Hannulan tilalla oltiin seuraavana päivänä, niinkuin ainakin, ahkerassa
työssä, pellon lannoituksessa syys-kylvöksi. Isäntä itse ja hänen
poikansa olivat ensimmäiset työntekijät, eikä täällä pitkään levähdelty
taikon nojalla.
"Eikö se ole rovasti, joka tuossa tulee yhden istuttavissa kiesissään",
virkkoi Taavi, nyykähyttäen päällänsä tienhaaralle, mikä nousi taloon.
"Niin on, näen-mä," päätti hänen isänsä, otti takkinsa hartioilleen ja
läksi astumaan kotiin.
Siistittyänsä itsensä ja vaihdettuansa työtakin puhtaampaan ja
eheämpään, meni hän sitten vierasta tervehtimään.
Rovasti Valander oli noin kuudenkymmenen vanha mies. Hänen kasvonsa
ilmaisivat sitä puhdasta sydämen hyvyyttä, mikä oli saattanut hänet
niin rakastetuksi hänen seurakunnassansa, että yleiseen hoettiin:
"semmoista rovastia toista ei ole".
Hän istui, isännän astuessa sisään, pöydän ääressä ja puheli Lotan
kanssa, joka seisoi uunin luona ja puhellessaan veteli sormiansa niin
että nivelet naksahtelivat.
"Hyvää päivää, Timo!" tervehti rovasti, nousten istuimeltansa.
Timo pisti kättä rovastille ja silitti sitten tukkaansa. "Mitä kuuluu?
Tervennä olette, toivon ma?" kysyi rovasti.
"Kiitoksia kysymästä, hyvä rovasti", vastasi Timo; "tervennähän tässä
on oltu, eikä tältä kulmalta kuulu juuri entistä enempää. Rovasti
näyttää myös, Jumalan kiitos, riskiltä."
"Ei kehumista, ei kehumista; vanhuus voittaa ja kihti käypi kovemmaksi
vuosi vuodelta. -- Kuulkaas, emäntä", lisäsi rovasti kääntyen emäntään,
joka oli aikeessa mennä ulos; "kahvia ette tarvitse keittää, johan
päivä kohta on puolessa; mutta jos saan luvan tarjoutua teille
päivällis-vieraaksi, niin voisimme tässä Timon kanssa vähän pitemmältä
pakista -- mutta ei mitään erityisiä laitoksia minua varten, muistakaa
vaan se! -- Jaa", jatkoi hän sitten isännälle, "niinkuin tiedätte, olen
tätä ennen toisinaan tehnyt voi-kauppoja Sivelinin kanssa; samassa
tarkoituksessa kävin nytkin hänen luonansa, ja sieltä teki mieleni
pistäytyä teitäkin katsomaan. -- Maanantaina aijon lähteä Helsinkiin
hakemaan sikäläisien lääkärien luona apua taikka neuvoa tuohon
kiduttavaan kihtiin. Jotain sitä täytyy koettaa, jotta kestäisi taas
lähteä talvelle, Saa nähdä kauvanko siellä pitävät. Virka-vapautta
tosin on minulla kuusi viikkoa, mutta koska ei toista ollut määrätä
minun sijaisekseni kuin Altman, joka on vanha mies hänkin, niin en
malttaisi viipyä."
"Kyllä apulainen niin ikä-miehelle kuin herra rovasti on, olisi jo
sangen tarpeellinen", sanoi Timo.
"Kyllä vaan", vastasi rovasti. "No onpa minulla toivoa saadakin.
Erään vanhan tuttavan poika pääsee vuoden päästä papiksi, ja meidän
välillämme on ollut puhe että sitten pyytäisin hänet apulaisekseni. Hän
on jumalinen nuorukainen, jommoisen se kallis virka vaatii -- etenkin
tähän aikaan, jolloin meistä jokaisen, niin nuoren kuin vanhankin,
tulee olla valpas vartija Suomen Siionin muureilla".
"Jaa, niinpä se on", myönsi Timo.
"Jumalattomuus leviää leviämistään", lausui rovasti; "pappeja vihataan
ja pilkataan, Jumalan sanaa ylenkatsotaan, -- niin ainakin suuressa
mailmassa. Jos kutsutaan jumalisia luentoja kuuntelemaan, ei tule
kuulijoita olleskaan; mutta annappas kun Ruotsista tulee Bergen ja
Geijerstam, kyllä silloin ovat salit täpösen täynnä -- ja, mikä
ikävintä on, jotkut maamme suuret sanomalehdet puolustavat heidän
julkista jumalan-kieltämistänsä ja julkista hävyttömyyttänsä, vaikka
niiden velvollisuus -- ainakin meikäläisten, yksinkertaisten ihmisten
käsityksen mukaan -- päinvastoin pitäisi oleman se, että lujana seista
kirkon ja siveyden puolella".
"Maailmassa ovat ihmiset jo niin ylen viisaat ja sivistyneet, ett'ei
heille meidän vanhat opit enää kelpaa, sentähden kääntyvätkin he
Keijustammiin", arveli Hannulan isäntä.
"Suurin sivistys on suurin raakuus, sanoi kerran eräs ankara nuori
pappi, ja siitäpä näyttää, että semmoinen on maailman sivistys.
Johtavathan nykyiset viisastelijat ihmisen sukuperää eläimistä sekä
saarnaavat rajatonta vapautta luonnon himoille."
"Eivätköhän ne, jotka ihmisen alentavat eläväksi, kohta julista myös
ihmistappoa ja murhaa rangaistusta ansaitsemattomiksi", arveli taas
Hannula.
"Jopa senkin tekevät anarkistat", vastasi rovasti.
"Jaa antikristat?"
"Tosin, mutta minä sanoin anarkistat s.o. vallanhajoittajat,
lyhykäisesti selittäen".
"Vai niin -- vai niin pitkälle on jo maailmassa menty!" ihmetteli
isäntä, päätänsä pudistellen.
"No miten on näillä tienoin uskonnollisen ja tiedollisen elämän laita
ollut sitte kun viimeksi täällä kävin?" kysyi rovasti. "Onko hihhuleita
taikka muita harha-uskoisia ilmaantunut; onko Jaaran Jussi ehtinyt
tänne asti?"
"Ei vielä", vastasi isäntä. "Mutta sanovat, että hän tuolla
naapuri-pitäjässä jo saarnata pauhaa niin että kävyt kuusista tippuvat;
ja sisko-elämä kuuluu siellä kukoistavan".
"Hm, no mitenkäs! Ja tuommoisille nyt kaikin voimin puuhataan
erikois-lakia. Kyllä heitä sitten nousee joka nurkkaan."
"Kumminkin pani kirkonkokouksessa meidän lähettiläs kiven kovaan
vastaan", sanoi Hannula.
"Ja siitä olkoon hänelle kiitos ja kunnia!" sanoi pappi. -- "No onkos
tämä kyläkunta kansakouluun paremmin mieltynyt?"
"En juuri tiedä", vastasi Hannula.
"Mojuuvat niinkuin ennenkin, että koulunkäynnistä lapset käyvät
kelvottomiksi oikeaan talonpoikaiseen työhön; sanovat että nuori kansa
käy opista ylpeäksi ja pyrkii vaan seminaariin taikka muuten
herrastelemaan".
"Kansakoulun hedelmä on tulevaisuudessa", sanoi rovasti. "Kun koko
kansa on koulun sivistyksestä osalliseksi tullut, ei pääse enää toinen
siinä suhteessa esille vetämään paremmuutta toisen rinnalla. Mutta,
paitsi sitä, oikea sivistys, joka sisällistä ihmistä sivistää,
ei paisuta, silla se perustuu jumalanpelkoon. Jumalanpelko on
viisauden alku, näet. Ja Jesuksen Kristuksen elämäkerta on meidän
ojennusnuoramme; tuokoon meille elämä menestystä taikka vastoinkäymistä
-- kun siitä kiini pidämme, ei meitä edellinen paisuta, eikä
jälkimäinen sorra. -- Vaan jumalattomain sivistys vie pimeyteen eikä
valkeuteen. Ja surkea sanoa, sen tiellä rientää tuhansia ja taasen
tuhansia, iloiten ja pilkaten, ijankaikkiseen yöhön".
He istuivat ääneti kotvasen; jopa tulikin emäntä kutsumaan
päivälliselle.
Astuttiin nyt isoon tupaan. Tänne oli tullut Taavikin.
Taavi Tarkkanen oli kookas nuorukainen neljänkolmatta ijällä. Hänellä
oli säännölliset, mieluiset kasvot ja vilkkaat silmät; tukkansa oli
tummanvärinen ja ylähuulta koristi sievät viikset.
Taavin kanssa tervehdykset vaihdettua, istuttiin pöytään, jossa oli
tarjona tuoretta kalaa ja mannaryyni-puuroa.
"No, hyvän heinä-vuoden saitte täälläkin, puhui minulle äsken emäntä",
sanoi rovasti saadakseen puheen ainetta, "ja näyttää tulevan hyvä
vilja-vuosikin, kun vaan Jumala edelleenkin suopi sopivia ilmoja".
"Hyvät ovat toiveet runsaasta viljavuodesta", vastasi Hannulan isäntä.
"Mutta hinnat, ne ovat niin polkuisina, eikä kaupungissakaan vielä ole
tietoa, nousevatko syksyn puoleen vai mitä tehnevät. Taavi sieltä tuli
eilen".
"Olkaamme toivossa, muuta siihen emme taida", sanoi rovasti. --
"No Taavi on nyt saanut olla kotona isänsä apuna, kun hänen
asevelvollisuutensa on suoritettu".
"Jaa, se oli ikävä aika, kun Taavi oli poissa", sanoi emäntä.
"Mitä piti Taavi sotakomennosta?" kysyi rovasti, hymyillen,
nuorukaiselta.
"No, menihän tuo, kun ei kovin helteisiä päiviä sattunut", vastasi
Taavi.
"Voipihan se olla kyllä hyvä tuo äksieruu ja naplitsoo", sanoi
isäntä kynsien korvallistansa; "mutta minä olen aatellut
yksinkertaisuudessani, että mitä meidän maa oikeastaan omalla
sotaväellä tekee. Rauhassahan me tahdomme elää ulkomaan kanssa, ja jos
meidän Keisarimme katsoo hyväksi ryhtyä miekkaan, niin kyllä hän
silloin Suomensakin suojelee".
"Mutta jos vieras valtakuuta äänettömästä päästä hyökkää meitä
valloittamaan", vastasi rovasti, "emmeköhän silloin ole itse lähinnä
velvoitetut torjumaan vihollista rannoiltamme".
"Jaa", myönsi isäntä, "kyllä rovastilla on oikeus".
"Parempi kaiketi olisi", sanoi rovasti, "jos ei sotaväkeä tarvittaisi
olleskaan -- jos nim. vallat voisivat elää rauhassa ja sovinnossa aina
ja toden päältä. Mutta millainen on heidän rauhallisuutensa? Se on
kaksi-muotoinen kuin roomalaisten Janus-kuva. Samalla kuin edessä
rauhaa ja ystävyyttä taataan kalleimmilla vakuutuksilla, samalla
irvistää takana hampaisin asti varustettu sotavoima. Ja tällainen rauha
on rasittava kuni alituinen sota".
"Jos maanviljelykseen pantaisiin ne miljoonat, mitkä sotavarustukset
vetävät, niin maailmasta tulisi ihan paratiisi", arveli Timo.
"Paratiisi on ihmisiltä suljettu ijäksi päiväksi", vastasi rovasti,
"sen näemme tästäkin. Vaikka ihmisillä olisi kaiken maailman hyvää,
niin pahalta sydämeltään he eivät pääse kuitenkaan paratiisia
palauttamaan".
Pöydästä noustua, kun Lotta oli mennyt kahvia keittämään ja Taavi
työmiesten tykö, kysyi rovasti Timolta: "Missä Jooseppi on, eikö hän
ole kotosalla?"
"Missä lienee taas renttuilemassa", vastasi Timo.
"Onko hän heittäytynyt väkevien juomien valtaan?" kysyi rovasti.
"Kyllä se vaan niin on", vastasi Timo.
"Raskaasti on Herra minua kurittanut tuon Joosepin kautta, ja monesti
olen tahtonut pyytää herra rovastin neuvoa tässä kohdassa, mutta en
ole rohjennut valittaa siitä, mikä kuitenkin on minun ansaittu
rangaistukseni".
"Puhukaa, Timo, puhukaa aivan vapaasti", kehoitti rovasti, "ja
selittäkää entisyyttä. Minä en tiedä muuta kuin että Jooseppi on
Josefina Lyytikäisen poika, jonka isäksi ihmiset sanovat teitä, koska
pidätte häntä tässä luonanne".
"Se on ikävä tarina, jota nyt alan", alkoi Timo. "Minun äitini kuoltua
otti isäni emännöitsijäksi erään Riikka Lyytikäisen, kotoisin
Pohjanmaalta. Joku aika kun oli kulunut, en tiedä miten tämä saikaan
toimeen sen, että hänen sisarensakin muutti meille asumaan. Tämä sisar,
Josefina, oli kaunis ja siivon-näköinen tyttö, ja minä rakastuin häneen
ihan hullusti. Hullu olin todella, sillä en heittänyt häntä vaikka
piankin tulin tuntemaan minkä tapainen hän oikeittain oli. Hän oli
viinaan menevä ja irstas, ja me joimme ja pidimme kelvotonta elämää
yhdessä. No, syntyi sitten tuo poika".
"Oliko avio-lupausta teidän puolelta?" kysyi rovasti.
"Ei. Herra rovasti tuntee minut rehelliseksi mieheksi, eikä nytkään ole
puheessani valhetta, kun vakuutan, ett'en aviolupausta ollut antanut
hänelle, en selvällä päällä ainakaan, sillä hän ei huolinut semmoista
vaatiakaan. No, minun isäni, joka sitä ennen monta kertaa oli
varoittanut: luovu pois, Timo, tuosta naisesta, ei hänestä ole sinulle
emännäksi -- minun isäni käski minut kahden kesken puheillensa ja
sanoi, että kyllä minun pitäisi, jos olin oikea mies, päättää asia
avioliitolla Josefinan kanssa. Mutta nyt taas minä vastaan, minä olin
häneen kyllästynyt ja pyrin pois pelistä. Sillä kannalla vielä oltiin,
ei ollut kihlausta eikä siihen paljon puuttunutkaan, kun eräänä päivänä
havaittiin, että Josefina olikin lähtenyt lipposiinsa. Lapsensa jätti
ja meni erään pohjalaisen seurassa jatkamaan irtonaista elämätänsä. En
ole hänestä sitte kuullut. Ehken lienee kuollut kehruuhuoneessa. --
Jooseppi kasvatettiin tässä talossa, ja on sitten aikaihmisenäkin
täällä oleskellut. Kyllähän täällä on koetettu tehdä hänestä miestä,
mutta kaikki näyttää menneen turhaan. Se poika on vaan niin
kovaluontoinen ett'en kankeampaa ihmistä eläessäni ole yhyttänyt, ja
välisti hän on niin kummallinen, että luulisi häntä hulluksi. No eihän
se ihme olekaan, jos hän ei ole täysitaitoinen, viinan hurmoksissa kun
on siitetty.
"Hm! onpa hänen kanssansa ollut työtä sekä rippikoulussa että
lukuisillakin".
"Kuka lienee hänen päähänsä pannut nyt viimeisinä aikoina että hänellä
on oikeutta tähän taloon ja minun omaisuuteeni, ja siitä hän on vielä
kummallisemmaksi käynyt, aivan niinkuin miettisi kostoa, kun häneltä
muka pidätetään hänen oikeutensa, Eihän minulla tieteni ole vihamiehiä,
mutta vihamiehen tekoa se on, että tuolla tavalla heikkopäistä
yllytellään minua ja minun perhettäni vastaan. Sanokaa nyt, herra
rovasti, olisiko se oikeuden ja kohtuuden mukaan, suoda tuolle
kunnottomalle Joosepille samat oikeudet kuin Taaville, josta taas
minulla tähän asti on ollut iloa, apua ja kunniaa; vaatiiko oikeus ja
kohtuus, että Jooseppi minun kuoltuani saa perinnöstä puolen, minkä hän
kuitenkin kohta on tuhlaava turhuuksiin ja viinaan?"
"Kertomuksenne on ikävä todellakin", sanoi rovasti. "Jumala rankaisee
-- mutta Jumala voipi myös kääntää kaikki vielä parhain päin. Te
pyydätte minulta neuvoa, ja minä annan sen teille ystävänänne ja
opettajananne. Jooseppi on kuten tunnustatte, teidän lapsenne ja siis
saapa teidän isällistä huolenpitoanne. En epäile siitä, että olette
koettaneet kasvattaa häntä hyväksi ihmiseksi, mutta jos siinä ei ole
ollut onnea teillä tähänasti, älkää sittenkään vielä ottako kättänne
hänestä. Älkää tuskastuko, koettakaa väsymättä nöyryyttää hänen kovaa
sydäntänsä ja parantaa häntä opetuksilla ja kehoituksilla hyödyllisiin
toimiin, Ei kukaan ole liian vanha oppimaan. Ja jos viimein hänen
mielensä muuttuu ja hän paranee kelpo ihmiseksi, silloin muuttuu mikä
nyt on rangaistus teille siunaukseksi, ja silloin voisitte myös suoda
hänelle suuremmankin osan maallisesta hyvästänne, kun tiedätte että hän
siitä lähtein on omaisuutta kartuttava eikä tuhlaava. Mutta mitä muuten
asian aineelliseen kantaan tulee, niin olemme velvolliset noudattamaan
lakeja, mitkä ovat säädetyt järjestetyn yhteiskunnan ylläpitämiseksi,
ja niiden mukaan on Taavi teidän oikea perillinen, jonka oikeuksia
teidän on etupäässä katsominen ja varjeleminen. Niin on minun
ajatukseni tässä asiassa; valaiskoon Jumala teitä näkemään mitä
itsekussakin kohdassa erittäin on soveliainta. Ja milloin tilaisuus
sattuu, lähettäkää Jooseppi pappilaan, niin voimme kahden käydä häntä
parantamaan".
"Kiitoksia, hyvä rovasti; ei rovastin tykö turhaan käänny", sanoi
Hannula. "Koettakaamme siis vielä; josko hän paranee, se on Jumalassa.
Kun toki saisi hänet tuosta juoppouden paheesta pois, mutta täällä on
meillä niin häijy naapuri tuossa Onkamon metsässä".
"Jaa Sota-Matti elikkä Matts Sot, entinen kaartilainen. Vai hänen
kanssansa Jooseppi kumppanustelee?"
"No hänen. Ja kolmannen kumppanin saivat eräästä laiskurista, jonka
minä panin pois palveluksestani".
"No, toivokaamme että viinamestari kohta tulee kiini taas, se olisi
kolmas kerta ja sitten hänestä vähäksi aikaa päästään. Ei se ole kumma
jos ette huolisi sotaväestä, kun on teillä tuo Matti esimerkkinä". --
"Mutta nyt", jatkoi rovasti nousten, "nyt on aika lähteä --"
"Älkäähän rovasti kiirehtikö, tässä juuri tuo Lotta kahvia".
Emäntä astui sisään ja tarjosi kahvia.
"Hovilassa taisi olla pidot eilen. Olitteko siellä?" kysyi rovasti,
kierrellen lusikkaa kahvikupissaan.
"Minä olin siellä", vastasi emäntä. "Timo ei käy juuri koskaan
kestissä, ja Taavi oli kaupunki-reissulla".
"On Hovilainen minuakin monesti pyytänyt pitoihinsa", sanoi
rovasti; "mutta minä en voi hyväksyä ylellisyyttä ja ylpeätä elämää
talonpojissa, sentähden en niihin mene. -- Täälläpäin taitaa asua eräs
Föhrberg, hän kävi viikon alussa minun luonani; hän sanoi tahtovansa
pitää luentoja koulusalissa. Tunnetteko te sitä miestä?"
"Kävihän se toissa päivänä", vastasi isäntä; "suoraan sanoen, ei hän
ole minun mieleisiäni miehiä".
"Oli hän eilen Hovilassa", sanoi emäntä; "ja julkesi lastailla
ruotsalaisia ja virkamiehiä, niin että minua oikein peloitti".
"Vai niitä hän on miehiänsä", sanoi rovasti. "No, minä vastasin että
lupa päästä koulusaliin riippuu siitä, mitä hän tarkoittaa lukea,
ja käskin häntä ilmaisemaan sitä ennenkuin kuuluuttaa luennon.
Yleishyödyllisistä aineista sanoi hän lukevansa, ja nyt minä melkein
arvaan mitä hänen yleishyödylliset aineensa ovat. Parempi kuin että
lähteä kuultelemaan mokomain maisterein opetuksia on että talonpoika
pyhä-iltoina pysyy kotonansa, Jumalan sana", ja rovasti otti pöydältä
Hannulan kotipostillan -- "Jumalan sana ja pyhät kirjat antavat
yltäkyllin ravintoa hänen sielullensa. Jumalan sana on meidän paras
aarteemme, joka pysyy ijankaikkisesti, huolimatta kaikista Judas
Iskarioteista, jotka rahan ja maailman kiitoksen edestä koettavat sitä
polkea. -- No, mikään vaarallinen tuo Föhrberg ei taida olla,
luullakseni. -- Teidän kirjasta on, näen ma, alkulehti kiskottu pois.
Pitäkää kaapissa kirjat, niin säilyvät paremmin".
"Mutta kukahan meidän saarna-kirjaa on ollut repimässä", kummasteli
Timo, vastaanottaen kirjan rovastin kädestä. "Eihän tuosta
nimikirjoituksesta suurta vahinkoa ollut, itse sen olin sinne
kyhännyt".
"Tepä kirjoitatte selvää, säännöllistä käsialaa, vaikk'ette koulussa
ole käyneet", sanoi rovasti.
"Taavin kanssahan sitä opettelimme", vastasi Timo hymyillen, "ja
aikaapa tuo vei. Työmiehen sormet ovat kankeat ja harassa kuin taikon
haarat, ei hänestä tule pikakirjoittajaa kuuna päivänä".
"Kunhan toimeen tulee, hyvähän sekin".
"No niin. Jos sitä taas pienestä oppii, niin mitä poika-nuijain
kirjoitus-taidosta on hyötyä? Penkit ja seinät töhertelevät täyteen --
siinä kaikki".
"Naapurinne Antti on, kuulen ma, hyvä kirjoitusmies", sanoi rovasti.
"No kerrassaan. Mutta hän ei olekaan työmies semmoinen kuin me, raa'at
talonpojat", vastasi Timo.
"Jaa, kuinkahan meidän Hovilaisen asiain oikeittain lienee?" arveli
rovasti. "Vähäsen hän minullekin on velkaa, enkä minä juuri paljon
toivo saavani niitä rahoja enää nähdä".
"Minä en tarkemmin tiedä hänen asioitaan", vastasi Hannula; "muutamat
sanovat huonoiksi, toiset taas arvelevat häntä vielä varakkaaksi.
Minulta hän ei ole lainannut".
"Ei, mutta hyvästi nyt, Timo ja Lotta", sanoi rovasti, kätteli
isäntäväkeä ja lähti ulos.
"Hauska on tosiaan käydä täällä Hannulassa. Timo ja minä, me olemme
vanhan kansan miehiä, me ymmärrämme toisiamme ja -- kyllä meiltä
puhetta riittää, varsinkin kun nyky-ajan turhuudet tulevat aineeksi",
puheli ukko noustessaan vaivaloisesti kiesiin. "Jaa, jaa ne nyky-ajan
turhuudet -- '_omnia ruunt in pejus_', sanoo latinalainen. Hyvästi,
hyvästi!"
"Mitä sanoi rovasti?" kysyi Lotta mieheltänsä.
"En tiedä. Peijakas perii ell'eivät ihmiset parane, siltä se kuului ja
sitä se kai merkitsi. Kaikki se rovasti laskettelee latinat ja
kreikat".
"Äsken luulin näkeväni Hovilan isännän täällä pihalla", sanoi Lotta.
"Hovilaisen -- mitä hän täältä hakisi?"
"No eikös hän aijo sovintoa sinunkin kanssasi".
"En minä hänelle enkä muillekaan ihmisille vihaa kanna. Mutta luuletko
tosiaan että tuo ylpeä --".
Samassa aukeni ovi ja -- Olli Hovila astui sisään.