Päivä nousi, kullaten kukkulat ja harjut Tyyneveden luonnonihanassa
pitäjässä. Oli yksi noita kauniita heinäkuun aamuja, jolloin oikea
maamies ei malta tuvassa torkuskella. Hän kiiruhtaa tiluksilleen,
katselee kasvujen kukoistusta ilomielin ja kiitoksella kaiken hyvän
antajalle ja lähtee työhönsä, kiihotettuna uuteen ahkeruuteen.
Hovilan talossa kuitenkaan ei olla vielä liikkeellä. Kukko vaan kiekuu
karjapihalla, mutta tässä talossa suinkaan ei ole "kukon virret
viisarina".
Vasta kun aurinko on hyvän matkan ylennyt taivaanrannalta, astuu kaksi
renkiä, piiput suussa ja suitset olkapäällä, huoneestansa. He
katsahtavat ympärilleen, ojentelevat itsensä ja rykäsevät. Ovi aukee
taasen, ja karjapiika pujahtaa esille ja alkaa hakea kiuluansa ja muita
maito-astioita, mennäksensä tarhaan. Väliin vilkasee hän miehiin ja
nauraa hihittää.
Rengit sivumennessään ajavat ylös saunasta Ville-pojan: "Ville, sinä
vetelys, tokko joudut hevosia hakemaan!" ja suitset suhahtavat hänen
koivillensa. Ville nousee mutisten ja kiroten, ja rengit lähtevät
eteenpäin pellolle.
"Onhan tässä tavallaan hyvä olla", arvelee kävellessä nuorempi; "mutta
jos ei palkkaansa saa ulos, niin kadun kauppojani, kun tänne tulin
kesä-rengiksi".
"Älähän vielä valita, tulokas!" vastasi vanhempi. "Mitä sitten minä
sanon, joll'on puolet menneenkin vuoden palkasta saamatta?"
"Mutta veikkonen Martti, mitenkä niin on kehnosti käynyt Hovilaisen
asiat? Hyvähän tässä on talo, työvoimia vaan saisi olla enemmän".
"Mahti-talo tässä oli aikanaan -- mutta entiset ajat ovat olleet ja
menneet".
"Näitä taloja viljeltiin yhdessä ennenvanhaan, eikös niin?"
"Niin oli; eikä siitä ole kovin kauvan. Annappas kun kerron näiden
talojen omistajista vähän".
"Kerro, kerro".
"Tuon naapurimme isän-isä, Hannu Tarkkanen, oli sodan aikuisia", kertoi
nyt Martti, "ja tämän alueen, josta sitten tuli eri talo, sanotaan
hänen saaneen silloin yhteis-maasta, hyväin töittensä palkinnoksi,
puhuvat, että Tyyneveteläiset kerran olivat ryövänneet ryssien
kuormastona, ja siitä oli sitten syntynyt perhanan peustominen.
Kymmenkunta miestä ja perheenisää oli jo suljettu tupaan odottamaan
kuolemata hirsipuussa. Silloin oli Hannu Tarkkanen astunut venäläisen
everstin eteen ja puhunut niin pontevasti seurakuntalaistensa puolesta,
että nuo kuolemaan tuomitut armahdettiin ja saivat mennä kukin
kotihinsa. Näin puhuvat toiset, mutta toiset taas sanovat ett'ei
Hannu-ukon käytös sodan aikana ollut niinkään kiitettävä, vaan että hän
kääntyi aina aivan tuulia myöten -- he väittävät valheeksi tuon
kuormasto-tarinan ja arvelevat hänen saaneen nämät maat kruunulta. No,
oli miten oli. Rikkauksia ukolla oli, mutta muuten ei ollut onnellinen
elämänsä. Emäntä kuoli ja kaksi poikaa kohta toinen toisensa jälkeen.
Keskimäinen poika hänelle jäi, ja hän asettui sittemmin tänne, ja hänen
ajoiltansa ovat enimmät rakennukset täällä. Siihen aikaan olivat nämä
talot vanhimmillaan. Vaan ei pantu silloin rahoja semmoisiin kemuihin
ja pitoihin kuin meillä täksi illaksi taas varustetaan. Työtä tehtiin
lujasti ja kultaisia satoja saatiin, piennä poikana kävin täällä
useinkin asioilla. Kerran tulin juuri kun ukko oli jyväkaupan tehnyt --
ja pöydällä oli semmoinen rahan siivo että jäin suu auki älläilemään.
No, poika peri sitten maat ja tavarat; mutta hänen aikanansa oli talous
enemmän palkollisten nojissa. Isännän terveys, näet, ei ollut hyvä,
vaikka vanhaksipa kesti hänkin. Hänet taas peri kaksi poikaa ja tytär.
Vanhan pää-talon Ylä-Hannulan sai vanhempi poika Timo, sangen
säästeliäs mies, oikea Tarkkanen, ja hyvin hän on taloaan asunut,
vaikka vahinkoja väliin viimeisiin aikoihin on sattunut; nuorempi poika
taas, Risto, sai tämän, joka on pienempi mutta mainio talo sekin, kun
sitä vaan oikein osaa viljellä. Riston minä tunsin hyvin --"
"Entä tytär, eikö hän saanutkaan mitään?"
"Sai kaiketi irtainta. Hän on naimisissa toisessa pitäjässä -- mikä se
nyt onkaan -- no yhdentekevä! -- Riston minä tunsin hyvin. Hän oli
terävä ja muuten komea mies, ja talonemännät touhuilivat saada hänet
vävyksensä. -- Mutta ties sen mikä Riston päähän pisti, hän möi talonsa
halpaan hintaan ja lähti Ameriikkaan. Ylä-Hannulainen ei uskaltanut
ruveta pitämään kahta taloa, ja niin tuli Ala-Hannula meidän isännälle
eli patruunalle. Alussa kävi asiat jokseenkin hyvin. Tuli sitten tuo
armas tukki-aika. Metsä myytiin ja rahoja oli kuin roskaa. Mutta
arvaappas, Vimpelin Heikki, mihin ne rahat ovat joutuneet; ei niistä
viljelykset ainakaan ole hyötyneet. Markkinoilla ja herrain seuroissa
ne menetettiin, ja kun olivat menneet, niin täytyihän tuota herramaista
elämää jatkaa sittenkin. Selvähän se, ett'ei talonpoikais-talo
semmoista voi kannattaa. Nimi muutettiin Hovilaksi, mutta ei tämä hovin
näköiseksi suinkaan ole muuttunut. Ja naapuriaan on isäntä kovin
karsastellut. Koettipa riidellä itselleen ison palstan naapuritalon
maita, minkä väitti olleen Riston viljelyksen alla. Siitä kesti
käräjän-käyntiä monta vuotta. Hannulan Timo voitti, ja sitte ollaan
vihamiehiä vielä nytkin. Huonontunut --"
"Mitäs Martti niin pitkästi pakinoitsee?" keskeytti ääni, ja Jumppalan
torpan poika tuli viidakosta esiin.
"Ilman vaan entisistä ajoista puhuin Heikille", vastasi Martti ja jätti
kertomuksensa silleen.
"Niitä se Martti aina märehtii," sanoi Jumppalan poika naurahtaen."
Onko teillä kortit mukana, että saan voittaa teiltä takasin nuo
rahapennit, mitkä illalla tappasin?"
"On kortit ja on vielä muutakin", sanoi Heikki, ripustaen takkinsa
aidan seipääsen ja osottaen lakkarista näkyvään pullon-kaulaan.
"Onhan meillä tässä jouto-aikaa siksi kun poika tulee hevosten kanssa,"
sanoi Martti. "Mutta missä sinun on hevosesi, Jumppanen?"
"Ei joutanut kotoa tänään, niin tulin jalka-torpparina."
"No en minä välitä, kosk'ei isäntäkään. Jos muut torpparit tulevat,
niin alkakoot he työn. Olen minäkin tässä talossa työtä tehnyt ja teen
edeskinpäin, mutta kuka sitä rupeaa reutomaan ruumistansa pilalle
toisen työssä, kun ei edes saa palkkaansa oikealla ajalla."
"Martti puolustelee. Emmehän me sinun ahkeruuttasi epäile," nauroivat
toiset.
Näin puhellen istuutuivat miehet penkereelle ia Heikki veti kortit
esille. Ja tällä tavoin Hovilan talossa lähdettiin kantamaan päivän
kuormaa ja hellettä.
* * * * *
"Onnea Ollille, onnea, menestystä ja kaikkinaista hyvää toivotamme
sinulle!"
Näin toivottivat, Ollille onnea astuen hänen kamariinsa, Hovilan
isännän vaimo ynnä hänen tyttärensä Lydia sekä heidän sukulaisensa
Anna, sillä tänään oli Olaus, Olli Hovilaisen nimipäivä.
Perheen isä, jota tässä nyt onniteltiin, oli viidenkymmenen taikka
vähän yli viidenkymmenen vanha, pitkä ja lihavanläntä mies. Hänen
muotonsa oli leveä ja jokapäiväinen, hiuksensa harvat vaaleat
suortuvat, mitkä nyt makaamisesta vielä olivat hämmekissä, hänen
silmäyksensä arastivat suoruutta, ja liikunnoissa asui velttoutta, kun
hän nyt meni uunin luo, veti tulta ja sytytti sikaarin.
Vaimonsa oli terävä-silmäinen, talleroinen nainen, ja Lydia pitempi ja
hoikempi, mutta muuten äitinsä kuva, vaikka vähän kaunistetussa
muodossa. Anna oli koko joukon nuorempi kuin Lydia, keskimittainen
varreltaan, tummempi tukaltaan, muuten sorea-muotoinen, silmät
erinomaisen mielen-ilmeiset; toisinaan taisivat ne heloittaa hilpeintä
iloisuuttakin, mutta ani harvoin siihen syytä oli.
Anna oli orpo. Hänen vanhempansa olivat asuneet samassa pitäjässä missä
Hovilainenkin ennen. Isä oli talonpoika huonolla, hallaperäisellä
tilalla. Katovuosi 67 köyhdytti hänet peräti ja saatti velkoihin. Mutta
Iisu Lehto ei valittanut. Tyvenellä mielellä hän vastaanotti niin hyviä
kuin pahojakin päiviä, ja koetti hankkia rahaa rahtauksilla ja muulla
satunnaisella työllä, milloin pelloista Jumala ei suonut satoa.
Rehellisyytensä ja tyytyväisyytensä tähden oli tämä köyhä mies
kuitenkin suuressa arvossa pitäjässään. Mutta sukulaisensa Hovilaisen
kanssa rikkoontui väli. Tuo vähäpätönen ja kuitenkin kunnioitettu
talonpoika oli alati Hovilaisen silmän-tikkuna. Tuli siihen vielä
seuraava seikka. Hovilaista aijottiin pari kolme kertaa valita
kunnallisiin toimiin, mutta viimeiseltä aina muuttuivat mielet niin
ett'ei hän päässytkään. Tästä Hovilainen heti syyttämään sukulaistaan:
että tämä muka oli panetellut häntä pitäjäänmiesten edessä. Oliko hänen
luuloonsa mitään syytä vai eikö, sitä emme tiedä, vaan vireillä pysyi
kuin pysyikin hänen luihu vihansa sukulaistaan vastaan. Tapahtui sitten
niin, että Lehto tukki-metsässä taittoi jalkansa, josta hän, jonkun
aikaa sairastettuansa, kuoli. Vuoden perästä kuoli hänen vaimonsakin,
ja oikeus määräsi Hovilaisen, lähimpänä sukulaisena, heidän tyttärensä
ja ainoan lapsensa Annan huoltajaksi. Mutta palatkaamme nimipäivään!
"Kunhan toivotuksenne toteutuisivat," sanoi Olli, puhaltaen savun
suustansa; "se olisi kyllä tarpeen."
"No miks'eivät ne toteutuisi?" vastasi hänen vaimonsa. "Mutta kuules,
nyt on niin kiire, ett'ei ehdi valmistaa aamiaista niinkuin
tavallisesti. Salissa ruvetaan leipomaan kahdella pöydällä, ja
vieraskamari on niin siistitty, ett'ei sinne pitäisi mennä ennenkuin
vieraat tulevat; avaimen olenkin ottanut ovesta pois. Älä siis pane
pahaksi että tuon sinulle tänne vähän voitaleipää."
"Hyvä kun et aja minua maantielle siisteydelläs", vastasi ukko; "no
tuohan tänne."
"Tässä saat olla rauhassa iltapuoleen asti. Tässähän tulevat olemaan
huonommat vieraat, eikä sitä tarvitse niin siistiksi tehdä. Mennään,
mennään työhön, tytöt!"
He menivät, ja ukko viskausi soututuoliin ja polttaa tupruutti.
Kohta tuli emäntä takaisin, tuoden tarjottimella vähän voitaleipää sekä
viinapullon ja ryyppylasin.
"Kuules eukko," virkkoi isäntä, "minulla olisi pari sanaa sinun
kanssasi puhumista, kun vaan malttaisit kuulla."
"Mitä se olisi?" kysyi vaimo, käsi kääkällä.
"Ensiksi se," alkoi miehensä verkkaan, "että Annaa pidetään
liikanaisessa arvossa täällä. Anna on meillä armoilla, hänen tulee
palvella meitä eikä olla kuin tytär talossa. Kun pitoja täällä
pidetään, niin on kyökissä hänen paikkansa eikä vierasten seurassa,
pidä häntä siis tänä iltana toimessa kyökissä. Se ei ole meidän
Lydialle hyödyksi, kun ihmiset pääsevät vertailujaan tekemään. Luulenpa
että jokaisen nuorukaisen mielestä Anna on kymmenen kertaa kauniimpi
kuin Lydia."
"Vaikka olisi sata kertaa kauniimpi, kerjäläinen hän on kuitenkin,"
vastasi emäntä. "Eikä suinkaan jokainen nuorimies pidä Annaa
kauniimpana -- ei maisteri ainakaan."
"Maisteri ei pidä lukua heistä kummastakaan. Mutta hyvä on kun teet,
niinkuin sanoin, Hannulaiset saattavat myös tänään tulla, minä lähetin
heille kutsut kun maisteri illalla meni sinne."
"Maisterin kanssa kutsut! Mikäs nyt on päähäsi lentänyt, koska näin
kursailet noitten moukkain edessä, jotka vielä sitten ovat meidän
vihamiehiämme."
"Ole vaiti, minulla on tuumani, ja syytä itseäsi, joll'ei se ole
sinulle mieliksi. Nähdäänhän! Ole kohtelias Hannulaisille, jos he
tulevat, sillä kuule nyt mitä minä vielä sanon."
Emäntä astui ovelta ja istahtui nurkuvan-näköisenä tuolille vastapäätä
miestänsä. Viimeksi-mainittu lausui:
"Tämä elämä, joka vuosi vuodelta vaan on käynyt tyyriimmäksi, on vienyt
rahakullat hiiteen, sen helposti arvannet. Mutta ei siinä kyllä että
liikevarat ovat kaikki, talossa on intenkki ja vähempiäkin velkoja
vielä on korvia myöten. Kun kerran velkaan menee, näet, niin kyllä se
kasvaa kuin pyörivä lumipallo. Ystäviä ja tuttavia olen jo liiaksi
kiusannut, pastorinkin on täytynyt avata kukkaronsa. Hannulan Timo on
ainoa --"
"Ja häneltä luulet mitä saavasi," virkahti vaimo lyhyellä
pilkka-naurulla, "tuolta ahneelta; ja unhotatko teidän käräjöimisiänne?"
"Älä keskeytä! Johan niitä saa unhottaakin. Hannula, sanon minä, on
ainoa, joka voi auttaa ja joka myös auttaakin, kun annat minun vaan
toimia. Ukko on suuri sala-rikas ja on varovaisuudellaan yhä
kartuttanut varojaan. Nähdäänhän!"
"Hohoh! kun et pettyisi," sanoi vaimo; "kyllähän nuo rikkailta
näyttävät!"
"Älähän keskeytä. Miina! Kyllä minä tiedän. Ja tässä kun olen aatellut
ja harmistunut, että Anna vie voiton Lydialta, niin johtui päähäni,
että asiat voivat muuttua, kun vaan lähtee niitä muuttamaan. Näet sen,
Taavi Hannula on viimeisinä aikoina käynyt täällä jokseenkin ahkeraan,
eikös niin?"
"En minä hänen käyntiään ole lukenut."
"No, hänen käyntinsä ovat kyllä voineet Annaa tarkoittaa, mutta ovathan
ne yhtähyvin voineet tarkoittaa Lydiaakin. Meissä se on tehdä päätös,
ja ett'ei se Annan puoleen käänny, sen takaan. Annan isä koetti
kanssata ja tuhota minua kaikella tavoin, ja kiitokseksi tuosta
hellästä sukumielisyydestä nyt nostaisin hänen tyttärensä kunnioihin
oman tyttäreni vahingoksi."
"Sepä nyt suuri kunnia olisi, päästä Taavi Hannulan vaimoksi!" virkahti
Miina pilkallisesti puhaltaen.
"No vaikk'ei niin suurikaan! Mutta häpeällistä se taas olisi meille,
että tuo köyhä kasvatti vie naapuritalon pojan Lydian nenän edestä --
älä sinä keskeytä -- ja Lydia jää vanhaksi piiaksi. Ja olisko meillä
minkäänlaista tulevaa hyötyä Annan ja Taavin naimisesta. Anna on niin
kaukaista sukua meille, ett'ei hänen miehensä huolisi vaikka menisin
minä kuperkeikkaa kymmenen kertaa, varsinkin kun Anna pääsee meitä
kiittelemään hänen edessänsä. Vielä lisäksi, Annan palvelus, joka on
meille hyvä apu näin ahtaina aikoina, menisi meiltä ilman minkäänlaista
korvausta. Ainoa keino olisi panna joku vähänläntä laina suostumuksen
ehdoksi, mutta senkin hän voisi kieltää ja minun täytyisi suostua
sittenkin; ja kun semmoinen kaupitteleminen tulisi ihmisten tietoon,
näyttäisi se sangen rumalta. -- Mutta nyt Taavin käynnit käännämme
Lydian eduksi, Lydia ei ole ihan nuori enää ja mistäpä hän paremman
sulhasen saa kuin talosta pojan, jättäkäämme siis vanhat vihat,
olkaamme tänä iltana helkkarin kohteliaita Hannulaisille, jos he
tulevat; huomenna menen minä sinne, naimiskauppa Lydialle pannaan
alkuun; ja jos ei siitä uusi rahan-lähde synny, niin sepä ihme".
Ja Hovilainen hieroi käsiänsä ja oli hyvillään.
"Entä jos ei Taavi käänny sinun tuumiisi", muistutti Miina, "koska hän,
kuten sanoit muittenkin tekevän, pitää Annaa parempana. Jos sinun
sitten täytyy suostua --"
"Älä puhu joutavia. Leperrellä voi kenen kanssa hyvänsä, mutta kun
avioliitto on kysymyksessä, niin oikia mies aina katsoo tytön
varallisuuteen. Sitä mieltä sinäkin olet, vaikka väität kiusalla. Ja
mahdotontahan se olisi, että voisivat Hannulassa kieltäytyä kunniasta
saada pitäjän etevimmän talon tyttären. Taavi ei ole uskaltanut kosia
Lydiaa, siinäpä se vaan on. Nähd --"
"Vast'ikään sanoit, että varallisuutesi on hiidessä", niskoitteli
Miina.
"Ja luuletko että sitä olen huutanut joka miehen korviin. Minun tilaani
ei tiedä kuin juuri joku kaupungin herroista, eikä nekään likimainkaan
tarkallensa. Voipihan lainata sieltä täältä, eihän rikkaimmillakaan
rahat aina ole käsillä".
"Oli miten oli, en minä puolestani hyväksy sinun tuumiasi", sanoi nyt
Miina, "ja Lydian luulen vielä vähemmin niitä hyväksyvän. Minulla on
Lydialle toinen avioliitto toivossa, josta meillä on paljon enemmän
etua ja kunniaa. Maisteri Vöörper on rakastunut Lydiaan, ja --"
"Vielä mitä!" katkasi Hovilainen. "pidänhän minäkin maisteria suuressa
arvossa, mutta ensiksikin hän ei ottaisi Lydiaa ja siksi toiseksi hän
ei ole rikas, ja minulle on pikainen apu tarpeen".
"Olisit ollut paremmin eteesi katsova", vastasi vaimo.
"Vai sitä nuottia nyt alat veisata!" isäntä rypisti kulmiansa ja
koroitti äänensä: "Kukas on enemmän kuluttanut tässä talossa. Kuka on
nostanut kauppapuotien rätingit mahdottomiin. Kuka on aina yllyttänyt
ylellisyyteen. Kuka --"
"Kuka on kaiken maailman markkinoilla kuleksinut, kuka on rahojaan
pelissä hukannut, kuka on antanut herrain peijata itseänsä, kuka on --"
"Suori tiehesi täältä!" ärjäsi isäntä, -- samassa aukeni ovi ja sisälle
astuivat jo mainittu maisteri ynnä Hovilan poika Antti.
Maisteriksi kunnioitettu Föhrberg oli pienenläntä, herrantapainen mies,
silmälasit nenällä ja hänen muotonsa oli mielinkielinen. Antti taas oli
isänsä näköinen, vaan kumminkin nuoruuden ja paremman sivistyksen
kaunistama.
Antti oli vaihettanut aatran kynään s.o. sillä ijällä kuin hänen olisi
pitänyt harjautuman kelpo maanviljelijäksi, meni hän tuomarille
puhtaaksikirjoittajaksi. Kas se oli herrain työtä. Eihän koulunkäyneen
soveltunut puuttua tuohon likaiseen peltotyöhön, parempi oli muka
läkin-tahruu ja seurusteleminen renttumaisten käräjäkirjurien kanssa.
Viime talvena oli Antti kuitenkin koetellut onneansa myös hevosmiehenä
ja ajellut kilpa-ajoissa.
Semmoisella matkalla hän oli tullut tutuksi Föhrbergin kanssa, ja tämän
tuttavuuden johdosta tuli Föhrberg viettämään jonkun ajan kesää
Tyynevedellä.
"Saamme kunnian toivottaa teille, hyvä ystävä, onnea, terveyttä ja
pitkää ikää", sanoi Föhrberg, puristaen isännän kättä.
Antti lausui samankaltaisen toivotuksen.
"Kiitos, kiitos!" vastasi ukko vähän hämillänsä.
"Me puhuimme täällä niin suurella äänellä, että taisi kuulua porstuaan
asti", sanoi emäntä. "Minä tässä valitin sitä, kun karja-Eva teki sen
vahingon että kaatoi aamumaidon maahan juuri kun se olisi tarvittu
taikinaan".
"Ikävä kyllä, ikävä kyllä", sanoi Föhrberg; "mutta kyllä tämä talo
semmoisia vahinkoja kestää".
"Te kävitte Hannulassa illalla?" kysyi isäntä.
"Kävin", vastasi Föhrberg. "He käskivät kiittää kutsumisesta. Isäntä ei
taida tulla; hän veti esteksi, että hän muka on liika yksinkertainen ja
typerä sellaisiin seuroihin. Taavi on kaupunkireisulla ja tulee vasta
yöllä taikka aamupuoleen kotiin, Emäntä ehkä tulee".
"Tässä on niin huono siivo, että häpeän silmät päästä", virkahti
emäntä. "Eikö maisteri olisi hyvä ja astuisi vieraskamariin. Kahvi on
tuossa paikassa valmis".
"Aivan miten tahdotte", vastasi maisteri hymy-suin, ja niin menivät
nuoret miehet salin kautta vieras-kamariin, jonne myös Lydia
lähetettiin seuraksi. Täällä oli todella sangen siisti. Laattia kiilsi
puhtaudesta. Pitsatuilla huonekaluilla ei ollut tomun hiukkaakaan.
Poistetut olivat vanhat vaatteet, ihmiset sukat ja kaulavyöt, jotka
jokapäiväisissä oloissa saavat olla rauhassa virkattujen pöytätuukkien
vieressä. Geraaniotkin ja palsamiinit akkunalla näyttivät arvossa
pitävän siisteyttä ympärillään, sillä ne rehettivät tänään kahta vertaa
kauniimpina.
"Neiti Lydia on tänä iltana taas saattava nuorukaisten sydämet
sukkelammin sykkimään", sanoi Föhrberg kohteliaasti.
"Niin vainen", naurahti Lydia. "Maisteri tekee narria minusta".
"Suoran totuuden sanon, sen vakuutan", vastasi Föhrberg. "Hyvä että
edes toisinaan saatte tilaisuutta huvitella seuroissa; oikeittain olisi
teidänmoinen tyttö paikallansa suuren maailman seuroissa, baaleissa ja
teaattereissa".
Lydia loi silmänsä alas, suloisesti hymyillen.
Emäntä tuli sisään.
"Tules, Antti, kaatamaan juomatavaroita karahviineihin", sanoi hän.
"Me aijomme tarjota useampaa lajia: herroille tietysti konjakkia ja
punssia, serryä sitten kaikille ja muskottia naisille", selvitti hän
kerskaillen.
"Muskottia naisille", virkkoi Föhrberg kummeksien.
"Niin, eiköhän se sovellu? kysyi emäntä.
"Miksei, miksei, naureli Föhrberg.
"Muskati-viiniä se on", oikaisi Antti, häveten äitinsä tähden.
"No kotti eli katti, eikös se nyt ole sama", sanoi emäntä mennessään
ulos.
Antti seurasi häntä.
Lydia ja Föhrberg jäivät kahden kyhentelemään, mutta valitettavasti
kahdenolo pian keskeytettiin. Isäntä astui sisään. Nuoret luopuivat
erille toisistaan. Lydia oli vähän hämillään.
Vielä juteltiin vähän aikaa niitä näitä ja juotiin kahvia; sitten sanoi
Föhrberg jäahyväisensä sekä lupasi tulla iltasella takaisin.
"Joko taas olet syleksinyt ja niistänyt nenääsi laattiaan?" virkkoi
Miina miehellensä, harmistuneena katsoen permantoa, ja tunki kotiväen
kamarista.
"Älä läkätä", mutisi Hovilainen poismennessään.
"Mitäs siihen sanot, Lydia", virkkoi hän sitten Lydialle, "Jos pääset
miniäksi Hannulaan?"
"Kysykää sitä Annalta", vastasi Lydia; "minulle mokoma kunnia ei
kuulu".
"Nähdäänhän, nähdäänhän", sanoi hauen isänsä.