Hovilan ja Hannulan isännät istuivat ja tupakoivat Hannulan isossa
pirtissä.
Hovilainen oli hyvillä mielin lähtenyt kotoansa, vaan harmistui jo
Hannulan pihaan astuessaan, kun näki siellä rovastin kiesit. Hän oli
käynnilleen valinnut päivän-ajan, jolloin tiesi naapurinsa levähtävän
ruoan jälkeen ja jolloin siis pyytämättä pääsisi tämän kanssa kahden
kesken puhelemaan; ja nyt, pahaksi onneksi, sattui sinne kolmas. Hän
vilkasi akkunaan. Jaa, siinä oli rovastin pää patalakkineen. Hänen ei
haluttanut astua sisään, sillä hän tiesi että rovasti oli alkava taas
tavoitella hänen ylellistä elämäänsä, ja Hannulan isäntä oli viimeinen,
jonka läsnäollessa hän olisi nuhteita suvainnut. Hän kääntyi siis
syrjään, kierteli ulkohuoneita, nousi veräjän ylitse ja tuli niin
kiviselle aholle, jossa edes takasin kävellen odotti rovastin
poislähtöä. Odottavasta on aika hidas, pienikin viivytys pitkä.
Hovilaisen otsa pilvettyi pilvettymistään; ja teeskennellyllä
mielihyvällä astui hän viimein Hannulan tupaan. Poistua oli sekin,
sillä Hannulaisten vastaanotto ei ollut ensinkään semmoinen kuin
Hovilaisen mielestä hänelle oli tuleva, nyt kun hän vuosien perästä
kunnioitti heitä käynnillään, Emäntä kiitti eilisestä, isäntä käski
istumaan ja tarjosi tupakkaa, vaan ei sanallakaan ilmoitettu ihmettä
eikä iloa hänen tulostansa. Kahvia tuotiin ja Timo alkoi harvasanaista
puhelua ilmoista ja vuosi-kasvuista, Hovilainen vastasi hajamielisesti
ja käänsi puhelun pitoihinsa.
"Jaa, meidän vieraamme olivat hyvin iloisalla tuulella eilen illalla",
sanoi Hovilainen. "Vielä viimeiseksi rupesivat avioliittoja
puuhaamaan".
"Vai niin tekivät".
"Niin, meidänkään perhettä eivät jättäneet rauhaan. En tiedä ketkä
lienevät huhunneet, että Taavi jokseenkin ahkeraan käypi meillä ja että
siis jotakin on muka tekeillä. Semmoisia juoru-kontteja ovat meidän
hyvät pitäjäläisemme; nähdäänhän, kohta on Lydian nimi joka miehen
suussa --"
"Lydian?" keskeytti Hannula, katsahtaen vieraasensa oudoksuvilla
silmillä.
"Niin Lydian", jatkoi tämä. "Taavi on tietysti terve-tullut paljon
useamminkin -- Lydia ei ole niitä tyttöjä, jotka unhottavat mitä siveys
ja säädyllisyys vaatii. Mutta mitäs ilman aikojaan asian jättää niin
pitkiin kantimiin. Taavi ja te muut taidatte olla siinä luulossa, että
minä ja vaimoni olemme jyrkästi vastaan avioliittoa Lydian ja Taavin
kesken. Se luulo on väärä. Koska nuoret rakastavat toisiansa, niin mitä
minä muuta siihen, kuin suostun".
Hovilainen naurahti ja hieroi käsiään.
"Hm!" Hannulan isäntä veti pitkän savun piippunysästään. "Minä
puolestani luulin, että te jo olette valinneet vävyn -- jopa
herras-säädystä".
"Vai niin luulitte, he, he, he! Ei, kyllä se on parasta että itsekukin
pysyy omassa säädyssään".
"Siinä sanoitte ihan oikein".
"Niin, ja niin aattelenkin", vakuutti Hovilainen.
"Niin aattelen minäkin", vastasi Hannula. "Mutta juuri sentähden katson
parhaaksi, että se tyttö, minkä Taavi vaimoksensa valitsee, on
yksinkertainen talonpoikaistyttö, tottunut käymään käsin vaikka mihin
talouden toimeen, jopa raaempaankin. Ja sellainen tyttö ei taida olla
teidän Lydia".
"No ei, Jumalan kiitos", puhkesi Hovila sanomaan, "ei hän haise
navetalta eikä saastuta mitä likelle tulee. -- Mutta kyllä teidän,
veikkonen", jatkoi hän, hilliten vihansa kuohua, "täytyy heittää pois
nuo peräti vanhanaikuiset mielipiteet; johan nyt kansa muualla sivistyy
sivistymistään, miks'ei sitten teillä".
"Jos sivistys on siinä että työ heitetään pois, niin en minä
semmoisesta sivistyksestä anna penniäkään", vastasi Hannula tyynesti.
"Mutta mitäs, jos saan luvan kysyä", virkkoi Hovila, mitellen Hannulan
isäntää halveksivilla silmillä, "mitäs piioilla ja palkollisilla
tehdään, jos isäntäväen tulee ryhtyä joka ryöttään?"
"Missä toimelias talonväki, ja tyttäriä talossa, siinä sujuvat työt
ilman piioitta -- missä taas isäntäväki on laiska, siinä ei ole
kunnossa talous vaikka olisi piikoja tusina", vastasi Hannula.
"Mitäs tässä joutavia väitämme!" ärähti Hovila. "pitäkäät viisautenne,
en minä sitä teiltä kadehti. Sen vaan tahtoisin tietää: onko se teidän
täysi tuumanne että olla vastaan sitä, vaikka itse sanon, kunniallista
ehdotusta, minkä teille tein; voisitteko todellakin tuottaa meille
häpeää ja pilkkaa tyhjäksi tekemällä naimiskaupan, josta ympäri
pitäjätä puhutaan niinkuin aivan valmiista?"
"Vaikka suututtekin, täytyy minun myöntää että täyttä totta tässä olen
puhunut", vastasi Hannula. "Mitä tuohon häpeään ja pilkkaan tulee, mitä
pelkäätte, niin ei meidän siihen syytä ole, että ihmiset tekevät
valmista asiasta, joka minun tieteni ei ole ollut alussakaan ja, kuten
toivon, jääkin alkamatta".
"No, no, mies", kiukkuili Hovilainen. "Kumminkin kääntyy häpeä teille
itsellenne; saarnatkaa vaan viisauttanne ympäri pitäjää, niin saavat
ihmiset nauraa. Mitäs minä tulinkaan teitä pidättämään lantatunkiolta,
jossa teidän on oikea paikkanne. Taavi on täysi mies puolestansa ja
toista mieltä tässä asiassa kuin arvokas isänsä. Nähdäänhän!"
"Taavi on isänsä kodissa ja leivässä", vastasi Hannula, "mutta tehköön
kuitenkin omassa asiassaan miten tahtoo. Varoittaa taikka hyväksyä, se
on minun tehtäväni, mutta en minä pakoittaisi häntä minun tahtooni
taipumaan jos voisinkin. Ja muuten, toivon ma, petytte, kun luulette
että Taavin ajatukset tässä kohdassa ovat toisellaiset kuin minun.
Voitte mennä kysymään, hän on tuolla tunkiolla hänkin".
Hovilan isäntä otti lakkinsa ja kääntyi jäähyväisiä sanomatta ovelle,
kun Hannula virkahti:
"Tässäpä tulee Taavi aivan kuin kutsuttu. Hän kai tulee katsomaan
miks'ei minua kuulu työhön".
Hovilainen arveli pikkusen, pitikö toiste puhua Taavin kanssa vai
nytkö. Edellisessä tapauksessa jäi Taavi isänsä vaikutuksen alle,
jälkimäisessä taas oli nöyryytys kaksinkertainen jos Taavikin oli
vastahakoinen; mutta pois se; Taavi on myöntyvä, kenties
ihastuksellakin.
"Terve mieheen!" sanoi hän kääntyen Taaviin ja kätteli häntä. "Olin
aikeessa mennä kotiin, koska ruokalepo on pidetty ja työ taasen kutsuu,
mutta kun juuri satuitte tulemaan niin tahtoisin tietää teidän
mieltänne asiassa, mitä tässä isänne kanssa olemme puhelleet ja mikä
koskee teitäkin. Me puhelimme naimiskaupoista, ja isänne sanoi
suurimman toivonsa olevan, saada oikein raakamaisen miniän -- ha, ha,
ha -- hullulta se kuuluu, mutta niin hän sanoi selvillä sanoilla".
"Ha, ha, ha!" naurahti Taavikin. "Mutta eihän se totta mahtanut olla.
Ja enköhän minä saane huolta pitää, ett'ei se semmoinen tule".
"No tiesinhän minä!" huudahti Hovilainen ja väänti suutansa hymyyn.
"Teidän kaltaisella komealla nuorukaisella pitää olla komea ja
sievätapainen morsian. Jos on lupa arvata, niin luulenpa semmoisen jo
olevan, eikö niin -- nähdäänhän!"
Taavi nauroi.
"No en minä sitä ihan kielläkkään", sanoi hän, ja jatkoi sitten
vakaammin: "Minä olen useita kertoja päättänyt käydä teidän
puheillanne, minä olen halunnut saada selvälle kannalle asian, joka yöt
päivät on ollut mielessäni, mutta joka kerta on lapsellinen arkuuteni
minua pidättänyt. Mutta koska tässä nyt on alku tehty, niin rohkenen
ehkä lähestyä teitä pyynnöllä".
"Totta puhuen", puuttui Hovilainen puheesen, heittäen syrjä-silmäyksen
Hannulan isäntään, "sitä olen odottanut. Koska muut, vieraat ihmiset,
ovat älynneet, niin tottahan minäkin olen älynnyt, että jotain siinä on
tekeillä teidän ja Lydian kesken".
"Lydian?" virkahti Taavi, hämillään.
"Lydian ja teidän kesken kysymys on selvillä", kiirehti Hovilainen
jatkamaan. "No, ja koska minä tiedän pyyntönne ilman teidän
sanomattakin, niin tässä on käsi päälle, ett'en minä pane vastaan.
Mutta nyt --"
"Te petytte", huudahti Taavi, tarttumatta tarjottuun käteen, "te
petytte tytön suhteen".
"Petyn, sanotte", vastasi Hovilainen harmaankalpeana kiukusta, "itse
petytte".
"En minä Lydiaan olisi rohjennut nostaa silmiäni --" alkoi Taavi, vaan
ei saanut Hovilaiselta sen pitempää suun vuoroa.
"Ette ole rohjenneet -- no sitähän se oli. Kuulkaahan nyt Taavi".
Hän kun näki, ett'ei äkki-karkauksestaan ollut apua, koetti vielä,
eiköhän enemmän aatellessa oikea mies heitä rakkautta, kun varallisuus
on kysymyksessä.
"Kelpo poika voipi kyllä rohjeta kosia mahtavintakin talontytärtä; ei
siinä hukkaan mennä", ja Hovilainen heitti taas syrjä-silmäyksen
Timoon. "No, olemmeko selvillä? Arvelkaa visusti, nuori mies, ennenkuin
vastaatte".
"Ei tässä, isäntä, ole mitään arvelemista", vastasi Taavi. "Te petytte
tytön suhteen, sanon vieläkin, sillä ei se ole Lydia vaan Anna, jota
minä rakastan ja jota pyydän vaimokseni".
"Anna, meidän palvelijamme!" sanoi Hovila pilkallisesti ja ihmetellen.
"Anna, teidän otto-tyttärenne", oikaisi Taavi.
"Vai siltä siis se virsi kuuluu!" -- huusi Hovilainen. "Ja oikein
sopivat ovat siihen teidän juhlalliset käyntinne meillä, te kunnon
kosija. Tepä vasta kunnon miehiä olette, te arvokkaat Timo ja Taavi
Tarkkanen, johan minäkin nyt sen ymmärrän. Kunnon miehen tekoahan se on
saattaa minun tyttäreni ja perheeni kaikkein ihmisten puheenaineeksi,
ja sitten luopua leikistä. -- Vai piian siis tahdotte. Kuuleppas sinä
Taavi, Karja-Evan voit saada, jos Vimpelin Heikin kanssa sovit ja jos
se --"
"Kyllä nyt on parasta että lopetatte tuon kauniin puheen ja lähdette",
keskeytti Hannulan isäntä.
"Oikein Timo", huusi Hovilainen ja nauraa hekotti vihan vimmassa, "se
vielä puuttui. Kuuleppas! kuudettakymmentä käyn eikä vielä tähän asti
kukaan ole käskenyt minua ulos. Mutta tuleppas Taavi vielä minun
ovistani sisään, kyllä minä sinulle kurssin näytän".
"Voipi se pian tulla teillekin näytetyksi", vastasi Taavi, jonka veri
rupesi kuohumaan.
"Huuti, moukka!" karjasi Hovilainen, painoi lakin päähänsä ja kääntyi
ovelle, jonka Taavi jo oli avannut.
Vielä kerran mitteli hän julmilla silmillä Timoa ja Taavia, sylkäsi
lattiaan, meni ulos ja paiskasi ovea jälessään.
"Siinä se sivistynyt herra Hovilainen, hah, hah, haa", nauroi Hannulan
isäntä, kun ovi oli räjähtänyt kiini.
"Aivan hulluhan tuo mies on!" sanoi Taavi. "Mikäs siihen on syynä,
ett'ei hän anna Annaa, vaan pakkaa minulle Lydiaansa? Vaikka ei hän
sitä kumminkaan enää tee. -- Kummallinen ja ikävä asia tämä on!" lisäsi
hän totisesti.
"Herranen aika, mitä ääntä täällä pidettiin", sanoi Lotta, astuen esiin
omalta puoleltaan. "En kuullut kaikkia, mutta sen verran tiedän, ett'ei
Taavin ja Annan naimisesta nyt tule mitään. Voi, voi kuinka ikävää! Ei
teidän olisi pitänyt niin suututtaa Hovilaista; hän kostaa meille sen
varmaan".
"Emmehän me tahallamme ole häntä suututtaneet", vastasi isäntä, "hän
vaan suuttuu, kun ei kaikki käänny hänen nenänsä mukaan. Hänen
ylpeytensä ei suvaitse, että köyhä orpo Anna menee naimiseen, ja oma
tytär joutuu kyöpeliin".
Ja Hannulainen naurahti.
"Voipihan Lydia vielä saada senkin seitsemän sulhasta, antaisihan Annan
rauhassa mennä Taaville", sanoi emäntä.
"Ei ne niinkään huoli Lydiasta", arveli isäntä, "hän kun ei tahdo olla
talonpoikainen eikä taas ole mamselikaan".
"En minä Annasta luovu, se on vissi, vaikka olisi kymmenen Hovilaista
vastaan", vakuutti Taavi.
"Hm!" virkkoi hänen isänsä. "Kävi miten kävi, syyttömät me olemme
Hovilaisen vihaan. Kostoa sanot pelkääväsi, Lotta; mitäs hän voisi
meille tehdä!"
"Häijy ihminen voipi paljon pahaa matkaansaattaa", vastasi Lotta,
päätänsä nyykytellen. "Maailmassa on pahalla laveampi valta kuin
hyvällä".
"Luottakaamme Jumalaan, ja pitäkäämme Häntä silmäimme edessä niin
myötä- kuin vastoinkäymisessä, niin sanoi rovasti äsken. Mutta nyt
työhön, tässä on kyllin kauvan turhaan viivytty".
Ja Hannulan isäntä ripusti paremman nuttunsa naulaan, heitti työnutun
hartioillensa ja meni Taavin kanssa työhön.
* * * * *
Kiroten kulki Hovilan isäntä kotiin päin.
"Pirun pöllöt! Kopeilevat tyhmyyttään ja raakuuttaan, ja ovat niin
rikkaita muka, ett'ei kysytä onko miniä varakas vai kerjäläinen.
Tiennevätkö nuo tomppelit minun tilaani? Mutta älä huoli, Timo! Vielä
olen pystyssä, ja nähdäänhän kumpiko meistä ennen häviää".
Hän puisti nyrkkiä Hannulaan päin.
"Äh kun harmittaa että tuosta tuli puhe ill --"
Hän jäi suu auki hämmästyksestä, sillä käännyttyänsä havaitsi hän
toisen miehen edessään, joka oli tullut vastaan hänen huomaamattansa.
"Ahaa, Jooseppihan se onkin", huudahti hän kun tunsi tulijan.
Tämä oli tavallisen pitkä, hyvin hoikka mies, pari kolme vuotta Taavia
vanhempi, vaan paljon vanhemman näköinen. Hänen kasvonsa juonteet
olivat säännölliset ja hyvin Timo Hannulan kasvojen kaltaiset, vaan
enemmän terävät; sisään-painuneet silmänsä milloin tuijottivat
tuikasti, milloin himmenivät ja katselivat tylsästi ja ilman määrättä
maailmaan. Niskansa oli vähän koukussa ja käyntinsä epävakainen.
"Voi sinua, kovan onnen kantamaa", sanoi Hovilainen, "meneppäs nyt
kotiin kuulemaan miten siellä Taavin naimisista keskustellaan, ja
päätetään jättää sinut aivan tyhjäksi mieheksi, vaikka olet isännän
poika yhtä hyvin kuin Taavikin.
"Kuka päättää?" kysyi Jooseppi, aivan kuin unesta havahtuen.
"Kukas muu kuin isäsi Timo ja velipuoles Taavi", vastasi Hovila.
"Minä tapan ne", kiljasi Jooseppi, purren hammasta.
"Kyllähän sinussa siihen miestä olisi, löperö", sanoi Hovila, nauraen
pilkallisesti.
"Nähdäänhän!" vastasi Jooseppi, Hovilaista matkien.
"Lainatkaa minulle rahaa", sanoi hän sitten äkkiä.
"Rahaa? Minäkö?" vastasi Hovila. "Ei minulla ole rahaa, pyydä
isältäsi".
"Kyllä minä takasin maksan", vakuutti Jooseppi.
"Kyllähän minä sen tiedän", vastasi Hovila hymyilIen pilkallisesti;
"jos minulla olisi, niin antaisin, koska ei oma isäsi suo sinulle
penniäkään rikkauksistaan. Tarvitseisit kyllä, Jooseppi-parka, vähän
kurkun kostuketta suruissasi".
Hovilainen kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.
Jooseppi seistä tollotti vähän aikaa yhdessä kohdin ja sitten
vintturoitsi tiehensä.