

tuntenetkaan riittävästi valan arvoa".

"Eiköhän, syksyllä hän alkaa rippikouluansa", ilmoitti Hovilainen.

"No Ville, minkälainen lakki oli sillä miehellä, jota sinä arvelet

Joosepiksi?" kysyi nimismies.

"Aivan yhdenlainen kuin Joosepin jokapäiväinen lakki", vastasi Ville.

"Samasta kankaasta niin ja kuosista -- silläpä hyvät silmät on,

kyllähän siin' on luotettava todistaja!" virkkoi Timo Hannula

pilkallisesti.

"No mitä Taavi arvelee", sanoi nimismies; "oliko semmoinen lakki

herralla, vai hattuko hänellä olikin?"

"Lakki, mutta ei se semmoinen ollut kuin Joosepin".

Saapuvilla olevilta uteliailta kuulijoilta kysyttiin nyt, tiesivätkö he

tästä asiasta mitään, mutta ei ollut kukaan kuullut eikä nähnyt ei

mitään.

Tunnettu on talonpoikain vastenmielisyys todistamaan toisiansa vastaan,

he aina pelkäävät kostoa. Ja tämä rikos-asia oli vielä niin kireä,

ett'ei siihen kukaan pakotta ryhtynyt enempää syyttämään kuin

puolustamaankaan.

Mentiin nyt Rossin-haudalle, jatkamaan tutkimusta itse tapaturman

taikka murhan näyttämöllä.

Heti havaittiin siellä, että polku oli runsaasti viisikolmatta askelta

jyrkkäyksen reunalta, ja että paikka oli pikemmin viettävä maalle kuin

järvelle päin. Polulla kulkija ei siis olisi voinut pudota eikä vieriä

syvyyteen ilman toisen ahdistamatta.

Lasi-kappaleita särkyneestä pullosta löydettiin, ja joku joukossa

arveli Joosepin käyttäneen pulloansa puolustusaseeksi.

Sitten kompuroittiin alas samaa tietä, jota Taavi sanoi illalla

kulkeneensa. Moni joukosta jäi jälkeen taikka kääntyi takaisin.

Hovilaisen jalka liukahti kostealla kivellä, patroona putosi järveen ja

olisi uponnut, ellei toinen lautamiehistä olisi kaapannut häntä takin

kauluksesta kiinni. Mutta ei mitkään vastukset voineet pidättää häntä

tässä hänen mieltänsä kiinnittävässä tutkimuksessa.

"Mutta jos Taavi on syössyt Joosepin kalliolta alas, mitäs hänen

tarvitsi tänne vielä vaivata itseänsä kuollutta katsomaan?" arveli

syrjässä toinen lautamies nimismiehelle.

"Hm!"

Taavilta kuulusteltiin miten ruumis oli maannut.

Se oli maannut selin paadella, vähän oikialle painuneena, mutta pää ja

oikia olka ja käsi olivat sattuneet kivikkoon paaden alapuolella, ja

joku terävä kivi siinä oli tehnyt tuon hirveän haavan takaraivoon.

Kiviä katseltiin, mutta ei niissä nähty teräviä eikä monta veristäkään

Taavin osoittamalla alalla.

"Tosiaan!" huudahti Taavi, "nyt muistan. Hovilainen potkasi niitä

järveen. Silläkin tuo kavala tarkoitti minun turmiotani".

"Vai niin!" vastasi Hovilainen; "nyt minäkin muistan, ja ilmoitan

teille, jotka Taavia olette pitäneet niin erittäin hyvänä ja hurskaana

miehenä: minunkin henkeäni hän uhkasi ja ahdisti niin että tuskin

pääsin veneesen. Siinä on joku kivi jalkani alla saattanut sijaltaan

kääntyä, mutta en minä niistä ainoatakaan ole potkaissut veteen, sen

voi Ville todistaa. Ville, missä olet!"

"Täällä!" huusi Ville vähän matkan päästä, vuoren kolosta, minne hän

nuoruuden notkeudella oli kiivennyt.

"Mitä sinä siellä teet, täällä sinua tarvitaan", huusi hänen isäntänsä.

"Kirveen löysin", vastasi Ville.

"Ahaa! Siinä taitaa olla se terävä ase mikä teki haavan Joosepin

takaraivoon. Nähdäänhän!"

Poika toi kirveen esille, se tarkasteltiin: varressa oli niinkuin veren

jälkiä, mutta raudassa ei eroitettu mitään, vaikka kuinka käänneltiin.

"Taavin kirves", virkkoi joku, ja niinpä näkyi olevan, sillä varressa

oli puukolla piirretty T.

"Tunnetteko tätä?" kysyi nimismies ojentaen kirveen Taaville.

Taavin samaten kuin useimpien läsnäolijoinkin kasvot olivat

hämmästyneen näköiset. Hovilainen vaan oli hyvillään.

"Kyllä se on minun -- mitenkä lie tänne joutunut", vastasi Taavi.

"Te sanoitte äsken, ett'ei teillä eikä Joosepilla ollut asetta eilen

illalla, ja nyt kuitenkin löytyi täältä teidän kirveenne. Saa nähdä,

pitääkö muu puheenne paremmin paikkansa", sanoi nimismies nyt aivan

ankarasti, ja läksi lautamiesten kanssa kapuamaan kalliolle takaisin.

Muut seurasivat jälestä.

Ylähällä puheli nimismies vähän aikaa syrjässä lautamiesten kanssa, ja

lähetti toisen kutsumaan Sota-Mattia kuultavaksi. Sitten palattiin

Hannulaan, nimismies vielä antoi käskyjä ruumiin säilyttämisestä

leikkausta varten, ja erosi sitten seurasta.