Tyynevesi on tavallisen iso järvi, pisin lounaasta koillista kohti.
Pohjosesta siihen juoksee joki, jolla toisin paikoin on hiukan
leveyttä, vaan joka taas toisin paikoin katoaa soihin ja rämeisin;
melkein näkymättömänä se laskee kaihlaiseen Mertalahteen, mikä kapean,
heinäisen salmen kautta yhtyy Tyyneveteen. Alapäässä taas tämä on
yhdistyksessä muitten vesien kanssa Vipakosken ja muitten koskien
kautta. Tyyneveden pohjoisranta on melkein pitkin pituuttansa korkea,
kallioinen. Siinä on aivan kuin suoja-seinä rajuja pohjatuulia vastaan,
ja sen johdosta ehkä järvi on nimensä saanut. Korkein kohta on
Kokkomäki, siellä kokoutuu Juhannus-iltoina tämän puolen nuoriso, ja
sieltä on mitä viehättävin näköala. Sitten rantavuori vetäytyy,
vähitellen aleten, suoraan pohjoiseen; sen itä-rinne loppuu yllä
mainittuihin rämeisin, joittenka toisella puolella alkaa avara metsä.
-- Jo vanhastaan on ollut polku, mikä valtamaantieltä ruununmetsän ja
Hannulan metsän läpi ja rannempana aivan kallioilta on vienyt Onkamon
kylään, heittäen Kokkomäen juurella haaran Hovilaan ja Hannulaan, mitkä
talot ovat noin puolen venäjän virstan päässä rannalta. Sittemmin, kun
rautatie tuli valmiiksi, on tätä polkua ahkeraan käytetty. Rannalta se
on jatkettu suoraan yhteyteen talvi-tien kanssa, jota myöten sen aikaa
kuin suot ovat jäässä hevosellakin pääsee Ratasmäelle; ja kesäaikana
taas kulkevat sitä kaikki ne, jotka jalkaisin pyrkivät näiltä tienoilta
rautatielle. Norojen yli on laskettu porraspuut, ja on siis tämä
jalka-matka vaaraton, jopa hauskakin vaihteleviin luonnon näyttämöihin
nähden. Yksi on kohta kuitenkin kamala kansan mielestä, pitkän virstan
paikoilla Hannulan tiehaarasta, Siinä on vuoren-vierros tapahtunut.
Alla on pieni lahdelma, kallio-seinät kahden puolen. Lahdelman
pohjukassa ja siitä alkavassa rotkossa on suunnattoman suuria
kiviröykkiöitä. Lahden ulkopuolella, tuonnemman kallioseinän takana
taas on muodostunut kivilohkareista saari, Kolusaareksi sanottu. Tuo
kolkko vuorenrotko on pahassa huudossa: siinä sanotaan nähtävän
kummituksia. Kerrotaan näet, että suuri pahantekijä nimeltä Rossi,
kuletettaessa talvis-aikana läänin vankilaan, oli onnistunut pakenemaan
maallisen vallan kädestä, mutta korkeampi valta oli kohta katkaissut
hänen karkunsa ja kutsunut hänet ijankaikkisen oikeuden eteen.
Seuraavana keväänä löydettiin hänen mädännyt ruumiinsa täältä vuoren
halkeamasta, mihin hän, lumen peitosta pettyen, oli pudonnut eikä enää
ylös päässyt. -- Pari vuotta takaperin taas eräs metsänvartija Horonen,
hassuna väärän valan teosta, hirtti itsensä männyn oksaan tämän rotkon
reunalla. Tätä rotkoa sanotaan Rossin-haudaksi ja sieltä yösydännä
kuuluu huutoja ja sadatuksia, nähdään tulia ja kummituksia; lyhyesti,
luullaan siellä paholaisen peliään pitävän Rossin, Horosen ja muitten
kadotettuin kanssa. Vähemmän taikauskoiset ovat tosin selittäneet asian
siten, että näillä paikoin salapolttajat toimiskelevat -- lähistössä
asuukin tuo ennen-mainittu Sota-Matti; mutta muut ovat pudistaneet
päätänsä ja pitäneet luulonsa Rossin haudan hirmuista.
* * * * *
Aurinko oli mennyt mailleen, sammunut viimeinen rusko Kokkomäen kuusien
latvoilla. Järvi oli tyyni kuin peili, toisinaan vaan hiljainen
tuulahdus veti valkoisen viivan kirkkaasen vedenpintaan. Savuja nousi
talojen puolelta, lehmät kalistelivat kellojaan tarhoissa, lavakärryt
rasahtelivat kivisillä kujilla. Päivä oli päättynyt, ja päästiin nyt
kodin majoihin.
Kerttu viserti lepistössä, haukirastaat livertelivät männikössä, ja
samoinkuin lintuset lemmen liverryksiä vaihettivat, samoin kuiskaili
myös kaksi ihmis-sydäntä tänä ihanaisena iltana lemmen kuiskeita
toisillensa.
Taavi ja Anna olivat lehdikossa rannalle vievän polun poskessa.
"Taavi, oleppas siivolla -- muuten juoksen tieheni heti", sai Anna
sanotuksi ja koetti irroittaa itsensä sulhasensa käsistä.
"Jos pääset, se on toinen asia", vastasi Taavi.
Ja Anna ei päässyt.
"No, ei nyt taas tule aikaan sinun kanssasi", toruskeli Anna; "kuule",
jatkoi hän kiireesti ja uteliaasti, "puhuppas nyt isännän käynnistä
teillä. Mikä hänet teille saatti?"
"Istukaamme näin, niin puhun". Hän otti Annan polvellensa, istuutuen
sammaleiselle kivelle polun reuna-pensastossa; Anna ei huolinut
pitemmältä riidellä. Taavi alkoi: "Hovilainen kävi meillä. -- Hiljaa,
kuka tulee --"
He kyyristyivät ja tirkistivät lehdistön läpi.
"Joppi se vaan on", kuiskasi Taavi, "ja humalassa taas, sen näkee jo
kaukaa".
"Voi kun minä pelkään tuota Jooseppia", sanoi Anna kun Jooseppi oli
ohitse mennyt; "minä juoksen aina pakoon kun hän vastaan tulee".
"Hm! pelättäviä toisinaan ovatkin nuo hassunsekaiset", sanoi Taavi,
"mutta tämäpä tavallisesti on niin päissään, että pikkusormella syöksee
hänet ojaan. Eikä tuo edes viinaan kuole. Kyllä ei hänestä isoa
vahinkoa olisi. Hän varastaakin, kun ei muuten pääse tuhlaamaan meidän
varojamme viinaan. Tänään on kadonnut äidin hopeainen kello, ja kuka
senkin on vienyt muu kuin Joppi".
"Ai ai, emännän sievä hopeakello!" päivitteli Anna.
"Kyllä minä kohta häntä kovistelen tuosta kellosta", sanoi Taavi. --
"Jaa, Hovilaisen käynnistä alotin -- no, Hovilainen kävi meillä, ja
arvaappas millä asialla".
"Sano pois, en minä osaa arvata".
"Naimiskauppaa hieromassa minun ja Lydian välillä. Mitäs siihen sanot?"
"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Anna vähän nolosti. "Ota vaan
Lydia, joka on niin arvokas ja mahtava. Mitäs minä olen hänen
rinnallansa! Mutta en minä jouda tässä istumaan, minun täytyy tehdä
luutia, ett'en tyhjin käsin tule kotiin".
Hän yritti nousta pois, mutta Taavi taas veti hänet istumaan.
"Älähän kiirehdi, tehdään sitten yhdessä", sanoi Taavi. "Kuulehan, minä
en ollut ensin kotona, enkä siis tarkoin tiedä, mitä he isäni kanssa
puhelivat; mutta kun tulin sinne, niin sanoin heti suoraan, että Annan
minä tahdon, enkä Lydiaa".
"Voi sinua, mitäs sitä siinä menit sanomaan", virkkoi Anna
huolestuneena ja iloisena samalla. "Ilmankos hän oli niin vihainen
minulle, että oikein hirvitti. Herran tähden, hän pieksäisi minut, jos
hän tietäisi että nyt istun tässä sinun sylissäsi".
Hän hyppäsi erilleen Taavista, ja rupesi ahkeraan vastaksia taittamaan,
johon työhön Taavikin yhtyi.
"Mutta kyllä tuo Hovilainenkin on hullu, ja sulasta ylpeydestä", jatkoi
Taavi. "Hän sanoi minulle, ett'en minä saa Annaa enkä Lydiaa, ja
haukkui vielä päälliseksi. No, hänen kanssansa ei auta pitemmältä
puheleminen, enkä minä rupea nöyristymään hänen edessänsä. Toivonpa
saavani sinut ilman hänettäkin. Kyllä me tiedämme lait ja asetukset
tässä kohdassa, isäni ja minä; koska hän ilman syyttä estää
avioliittoa, niin voidaan oikeuden kautta pakoittaa hänet suostumaan,
ja hän vetää sakkoa vielä sitten".
"Herranen aika!" huudahti Anna. "Käräjiinkö tässä vielä pitäisi joutua.
Ennen olen naimatonna kaiken ikäni".
"Pahimmassa tapauksessa täytyy meidän odottaa kunnes tulet
täysiaikaiseksi", sanoi Taavi.
"Luovu sinä minusta", sanoi Anna huoaten; "saathan sinä paljon parempia
ja rikkaita tyttöjä".
"En luovu!" huusi Taavi. "Milloin sinä täytät kahdeksantoista?"
"Ensi Marraskuun seitsemäntenä päivänä".
"Siis lähes puoli neljättä vuotta vielä. Mahdottoman pitkä aika --
mahdotonta odottaa!" huokaili Taavi. "Ja jos sillä aikaa joku toinen
sinut vie minulta, mikäs minulle silloin tulee eteen; en uskalla
ajatellakaan sitä onnettomuutta".
"Hm! Kyllähän kaikki minusta köyhästä huolisi, -- ja minä heistä",
virkkoi Anna nirppasesti.
"Tiedänpä minä että kauppamies Sivelin on sinuun rakastunut", sanoi
Taavi ja katseli tarkasti Annaan.
Anna käänsi kasvonsa pois ja nauroi.
"Jaa, naura sinä", sanoi Taavi synkistyen.
"Sivelin on niin korea ja säädyllinen mies", sanoi Anna naurusuin ja
katseli Taavia viekkailla silmillä.
"No mene sitten Sivelinille, koska niin näyt häntä rakastavan",
virkahti Taavi kiukkuisesti. "Semmoiset ovat tytöt. Luota niihin".
Anna vaan nauroi.
"Nauraa pitää sinulle, Taavi, kun olet tuommoinen narri. Semmoisia
olette te pojat, niin itsekkäitä, että jota te kerran sanotte
rakastavanne, hän ei muka saisi kertaakaan enään katsahtaa toiseen
mieheen. Kuinka monta kertaa oletkaan kuullut sen, että sinua minä
rakastan aina hautaan asti, ja kuitenkin epäilet".
"Mitäs sitten narraat minua epäilemään, Anna -- armas, ainoinen
tyttöseni".
Hän taas likisti Annaa rintaansa vasten.
Anna sieppasi vastakset ja heitti häntä niillä.
"Nyt minun pitää mennä kotiin. Mutta muista Taavi, ei hiiskaustakaan
kenellekään, että täällä tapasit minua".
Taavi jäi yksin, seisoi vähän aikaa ajatellen, katkoen ja kierrellen
varpua käsissään ja astui sitten tielle.
* * * * *
Samalla aikaa kun Anna ja Taavi keskenänsä kuiskailivat lehdikössä,
istui Hovilan isäntä poikansa kanssa ongella Mertalahdella.
Ei ollut kala-onnea ukolla tänään, mutta siitä hän ei näkynyt väliä
pitävän. Synkeissä ajatuksissa hän istua kökötti onkivapa kädessä, eikä
huomannut, että aurinko jo aikoja oli laskeunut ja kotiin nyt
viimeinkin olisi lähdettävä.
Kateus ja ylpeys olivat uskollisia liittolaisia tämän miehen
luonteessa. Ne määräsivät hänen kaikki tekemisensä ja jättämisensä. Hän
kadehti kaikkia, jotka jollakin tavoin olivat häntä etevämpiä, ja
koetti aina päästä toisten edelle. Mutta ylpeys ohjasi hänet väärälle
tielle, mikä tosin alusta näytti vievän perille, mutta todella vei vaan
kauemmaksi onnesta. Yhteen aikaan olisi luullut häntä suureksikin
pohataksi pitäjässä. Hänellä oli runsaasti rahoja, häntä nimitettiin
patroonaksi, hän piti vieraanvaraista taloa ja seurusteli herrain
kanssa sitä innokkaammin kuta enemmän nämät hänen kukkaroansa
keventelivät. Vähät siitä! jos maksoi niin maittoikin. Olla päältäpäin
herran kaltainen ja herrana pidetty: siinä seisoi Hovilaisen mielestä
kansan koroittaminen ja sivistys. Tällainen halu tavataan useinkin, ja
yhdessä sen kanssa -- kummallinen vastakohta! -- tuo vanha viha herroja
vastaan. -- Maanviljelys, talonpojan oikea vaikutusala, jäi Hovilassa
takapajulle vuosi vuodelta, velkoja kasvoi kasvamistaan, ja ystävät
rupesivat samassa määrässä vähenemään. Herrat arvelivat: vaikk'ei tuo
ole oikea talonpoika, ei hän kumminkaan ole sillä sivistyksen kannalla
että häntä herrasväkeen voisi lukea. Pysy alallasi äläkä meitä kiusaa!
Semmoisia kiitoksia ajattelivat ihmiset, odottaessaan vielä viimeisiä
pitoja. -- Niin kääntyi asiat. Hovilaisen olisi pitänyt samalla kääntyä
ahkeruudella taloaan viljelemään ja alkamaan uutta, yksinkertaista
elämää. Ylpeys kumminkin kielsi: mitä ihmiset sanoisivat, he
nauraisivat ja pilkkaisivat häntä; kyllä entistä elämää on jatkettava,
vaikka millä keinoilla. Ennen hävitä kuin hävetä! Yksi noita keinoja
oli Lydian naittaminen rikkaalle miehelle. Mutta mistä semmoisen
otti? Lydia oli jo kuudenkolmatta vanha, eikä kuulunut soveliasta
herras-sulhasta. Pitikö tyytyä talonpoikaisiin tässä kohdassa? Kauvan
tinkaeli Hovilainen ylpeytensä kanssa, ennenkuin asian päätti. Omasta
mielestään alensi hän itsensä suuresti ja tarjosi samalla suuren
kunnian Hannulaisille, kun ehdotteli naimista Lydian ja Taavin välillä.
Ja arvattava siis on hänen vihansa, kun mainittu tuuma meni myttyyn.
Viha oli nyt kiihtynyt laveammalle. Hän ei ollut enää vihoissansa
ainoastaan Hannulaisille, vaan myös omalle perheellensä, itselleen ja
koko maailmalle. Miks'ei Miina estänyt minua menemästä, koska hän
kuitenkin oikein arvasi miten piti käydä? Muuten, jos Miina ja Lydia
olisivat olleet paremmin minun puolellani ja edistäneet minun tuumiani,
niin olisi toisin käynyt. Kyllä nyt ihmiset nauravat -- nuotkin jotka
vielä viimeisiä varojani ahmustavat. Hullu olin kun muutin tänne, koko
pesään. -- Mutta mistä nyt on apu haettava? Minun olisi ehkä pitänyt
paremmin hillitä itseäni noitten Hannulan moukkain edessä; olisin
voinut antaa hänelle Annan, -- onhan tämä sentään olevinaan ottotytär
talossani -- sopuun siten kumminkin olisimme tulleet, ja ehkäpä olisin
päässyt vetämään edes jotakin etua tuon visukintun rikkaudesta.
Vieläköhän voisi asiaa korjata -- mennä muka Hannulaan pyytämään
anteeksi -- ja joutua toisen kerran ulosajetuksi --
"Mitäs sinä lurjus tölläilet minuun, niinkuin härkä uuteen konttiin",
karjasi hän Villelle ja viskasi onget veneesen; "kiinni airoihin, että
päästään kotiin!"
Ville ei odotellut toista käskyä, hän oli jo kauvan pitkäksynyt tätä
turhaa istumista ja sentähden suu auki katsellut isäntään, milloinkahan
tämän tekisi mieli lähteä.
Venhe viilti vettä hyvällä vauhdilla, kohta päästiin salmesta ulos ja
sitten soudettiin pitkin rantaa. Ukko perässä oli taas vaipumassa
ajatuksiinsa, kuu hän yht'äkkiä huomasi vastapäätä olevalla rannalla
kaksi miestä. Kalliot olivat sillä kohdalla aivan puuttomat, niin
että järveltä taisi hyvin eroittaa nuo miehet, jotka kävelivät
Rossin-hautaan päin.
"Ketä tuossa kävelee ja heittelee käsiään, katsoppas", sanoi Hovilainen
Villelle ja osotti miehiin. "Eikös toinen ole Hannulan Taavi, hänen
sillä on ainakin käynti?"
"Hannulan Taavi se on".
"Entä toinen?"
"Jos lienee Joppi".
"Jos lienee Joppi", toisti Hovilainen ikäänkuin itseksensä. "Nyt ne
katosivat tuon niemen taakse. No nähdäänhän!"
Soudettiin eteenpäin. Hovilainen luuli kuulevansa ääniä rannalta; hän
keskeytti pojan soutua ja kuunteli, mutta ei kuulunut mitään. Poika
alkoi taas soutaa, taas kuului puheleminen ja kovemmin, vaikka se
hämmentyi airojen loiskeesen; taas käski isäntä olla soutamatta --
mutta ei kuulunut mitään. "Piru heidät vieköön", sanoi Hovila
suutuksissaan, "souda pois!" Villeä rupesi kammottamaan; tässä oli
se kammottava paikka, ja yö oli tulossa. Jos lienevät olleetkin
kummituksia nuo miehet, joita he olivat luulleet Taaviksi ja Jopiksi!
Nyt päästiin niemen ohitse, mutta samassa taukosi poika soutamasta ja
tuijotti rantaan, silmät pyöreinä päässä.
"Tuolla nyt ovat", virkkoi hän hätäisesti; "mutta kyllä ne ovat
kummituksia".
"Älä lörpötä, souda pois!" tiuskasi isäntä.
"Toinen on pitkällään, toinen pystyssä -- nyt ovat molemmat
kyykkysillään", kertoi poika pelon painamalla äänellä.
Kummallinen ajatus iski Hovilaisen päähän: veljenmurha.
Hän katseli kiinteästi rantaan.
"Käännä, mennään sinne!" huusi hän Villelle.
"Älkää menkö! Eihän sinne hirviä mennä", esteli Ville.
"Suu kiinni, ja tee niinkuin käsken".
Vastahakoisesti totteli Ville ja kohta venhe tärähti ranta-kivikkoon.
Paadella makasi kuolleena, kuten ensi silmäykseltä taisi päättää,
Jooseppi, ja vieressä seisoi Taavi, yhtä kalpeana kuin ruumis hänen
jalkainsa juuressa.
Hän oli laahannut hengettömän ruumiin ylemmäksi, aivan kallionrintaan
kiinni, eikä ollut huomannut lähestyvää venettä, ennenkuin se oli pari
syltä rannasta. Puhumatta hän tuijotti tulijoihin.
"Onko Jooseppi kuollut?" kysyi Hovilainen veneestä astuessaan.
"Kuollut on", vastasi Taavi käreällä äänellä, "kaiketi lienee pudonnut
alas kalliolta".
"Kaiketi, sanotte", sanoi Hovilainen lähestyen ja ankarasti katsoen
hänen silmiinsä; "ettehän te tarkemmin sitä tiedä, vaikka yhdessä
kävelitte".
"En minä hänen kanssansa kävellyt", vastasi Taavi.
"Ettehän te kävelleet hänen kanssaan", toisti Hovilainen pilkallisesti.
"Tietysti olette aivan syytön hänen kuolemaansa. Oletteko tänne uineet
vaiko lentäneet?"
"Mitäs tuo tolkuton puheenne merkitsee?" kysyi Taavi jyrkästi.
"Se merkitsee", vastasi Hovilainen juhlallisesti, "ett'ei Jumala salli
rikoksen peittyä eikä jäädä rankaisematta, se merkitsee että te olette
veljen-murhaaja, se merkitsee että tässä on kaksi vierasta-miestä teitä
vastaan, jotka --"
"Vaiti isäntä!" huusi Taavi. "Te vihaatte minua -- vaikka varsin
vähästä -- sen tiedän -- mutta ylen kauhean syytöksen rohkenette nyt
nostaa minua vastaan. -- Pois täältä, jumalaton herjaaja -- ja olkoon
viha meidän välillämme, koska niin olette tahtoneet."
Taavi puisti nyrkkiä hänelle ja astui askeleen häntä vastaan.
"Älä tule likelle, verinen poika!" huusi Hovilainen peräytyen paadelta
ja katseli kiviin veden reunalla, joista jotkut näyttivät
verittyneiltä. Vasemmalla kädellään torjuen Taavia vastaan, oli hän
hakevinaan niistä puolustusasetta, potkasi niitä paikoiltaan ja
järveenkin mitkä sai. Sitten astui veneesen ja käski Villen soutaa
kotiin.
"Ville, pane mieleesi se, että tuo Taavi uhkasi minutkin murhata",
sanoi hän pojalle, ja huusi lähtiessään Taaville: "Rautoihin tuommoinen
mies on omansa!"
"Mutta onkohan Taavi sen tehnyt", sanoi Ville.
"Pölkkypää sinä. Vast'ikään näimme Taavin ja Joosepin kulkevan pitkin
rantaa, ja kuitenkin arvelet sinä tyhmyydessäsi: onkohan Taavi sen
tehnyt. Mutta kuuleppas nyt tarkkaan mitä minä sanon. Tässä asiassa
tulet sinäkin tutkinnon alle, muista silloin oikein käyttää kieltäsi.
Jos siinä esiinnyt tavallisilla typeryyksilläsi, niin minä annan
sinulle selkään ja ajan sinut mieron tielle; mutta jos tahdot tietää
miten sinun tulee puhua, niin anna minun neuvoa itseäsi sanasta sanaan.
Siihen asti ole vaiti, muista se!"
"Voi, voi, enhän minä tiedä tähän mitään".
"Tiedät mitä tiedät, nähdäänhän. -- Vielä tänä iltana annan tiedon
nimismiehelle. Hae ha'asta Virkku niinpiankuin kotiin pääsemme. Mutta
souda riskisti nyt valkamaan, sieltä on kyllin vielä kiipeemistä
vastamäkeen".