Tuli ilta. Nimipäivävieraita oli keräytynyt jotakuinkin lukuisasti
Hovilaan, etenkin miespuolisia. Niin oli täällä pitäjään kappalainen
nimipastori, Altman, nimismies Varmanen, metsäherra Spirlund,
tukki-asioitsija Dönnedal, vielä sitten Föhrberg, useita maakauppiaita
(joita näinä aikoina nousee kuin sieniä sateisen syys-yön jälkeen),
siltavouti, kansaa koulunopettaja y.m. "puolivillaisia", kuten muutamat
herrasväet sanovat. Talonisännistä, joita oli kymmenkunta saapuvilla,
veti huomion puoleensa etenkin Kuuselainen, yhtä paljon hyväntahtoisen
muotonsa kuin yksinkertaisen, karkean pukunsa tähden. Olli Hovilaisen
mieluisimpia vieraita Kuuselainen ei ollut, se oli helposti havaittava;
hän oli kai, kuten useimmat, velkoja ja sentähden kutsuttu. Talollisten
poikia ei ollut kuin juuri joku.
Naispuolisia oli: kappalaisen kaksi tytärtä, jotka olivat oppineita,
suomalaisuuden sankarittareja ja kansaluokkain yhdenvertaisuuden
harrastajia, Spirlundin rouva, kansakoulunopettajatar, Hannulan emäntä
ynnä muita varakkaita emäntiä sekä pari kolme Lydian ikä-siskoa.
Vieraskamarissa istuivat herrat ja virkamiehet sekä etevimmät
talonpojat, joista moni oli kihlakunnanoikeuden lautamiehiä. Puheltiin
maantien-puuhista Ratasmäen asemalle. Tätä maantietä oli hommattu jo
vuosikausia, mutta koska jokainen kyläkunta tahtoi riidellä sitä omille
ovillensa, ei ollut siitä tähänasti tullut sen valmiimpaa.
"Täältä olisi sievä matka rautatielle, kun vaan saisi jatketuksi
valmiin kyläntien", sanoi eräs isännistä.
"Siinäpä se on, mutta ennenkuin näissä louhikoissa ja rämeissä saisi
auttavan tien, tehtäisiin jo kolme uutta tietä kirkolta asemalle",
vastasi metsäherra.
"Saa nähdä eiköhän tänä vuonna kuitenkin tule päätöstä asiassa", arveli
Varmanen.
"Se on sangen ikävä, että pitää oleman niin vähän yksimielisyyttä
pitäjän miehissä", sanoi pastori Altman; "mutta niin on valitettavasti
muuallakin. Kansa on liika vähän tottunut yleiseen elämään, yksityisien
etu on joka kohdassa esillä eikä tahdo siirtää sijaa yhteiselle
hyvälle".
"Niin se on, enemmän tottumusta tarvitsee kansa, ja enemmän
itsetyisyyttä", puuttui puheesen Föhrberg, joka tähän asti enimmiten
oli oleskellut naisten puolella.
"Niin, jaa, jaha!" sanoi myös Hovilan isäntä, pannen uudelleen täytetyn
konjakki-karafiinin pöydälle ja ottaen osaa puhelemiseen vanhalla
tavallansa, että nim. sanoa jaa ja amen kaikkeen mitä herrat lausuivat.
"Niin, itsetyisyyttä tarvitsette enemmän, patron Hovilainen", sanoi
pastori ivallisesti. "No terve, Olavus!"
Jokainen kiirehti lasiansa hakemaan, yhtyäksensä maljaan; kilistettiin
ja juotiin.
"Te olette nykyisin asustuneet meidän pitäjääsen", sanoi pastori
Föhrbergille. "Onko lupa kysyä, mitä tointa varten?"
"Lukemista jatkamaan olen vetäytynyt tälle rauhalliselle kulmalle",
vastasi Föhrberg.
"Te olette ylioppilas?"
"En ihan valmis; pari ainetta vielä, niin pianhan se tutkinto on
suoritettu".
"Eipä se tätä nykyä ole niinkään helposti suoritettu, kuin näytte
luulevan", vastasi pastori, heittäen häneen halveksivan silmäyksen.
"Kyllä minä olisin sen jo ottanut", sanoi Föhrberg, joka halusi kääntää
puhelun toiselle tolalle, "mutta aika on mennyt yleisemmissä,
isänmaallisissa pyrinnöissä. Hyvät herrat!" kiirehti hän jatkamaan
koroitetulla äänellä, "koska olen saanut kunnian olla osallinen tässä
kunniallisessa seurassa, niin saan kunnian -- hm! -- rohkenen tässä
tilaisuudessa esitellä itseni teille uudella nimellä. Suomalainen
mieleni ei voi hyväksyä nimeä Föhrberg, se on myös vaikea suomalaisen
lausua; olen siis ottanut nimen Kokka -- josta myös ensi postissa
lähetän ilmoituksen sanomalehtiin".
Tämä julkaisu vastaanotettiin jokseenkin kylmästi, ainakin odotettiin
mitä pastori oli sanova.
"Ette juuri paljon vaihdossa voittaneet", sanoi pastori.
"Ainakin on nimeni nyt suomea", vastasi Föhrberg-Kokka, "eikä niin
ilman tarkoitustakaan".
"Hän on suomalaisuuden laivan kokka", selitti kansakoulunopettaja.
"Jaa, aivan niin, ja me muut istumme laivassa", lisäsi Hovilainen,
suuresti hyvillään viisaudestaan, ja taputti Kokkaa olkapäälle.
"Olkoon vaan", sanoi pastori syrjässä Spirlundille; "kyllä me kokalle
perältä suunnan annamme".
He nauraa hohottivai.
"Mutta kuulkaas!" virkkoi Spirlund. "Pitäisi minunkin muuttaa nimeni,
ennenkuin minusta tehdään Pirunlunti".
"Eihän toki!" vastasi Hovilainen, "helpostihan teidän nimeä lausuu --
Virslund".
"Jaa mutta ei se ole Virslund -- Spirlund se on", korjasi pastori.
"Niin, Sbirlund, aivan niin, Sbirlund", kangerti Hovilainen.
Pastori naurahti ja sanoi syrjässä Spirlundille:
"Kun talonpoika tahtoo olla 'fiini', kyllä hän silloin osaa lausua b:tä
ja d:tä ja pari kolme keraketta perättäin niin että helisee vaan".
"No, kylliksi kokkapuheita", sanoi pastori taas ääneen ja kääntyi Antin
puoleen. "Aikooko Anttikin jatkaa lukemistaan vai rupeaako maata
viljelemään?"
"Olenhan minä vähän tuumannut mennä seminaariin", vastasi Antti.
"Se on oikein!" jatkoi kansakoulunopettaja.
"Onhan kouluopettajan toimi kyllä kiitettävä ja jalo", sanoi pappi;
"mutta minun mielestäni pitäisi maanviljelijän pojan pikemmin pyrkiä
Mustialaan".
"Tuohon ruotsalaiseen laitokseen!" virkkoi Kokka halveksien.
"Tosin se on ruotsalainen laitos parhaasta päästä", vastasi pastori,
"mutta hyvä laitos. Ja Antti joka on koulunkäynyt, voisi kyllä seurata
opetusta siinä. Onhan siinä ennenkin ollut suomalaisiakin oppilaita,
ja tästäpuolen yhä paremmin kansan etua katsotaan. Niin tulee
asetettavaksi yksi-vuotinen kurssi nimenomaan talollisille ja
talollisten pojille. Mitäs te tähän sanotte, hyvät herrat ja isännät?"
"Hyvä laitos kerrassaan", vastasi Hovila; "ja minä olisin enemmänkin
kehoittanut Anttia sinne menemään; mutta, näette, poika on jo
pienestä pitäen näyttänyt enemmän taipumusta kirjamieheksi kuin
maanviljelijäksi".
"Minä puolestani", puuttui nyt Kuuselainen puheesen, "en oikein
ymmärrä, mitä tavallinen talonpojan poika Mustialasta hakisi. Jos hän
on astunut kunnollisen isän jälkiä, niin hän kyllä tietää hoitaa
taloaan; jos hän taas on käytännöllisen hoidon laiminlyönyt, niin
tuskinpa tieteistiedoista taloutensa paranee. Kokemuksen koulua olemme
me Suomen talonpojat käyneet ja sitä tulee meidän käydä edelleenkin.
Kartanoin herrat menkööt Mustialaan, tuhlatkoot he rahojaan uusiin
viljely-tapoihin ja viekööt -- niinkuin vievätkin -- palkinnot
maanviljelynäyttelyissä, meidän ei kannata kilpailla heidän kanssansa.
Sen kuitenkin luulen, että moni heistä on konkurssiin mennyt, kun
meikäläinen maanviljelijä vielä on pystyssä".
"'Joka on lantiksi lyöty, siit' ei tule taalaria' sanoo ruotsalainen
sananlasku", vastasi Altman pilkallisesti, "ja sen ottakoon Kuusela
mielilauseekseen, hän kun kieltää Suomen talonpojilta kaikkea
edistymistä. Kyllä saisivat nuo entisillä-olijat jo vähän väistyä
meilläkin".
"Minä olen tyhmä talonpoika, eikä minun sovi kiistellä herra pastorin
kanssa", vastasi Kuusela; "mutta niin minusta tuntuu että kun
entisillä-olijoita ei enää ole olemassa Suomessa, silloin on peräti
huonosti myös maanviljelyksen laita, ellei Jumala ole muuttanut
maatamme kesämaaksi ja ihanaksi yrttitarhaksi".
Pastori Altman ei suvainnut vastaväitöksiä, ja tästä siis laskeutui
nyreyden pilvi seuran yli. Herra Kokka vetäytyi taas naisten tykö, ja
sinne seuratkaamme häntä vähäksi aikaa.
Emännistä jotkut puhelivat kotikutouksista, kehruusta ja muista
taitavan talonemännän askareista. Toiset taas pitivät parempana jauhaa
jos joitakin juoru-juttuja; eri-parvena he myhkyivät ja kuiskuttivat,
toisinaan nauraen nenäliinojensa takana että olivat tukahtua. Muutamat
vielä istuivat kädet ristissä, mitään puhumatta. Nuoret olivat omalla
puolellaan ja siellä johti puhetta kappalaisen tyttäret, ja opettajatar
säisti jotakuinkin ahkeraan. "Yksi kieli, yksi mieli" oli näillä
a ja o, sillä alkoivat sillä lopettivat, ja kovia tuomioita sai
ruotsalaisuus niskoillensa. Emme huoli tarkemmin kuunnella heidän
keskusteluansa, silla nämä asiat ovat jo kyllin tunnetut, niitä kun
joka paikassa vanutellaan, ja herjaukset ruotsalaisuutta vastaan eivät
ensinkään kuulu kauniimmilta kun ne tyttöjen huulilta lähtevät.
Me olemme aivan Lydian ja hänen ikä-kumppaniensa mieltä, joita
herras-neitien puheliaisuus sydämen pohjasta pitkästytti. Lydia
ehdoitteli milloin piiritanssia milloin leikkejä, mutta sanottiin
siihen, että oltiin niin harvat. Kokka oli ollut täällä jo yhteen
toviin, ja mielen-heimolaisuus oli heti havaittu hänen ja Altmanin
neitien välillä ja kilpaa oli käyty epäkohtien kimppuun. Nyt kun Kokka
taas astui seuraan, teki Lydia vielä koetuksen, estääksensä häntä
yhtymästä tuohon ikävään puheluun, ja voitti kuin voittikin viimein
sen, että huudettiin muutkin pojat esille ja, kotvasen arveltua,
lähdettiin "kätkemään sormusta", missä leikissä Lydia sai tilaisuuden
arvata itselleen sydämensä rakastetun.
Talon emäntä, joka yhtenänsä kävi kyökissä katsomassa ruoanlaitoksia,
aukasi nyt oven piika-hompalle, joka siitä työntäytyi esille iso
tarjotin käsissä. Tällä kertaa tarjottiin viiniä, emäntä kutsui
miehensä vastaanottamaan onnenmaljoja, ja hänen kanssansa nyt
kilistivät vanhat ja nuoret. Sitten juotiin vielä maisterin uuden nimen
onneksi. Tätä hälinää käytti Hannulan emäntä hyväkseen, pistäytyäkseen
Annan puheille. Useimmat naisvieraista olivat kysyneet Annaa, vaan
Hovilan Miina oli lyhyesti vastannut: "Hän on tarjoutunut auttamaan
kyökissä. Niinkuin tietänette meni meiltä keväällä piika pois".
"No hyvää iltaa Anniseni!" tervehti Hannulan Lotta. "Täällä sinä vaan
kyökissä häärit, etkä ole muiden nuorten kanssa leikkimässä ja
puhelemassa".
"En saa tänä iltana, ja tokko enää milloinkaan", vastasi Anna, ja
kyynel kimalteli hänen tummien silmäripsiensä välillä.
Hannulan emäntä katseli häneen lempeästi, taputti häntä olkapäälle ja
lohdutteli:
"Älä ole milläsikään. Eihän Miina ole sinua kohtaan semmoinen kuin
hänen pitäisi ja kuin sinä ansaitseisit, hyvä lapsi, mutta me muut
pidämme sinusta sangen paljon. Nytkin ovat kaikki sinua kaivanneet".
"Hm", äänti Anna, hymyillen itku-silmin. "Te ainakin olette aina niin
hyvä minulle".
"No mitenkäs muuten. Mutta tiedän yhden, joka vielä tuhannen kertaa
enemmän sinusta pitää".
Anna punettui ja katsahti arasti ympärilleen.
"Ei meitä kuule kukaan", sanoi Lotta. "Taavi lupasi tehdä näinä päivinä
toden tuumistaan ja käydä Hovilan puheilla. Sinun suostumuksestasi hän
näyttää olevan varma".
Onnellinen hymy vivahti tytön huulilla, mutta sitten sanoi hän
alakuloisesti: "Mitäs se auttaa, ei niistä tuumista kuitenkaan tule
mitään".
"Älä sano! Mutta nyt menen tieheni, ett'ei Miina suutu. Minun piti
välttämättömästi päästä pikimmältäni vaihtamaan pari sanaa sinun
kanssasi, vaikka tiedän ett'ei se ole emännän mieleen että vieraat
tuppautuvat kyökkiin. Ole sinä hyvällä mielellä vaan!"
Hän meni ja Anna jatkoi tointansa: vähempien ruokalajien leikkelemistä
aseteille viina-pöytää varten.
Ei aikaakaan, niin astui Miina kyökkiin.
"Mitähän Hannulan Lotalla täällä oli tekemistä", sanoi hän, vetäen
suunsa pilkalliseen nauruun. "Annaa piti käydä katsomassa, eikö niin?
Ja kyllä minä teidän salakähmäset sopotuksenne tiedän. Mutta sen minä
sanon sinulle, Anna, ei se sinua hyödytä että sinä semmoisessa
tarkoituksessa viivytät meidän vieraitamme kyökissä -- muista se! --
Hänestä on vastusta, asetti hänet vaikka mihin", kähisi hän vielä
poismennessään.
Ruoan-laittaja Emma Sivelin ja piika Eva heittivät hänen jälkeensä
silmäyksen, joka juuri ei ollut leppeimpiä.
"Kuulkaa, Anna!" sanoi sitten edellinen. "Arvelkaahan oikein todella
tuota minun äskeistä tarjoustani. En voi niin sanoa, kuinka iloinen
olisin, jos muuttaisitte meille. Ompelijana teillä olisi työtä ja
ansiota kyllä. Ja mitä tulee minun veljeeni, kauppamieheen, niin voitte
olla varma siitä, että hän paikalla suostuu minun tuumaani,
niinpiankuin hän saa sen kuulla".
"Mitä hän kuitenkaan ei saa, jos minun pyynnöstäni huolitte", sanoi
Anna.
"Voi teitä! Arvaanhan minä, että te pelkäätte ihmisten puheita, minun
veljeni, kauppamies, kun on poikamies. Mutta se nyt on ihan joutavaa:
veljeni, kauppamies, on niin siivo että hänen vertaistansa ei löydy, ja
paitsi sitä, olenhan minä siellä".
"Tokkohan isäntä ja emäntä päästäisivät Annaa", arveli Eva.
"Kyllä minä ja veljeni, kauppamies, siitä huolta pitäisimme, kun vaan
Anna myöntyisi".
"Älkäämme pitemmältä puhuko tästä asiasta", sanoi Anna vakaasti.
"Sydämen pohjasta olen teille kiitollinen, hyvä Emma, mutta
ehdotuksenne ei mitenkään käy laatuun".
"Varsin ikävää, varsin ikävää", sanoi Emma, pudistaen päätänsä. -- --
Vieraskamarissa olivat tällä välin tiheät siemaukset toti-laseista
haihduttaneet tuon äsken vallinneen nulouden. Ukko Altmanilla oli, kun
hän oli hyvällä tuulella, tapa kertoa lystikkäitä juttuja. Nytkin hän
niitä kertoa kaverteli, ja yleinen nauru ja hahatus kuului vähän päästä
tästä seurasta.
"Mutta kuulkaa", sanoi taas Altman, juotuansa pohjaan kolmannen lasin.
Siltavouti purskahti nauruun jo ennakolta, kun odotti lystiä tarinaa
taas; mutta pastorin nuhteleva ja samalla halveksiva silmäys saatti
hänet paikalla totiseksi.
"Kuulkaas, isännät", puhui nyt pastori. "Olen usein ajatellut ja
odotellut, emmeköhän kohta tältä kulmalta saa kuulla uutisia kihlausten
alalta. Tässä on näissä naapuritaloissa nuori neitonen, kaunotar
toisessa ja pulska nuorukainen toisessa, kumpikin rikkaan isän lapsia.
Minusta tuntuisi luonnolliselta, että näistä nuorista tulisi
pariskunta. Mitä satunnaisiin välin-rikkeisiin tulee, niin kuka
niitä huolii muistella. Miten on laita, Hovila; pääsemmekö kohta
kuuliaisille?"
Pastorin sanoja seurasi yleinen hyväksyminen. Hovilan Olli hymyili,
hieroi käsiään ja heitti salaviisaita silmäyksiä vieraisiinsa.
"Jaa", jatkoi pastori, "Taavi Hannula meni kaupunkiin; kentiesi hän
siellä jo sormukset teettää".
"Ei vielä, ei vielä sentään", vastasi nyt Hovilainen hiljaa, vilaisten
saliin ja naurellen. "Eihän tässä tiedä, mutta saattaa se siksi
kääntyä. Nähdäänhän!"
"Niin no arvasinhan minä", sanoi pastori; "ja se soveltuu sangen hyvin
senkin puolesta, että koska Antti aikoo kirjamieheksi, voitte Taavista
saada hyvän apumiehen tämän tilan hoidannassa".
"Taavi Hannula on kelpo maanviljelijä", todisti joku isännistä.
"Yhtä hyvä kuin isänsä. Käräjä-aikoina kun ukko istuu lautakunnassa, on
talo tykkänään Taavin huostassa", lisäsi toinen.
"Hovila ja Hannula ovat ennenkin olleet yhdessä samalla miehellä, ehkä
tulevat niin olemaan vielä kerran, kun meistä vanhoista aika on
jättänyt", sanoi pastori.
Nyt kutsuttiin iltaselle, joka oli valmistettu salissa pitkälle
pöydälle -- ja vieraat, joittenka ruokahalua kulunut aika ja nautitut
juomat olivat paraimmallensa kiihottaneet, eivät kauvan arvelleet
ryhtyessään laitoksia maistamaan.
* * * * *
"Aika hyvä illallinen", sanoi pastori tyttärilleen, kun he
Turunkiesissään ajaa soilottivat kotiin päin. "Mutta ei tuo Hovilan
elämä enää kauvan kannata. Kyllä pelkään että täytyy pyyttää hänet ensi
käräjiin noista kolmesta sadasta markasta".
"Älkää sentään vielä", vastasi vanhempi tytär. "Kyllä kai hän tuon
vähän summan maksaa. Syksyn lopulla on taas pidot siellä, Lydian
syntymäpäivänä, ja silloin tahtoisimme vielä olla sovussa heidän
kanssaan".
"Tahtoisin sitä minäkin vielä Antin ja Miinankin päivien ylitse",
vastasi heidän isänsä. "Mutta kun ei hän maksa, vaikka jo usein
mielisuosiossa olen muistuttanut; eikä kolmesataa markkaa ole mikään
vähä summa minun asioissani. Tekään ette hanki itsellenne rikkaita
sulhasia."
"Mekö hankkisimme sulhasia!" huusivat tytöt yhteen suuhun. "Niinkuin ei
naisilla olisi parempia tarkoituksia kuin tavoitella rikkaita sulhasia
ja pyrkiä miehen elätettäviksi".
"Hah, hah, haa", nauroi isä: "ettekö leikkiä ymmärrä".
"Emme leikilläkään huoli kuulla semmoista".
Vähän aikaa vaiti oltua, kysyi nuorempi tytär:
"Mitä pidätte maisteri Kokasta?"
"En pidä hänestä ensinkään", vastasi pastori; "eikä hän ole mikään
maisteri, -- lukiolainen, jos lienee edes sekään".
"Hän on kuitenkin suomalaisuutta harrastava nuorukainen", sanoi
vanhempi tytär.
"Voi olla," mutisi isä.
"Ja Suomen mieli ja Suomen kieli on kuitenkin pää-asia".