Se taikavoima, josta Ester Larsson semmoisella luottamuksella oli
puhunut kuninkaalle, ei ollut ainoastaan rakkauden voima, sillä oli
myöskin eräs tavallisempi -- tai jos niin tahdotaan,-- todellisempi
muoto. Pohjanmaalla on näet -- niinkuin melkein kaikkialla muuallakin
Suomessa -- vanhan taikauskon juuresta kasvanut eräänlainen
lääketaitokin. Vanhimmat lääkkeet olivat loitsut, sauna, hieronta ja
uudemmalla ajalla paloviina. Hieromisesta kehittyi ajan ollen muutamain
harvain käsissä kirurgia, jota ei oppineidenkaan lääkärien pitäisi
kokonaan halveksia, sillä heillä voisi siitä olla paljonkin opittavaa.
Yksi noita harvoja oli siihen aikaan Uudenkaarlepyyn pitäjästä kotoisin
oleva Riitta Seppälä eli "Sepän Riitta", vanhastaan tunnettu Larssonin
talossa Vaasassa, jonne hänet usein ennenkin oli tarvittaessa
kutsuttu tehokasta apuaan antamaan. Hän oli, niinkuin useimmat muutkin
hänen ammatissaan, ensi alussa toimittanut koko joukon ihmisiä
iankaikkisuuteen, mutta sittemmin hän passitti vielä useampia elämään
ja terveyteen, kun opillinen taito jo oli allekirjoittanut heille
matkapassin manalaan. Tätä kunnon vaimoa oli nyt lähetetty noutamaan,
mutta häntä ei tohdittu näyttää niin kauan kuin henkilääkäri vielä oli
Vaasassa. Hänen tullessaan oli kreivi Bertelsköldin tila siinä määrin
pahentunut, että sairas, henkilääkäri Petersenin häntä hoidettua,
odotteli varmaa kuolemaansa. Ester yksinään oli pysynyt rohkeana
toivoaan menettämättä, ja kun hän vihdoin astui Bertelsköldin vuoteen
ääreen Sepän Riitan seuraamana, huudahti hän:
-- Tässä tuon minä nyt terveyden ja elämän!
Bertelsköld loi epäilevän silmäyksen rotevaan, rumaan, rokonarpiseen
ämmään ja kuiskasi surullisesti:
-- Minua ei enää mikään inhimillinen voima voi pelastaa.
-- Ja kuka sanoo sinulle, että toivoni perustuu inhimillisiin voimiin?
-- sanoi Ester lämpimästi. -- Tässä minä tuon muassani Jumalan voiman,
joka on heikoissa väkevä.
Sepän Riitta ei ollut lainkaan huolestuneen näköinen, ja kun hän kääri
harmaan röijynsä hihat ylös, huomattiin hänet hartiakkaaksi kuin mies
ja hänen lihaksensa olivat kuin pohjanahasta. Eikä hän ollut tottunut
kursailemaankaan ihmisten edessä; torppari tai maaherra, ne olivat
hänelle samoja luita ja jänteitä, ja kun hänen kovat kätensä kopeloivat
murtuneita jäseniä, pääsi sairaalta tuskan huuto.
-- Ei tässä parku auta, -- sanoi Sepän Riitta, omalla tavallaan
lohduttaen. -- Jos mieli teistä miestä tulla, täytyy teidän vähän
kärsiä.
-- Kuinka on? -- kuiskasi Ester, vasten tahtoaan vapisten.
-- Mitä joutavia, -- sanoi ämmä. -- Oikea käsivarsi ei ole katkennut,
on vain nyrjähtänyt sijoiltaan. Mokoma vamma paranee kuudessa päivässä.
Sääri on prapaala[50] ja kahdesta kohden taittunut, mutta tohtori ei
ole huomannut kuin yhden taittuman. Se on huonosti lastoitettu ja
täytyy taittaa uudelleen. Sen lisäksi siinä on irtonainen luunsiru,
josta kaikki tuska johtuu. Olipa hyvä, että tulin. Huomenna olisi
herrasta tullut loppu.
Sen enempiä sanoja tuhlailematta tarttui Riitta kipeään jalkaan, laski
sen hätäilemättä tuolille ja naksahutti sen vielä kerran poikki. Tällä
kertaa puri kreivi hampaansa yhteen eikä ääntä päästänyt.
-- Mitä teette! -- huusi Ester säikähtäen.
-- Ei mitään, -- sanoi taas Sepän Riitta, -- se oli vain hitunen
rustoa, jota oli kasvanut väärälle paikalle. Sillä lailla olisi
miehestä tullut nilkku kuin nuolella ammutusta kurjesta, jos olisi
sattunut eloon jäämään.
-- Te näette turhaa vaivaa, -- huokasi Bertelsköld. -- Minä en ole
mikään hevonen; minä en kestä tätä.
-- Lörpötystä vain! -- jupisi ämmä. -- Mutta minä sanon teille, että
teistä tulee mies vieläkin, kun vain pidätte suunne kiinni ja teette
niinkuin minä sanon. Ei tämä ole mitään essenssa tulssista tämä?
Sitten kun turvotus oli saatu kylmillä kääreillä laskeutumaan, asetteli
ämmä hyvin huolellisesti tuon taittuneen paikan sijoilleen ja pani
päälle uuden kääreen, niin yksinkertaisen ja mutkattoman, että
haavalääkäri olisi sanonut sitä leikkikaluksi. Mutta pian näkyi, että
Sepän Riitta oli ymmärtänyt tehtävänsä. Kovat tuskat lakkasivat miltei
heti kohta ja kun luunsirpale muutamien päivien kuluttua saatiin pois,
oli sairas pelastettu. Rakastavan naisen väsymätön hoito sekä yöllä
että päivällä sai sairaan terveeksi. Jalka parani helposti, ja jos
käsivarresta olikin enemmän vaivaa, tapahtui se vain sentähden, että
sitä oli "hierottava" illoin ja aamuin tavalla semmoisella, joka pani
hienon kreivillisen ihon kirvelemään.
-- Enkö sitä sanonut! -- huudahti Ester ilosta säteilevin silmin eräänä
päivänä elokuun alkupuolella, kun viimeinen side otettiin pois, ja
viileä kesäilma avatusta ikkunasta sattui kreivin kasvoihin, jotka taas
alkoivat punoittaa, -- enkö sitä sanonut: Jumala on heikoissa väkevä!
Bertelsköld hymyili. -- Tässä ei ole aivan niinkuin pitäisi olla: mies
on heikko ja nainen on väkevä!
-- Sinustakin tulee väkevä kantamaan alhaista halpasukuista vaimoa
käsilläsi maailman läpi, -- naurahti Ester vuoroonsa.
Laurin päivänä, 10. päivänä elokuuta kuulutettiin Vaasan kirkossa ensi
kerran avioliittoon kuninkaan sivusadjutantti, eversti ja kamariherra,
korkeasti vapaasukuinen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld sekä siveä ja
kunnianarvoisa neitsyt Ester Larsson -- "kristillisesti toivottamalla
armoa ja siunausta heidän luvalliselle aikomukselleen". Vaikka on jo
vanhastaan tunnettu asia, etteivät kihlaukset koskaan pysy Vaasassa
kahta viikkoa salassa ja tämä kihlaus jo aikoja sitten oli ollut
yleisenä puheenaiheena, niin oli uteliaisuus ja hämmästys kuitenkin
suuri tästä uutisesta. Kuninkaan pilapuhe tuli tunnetuksi ja "Vaasan
prinsessa" oli kaikkien huulilla. Tietysti ei puuttunut selityksiä
tähän näin ylen outoon tapaukseen. Kun tuskin kukaan tiesi kihlattujen
aikaisemmasta nuoruudenrakkaudesta, jäivät useimmat siihen lujaan
uskoon, että Sepän Riitta, joka osasi loihtia -- sillä kaikki
pohjalaiset ämmät, mutta etenkin puoskariämmät osaavat loihtia -- oli
antanut tälle ylhäiselle sulhaselle lemmenjuoman hänen raajarikkona
sairastaessaan Korsholmassa. Tämän oli ämmä tehnyt kopealta
porvariskuninkaalta ja tämän yhtä kopealta tyttäreltä saamaansa hyvää
maksua vastaan, koska tytär oli ollut vähällä jäädä vanhaksi piiaksi,
kun mukamas ei sen vähempi mies kuin kreivi kelvannut hänelle. Ja
kaikkihan olivat sanoneet: mitäpä Penna kelpaisi mokomalle, joka osasi
saksaa ja kenties espanjaakin! Tiettiinhän sitäpaitsi, että kuninkaan
seurueen herrat elivät kansan hiestä ja vaivasta. Kreivi oli tietysti
elänyt ja juopotellut niinkuin kaikki muutkin, ja olihan selvää, että
kun hän ei kyennyt erottamaan aurinkoa kuusta, hän suistui Korsholman
valleilta alas ja taittoi jalkansa. Sillä tavoin ne suuret touhuavat,
ja kai nyt Sepän Riitan vaivat maksetaan kruunun rahoilla. Mitä
Riittaan tuli, niin oli paha kyllä, ettei noita-akkoja enää poltettu;
moni oli ennen maailmassa kärvennetty vähemmästäkin!
Näin jaariteltiin tässä kunnon kaupungissa, ja näin jaarittelivat
erittäinkin ne, joiden käsiä tai jalkoja Sepän Riitta oli paikkaillut
tai joilla oli ollut paras toimeentulonsa Larssonin suuresta ja
laajalle ulottuvasta kauppaliikkeestä. Mutta kaikesta tästä huolimatta
istui porvariskuninkaan tytär, Vaasan prinsessa, kaiket ajat, milloin
isä ja sulhanen eivät häntä tarvinneet, kangastuoliensa ääressä omin
käsin myötäjäisiään valmistamassa. Olihan se anteeksiannettavaa
kunnianhimoa, ettei hän toki tahtonut tyhjin käsin tulla kreivilliseen
taloon, ja kun hänellä oli ollut hyvää aikaa sitä ajatella, niin olikin
kaikki, mitä näihin myötäjäisiin kuului, runsaampaa ja täydellisempää
kuin useimmissa paljon ylhäisemmissäkään perheissä.
Kuukauden keskipalkoilla alkoi kreivi liikkua ulkona, ja Loviisan
päivänä, elokuun 25:ntenä, kuningattaren nimipäivänä, koristettiin
Vaasan prinsessa morsiameksi. Sinä päivänä olivat kaikki paikat
vihreiksi lehditetyt ja kauniisti koristetut Larssonin talossa. Kaikki
kalliit matot, kaikki hopeakannut ja kalliit tarjottimet oli otettu
esiin lukuisain vierasten ihmeeksi ja kateudeksi; ainoastaan vanha
kulunut visainen nojatuoli seisoi entisessä kunnossaan komean
morsiusjakkaran edessä. Morsian itse oli puettu valkoiseen silkkiin,
niin paksuun, ettei semmoista nykyaikana kudota eikä saada edes
rahallakaan. Paksuun tukkaansa pujotetussa myrttikruunussa kantoi hän
morsiuslahjaa, jonka kuningas itse äskettäin oli lähettänyt, ja se oli
iso, pieneen, mutta välkkyvään timanttiseen kreivinkruunuun kiinnitetty
kultaneula. Ei koskaan ollut Ester Larsson ollut näin kaunis, mutta ei
koskaan niin nöyräkään sisimmässä sydämessään. Kun tarkasti hänen
syvällisiä, vakavia, helliä silmäyksiään, niin ymmärsi, että hän tänä
päivänä tunsi olevansa halvintakin halvempi, ja että hän, joka oli noin
komea ja noin kaikkien kunnioittama, ennemmin olisi tahtonut langeta
polvilleen ja sanoa Jumalalleen: "Sinä tiedät sen, Herrani ja Jumalani,
etten ole tätä kunniata etsinyt. Minä kannan sitä sinun tahtosi mukaan
niinkuin taakkaani, ja Sinun Kaikkivaltiaan eteesi, joka yksin
ansaitset kiitosta ja ylistystä, minä lasken nämä myrtti- ja
timanttikruunut. Herra, katso armossa köyhää palvelijaasi ja ole hänen
johdattajansa aina edelleenkin tällä oudolla polulla!"
Sulhanen itse koreassa univormussaan oli yhtä vakava hänkin, ja hänen
kasvonsa olivat vielä kalpeat äskeisten kärsimysten jälkeen. Hän ei
vielä saanut oikein nojata äsken parantuneeseen jalkaansa, ja sentähden
ei ollutkaan varsinaisia tansseja häissä. Ainoastaan lehtimajoissa
kartanolla saivat nuoret, Eerikki Ljungin johtamina, illan suussa
huvitella itseään iloisilla tanssileikeillä: "Fria vill Simon i Sälle",
"Ungersvennen sig i dansen går", ynnä muilla, jotka sittemmin ovat
joutuneet unohduksiin.
Morsiamen talutti esille ja jätti sulhaselle hänen vanhin veljensä
Lauri. Nuorempi veli, pastori Bertel, toimitti vihkimisen. Se oli
juhlallinen vihkitoimitus kolmine tai neljine virsineen, joita
veisaamaan kaikki läsnäolevat yhtyivät, ja suvun nuorimmat jäsenet
pitivät punaista silkkitelttaa. Sitten menivät vastavihityt vanhan,
nojatuolissa istuvan isän luo, polvistuivat hänen eteensä ja
vastaanottivat hänen siunauksensa.
Vanha porvariskuningas ei ollut jaksanut -- tai ei ollut _tahtonut_ --
taluttaa tytärtään vihittäväksi. Hänen sitkeä voimansa oli murtunut
sisällisestä taistelusta enemmän kuin viimeisestä taudista. Ester oli
ollut oikeassa: vanhus voi murtua, mutta ei taipua. Kuinka hän olikaan
vielä vähän ennen halveksivasti puhunut kuninkaan sormuksesta! Ja
kuinka varma hän luulikaan olevansa haudattuaan tuon pahuksen
Palosaaren salmeen! Mutta ei kukaan kuolevainen voi kokonaan irtautua
aikansa heikkouksista, ja tuohon aikaan oli taikausko vielä voimallinen
Suomessa. Sen ruminta kuonaa oli vain jonkin verran pinnalta kuorittu.
Noita-akkoja ei enää poltettu, mutta noituuteen uskottiin. Kuninkaan
sormuksella oli vielä täysi tehonsa, ja voimakkaimmatkin luonteet
olivat sen vaikutuksen alaisina. Sen kummallinen löytyminen heti
seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Larsson luuli sen ikuisesti
haudatuksi, oli yhdellä iskulla musertanut tämän jäykän ukon koko
itseluottamuksen ja -- niinkuin hän itse lausui -- asettanut hänet
Jumalan tuomion alle. Hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, kuinka suuri
osa hänen taikauskollaan oli siinä asiassa; hän ei tahtonut taipua oman
heikkoutensa alaiseksi; sentähden hän katsoi sormuksen Jumalan
rangaistukseksi. Ja tämän korkeamman voiman painon alla, joka oli hänen
viisauttaan pilkannut, sortui hän maahan. Tästä päivästä alkaen ei
Larsson enää katsonut olevansa oman tahtonsa herra. Kun hän nyt suostui
antamaan pois tyttärensä, näytti hänestä kuin hän tottelisi korkeain,
ikuisten voimain ankaraa käskyä, mutta itse hän sydämessään oli ja
pysyi samana järkähtämättömänä Pohjanmaan kansanvaltaisten johtajana,
ja niin muodoin aateliston ja aatelisvallan vihollisena, mikä hän aina
oli ollut.
Mutta juuri tämä, että hän piti itseään korkeampain valtain
tahdottomana välikappaleena, vaikutti sen, että tässä ennen niin
kopeassa porvariskuninkaassa oli jotakin juhlallista ja outoa. Oli
tavatonta nähdä tämä kova mies pehmeänä. Kun tuo pitkä, mutta nyt
köyristynyt äijä, jonka tukka oli lumivalkea ja otsa vakava ja
rypistynyt, laski kuivettuneet kätensä vastanaineiden päitten päälle,
puistatti juhlallinen hartauden tunne läsnäolevia; tiedettiin, mitä se
merkitsi. Ei koskaan ennen ollut porvariskuningas näyttänyt paremmin
ansaitsevan kuninkaan nimeänsä kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi
kerran näytti olevan sille uskoton. Hän oli sillä hetkellä
ristiriidassa koko entisen elämänsä kanssa; mutta samalla hän oli kuin
kuningas, joka sallimuksen tahdosta kaatuu kansansa johtajana.
Ymmärrettiin, mitä hän tarkoitti, kun hän, siunatessaan vastanaineita
ja kaunistaessaan tyttärensä porvarillisen nimen kreivinkruunulla,
virkkoi:
-- Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä
tahto!
Sillä nyt hän lopetti sen pitkällisen riidan, joka vuosisatoja oli
erottanut aateliston ja kansan Suomessa, ja rauhan henki alkoi saarnata
sovintoa noiden eripuraisten kansanluokkain välillä. Totta kyllä on,
että samaa riitaa kesti vielä kauan, mutta se oli vain myrskyn
maininkia. Kahdeksannentoista vuosisadan vapaamman hengen ensimmäinen
aamuvartio oli murtanut vastakohtain kärjen.
Kreivitär Bertelsköldiä ei voitu saada vanhasta isästään eroamaan, ja
koska kreivikin tarvitsi vielä levähtää täysin tervehtyäkseen, niin
päätettiin, että vastanaineet toistaiseksi jäisivät Vaasaan. Vanha
porvariskuningas ei kumminkaan kauan tarvinnut tyttärensä hellyyttä
hyväkseen käyttää. Eräänä päivänä syyskuun alkupuolella -- se oli
Reginan päivä, seitsemäs -- nukkui hän, vuoteensa vieressä istuvan
tyttärensäkään sitä huomaamatta, pois pitkästä, vaivalloisesta ja
levottomasta elämästään. Hänen viimeiset sanansa olivat muistoja tuosta
hänen nuoruudessaan vallinneesta suuresta nälänhädästä. -- Lakaiskaa
vilja-aitta, -- kuiskasi hän -- ihmiset näkevät nälkää -- kultatynnyri
ruistynnyristä!
Niinkuin tavallisesti käy, tunnustettiin tämän toimeliaan miehen ansiot
hänen kuolemansa jälkeen. Huuto hänen karuudestaan, hänen viljakaupalla
kiskomastaan liiasta voitosta ja muista semmoisista vaikeni vähitellen,
ja ymmärtäväiset ihmiset alkoivat huomata, että kauppiaan voitto,
hyvästi ansaittuna ja viisaasti käytettynä, on samalla koko
yhteiskunnan voitto. Rovasti Hedman ei jättänyt tätä tilaisuutta
käyttämättä antaakseen ainakin vaasalaistensa nauttia pitkästä
puheestaan, joka niin nolosti oli keskeytynyt kuninkaan tullessa. Ja
koska osaava puhuja ei koskaan joudu pulaan vanhoja tähteitä
tarjotessaan, taisi rovastikin niin taitavasti asetella sanansa, että
kärsivälliset kuulijat kahden tunnin kuluessa luulivat kuuntelevansa
hautauspuhetta Larssonista, vaikka varsinaisena aineena oli "auringon"
matka Pohjanmaan kautta ja papiston erinomainen kunnioitus, uskollisuus
ja mielihartaus -- "Phoibosta" kohtaan.
Kreivi Bertelsköld oli ylimys raha-asioissa niinkuin kaikessa
muussakin. Hän ei siis tinkinyt vaimonsa perinnöstä, ja panettelu, joka
nyt oli jättänyt vainajan rauhaan, kääntyi sen sijaan hänen poikiansa
vastaan. Väitettiin -- emme tiedä, kuinka suurella syyllä -- että
veljekset, ja erittäinkin Lauri, isänsä testamentin nojalla osasivat
käyttää kreivin auliutta hyväkseen ja laskivat sisaren osan tästä
rikkaasta pesästä jotenkin niukaksi. Varmaa vain on, että
perunkirjoitus kävi nopeasti, että lukuisa suku sai tyytyä muutamiin
vähäisiin lahjoihin ja että kreivitär Bertelsköld kyllä vei muassaan
runsaat myötäjäiset hopeaa, liina- ja pitovaatteita ja huonekaluja,
mutta sitävastoin ainoastaan neljätuhatta taleria puhdasta rahaa. Talon
oma laiva, Toivo, joka oli käynyt Englannissa sen jälkeen, kun viimeksi
kuulimme siitä puhuttavan, varustettiin nyt, niinkuin sanottiin,
vartavasten viemään kreivillistä pariskuntaa myötäjäisineen Tukholmaan.
Mutta luultavasti ei matka tulisi laivan isännistöllekään tappiota
tuottamaan.
Sitten kun Sepän Riitta oli runsaasti palkittu, lähtivät kreivi ja
kreivitär Bertelsköld syyskuun lopulla Vaasasta ja tulivat
kaksiviikkoisen myrskyisen matkan jälkeen Tukholmaan, jonne
toistaiseksi voimme heidät jättää varmoina siitä, että he olivat
onnelliset rakkaudessaan, onnelliset keskinäisessä kunnioituksessa ja
luottamuksessa.
Eerikki Ljung oli täll'aikaa ollut jo kuukauden ajan Turussa, oli
kunnialla tullut ylioppilaaksi ja odottamattomaksi ilokseen vielä
saanut kuninkaalta viidenkymmenen plootun suuruisen vuotuisen
stipendin, joka riitti hänen kirjainsa ostoon ja siihen, että jonkin
kerran sai kaljalla ja talonpoikaisjuustolla maustaa sitä leipäsäkkiä
ja voitynnyriä, jonka hänen äitinsä, reipas ja hellä Maria
Pietarintytär -- entinen Maria Larsson -- oli Lohilahdesta lähettänyt
kultanupulleen Turkuun. Hän oli myös saanut ystävällisen kirjeen
jalolta suosijaltaan, arkkiaatteri Linnaeukselta, joka antoi
hänelle hyviä, hänen opintojaan koskevia neuvoja ja lupasi tulevana
kesänä lähettää hänelle rahaa Satakuntaan ja Hämeeseen tehtävää
kasvitieteellistä retkeä varten. Kirjeessä oli myös muutamia
tervetulleita rivejä Eriika Lindelialta, joka kertoi, että hän kesällä
oli tutkinut kuusi uutta sienilajia ja pannut neljätoista käärmettä
väkiviinaan, ja sitten vielä oppinut munia keittämään. Mainitsi Eriika
myöskin sivumennen, että hänellä oli Hämeessä täti, jonka luona hän oli
saanut luvan käydä tulevana kesänä, jolloin kenties saattaisi niin
sopia, että Eerikki niillä tienoin tutkisi kasveja. Hauskaa olisi
kohdata toisiaan, arveli hän, mutta Eerikin ei pitäisi millään muotoa
antaa häiritä itseään hänen tähtensä. Ja tätä toisteli pikku Eriika
niin monta kertaa kirjeessään, että Eerikki viimein alkoi epäillä, että
juuri Eriika eikä kukaan muu ensiksi oli tehnyt hänen uuden
kasvitieteellisen retkensä suunnitelman, vaikka siinä olikin menetelty
niin nokkelasti, että näytti aivan siltä kuin eno arkkiaatteri olisi
sen keksinyt.
Vielä on yksi henkilö, jonka vaiheista meidän tulee kertoa, ja se on
Penna. Tämä kunnon mies oli nyt ehtinyt selvitä unestaan tuon sekavan
yön jälkeen, jolloin hän kirjoitti kuninkaalle ja samalla kertaa
lahjoitti sekä morsiamensa että maatilansa isännälleen, jota hän oli
"pukannut". Edellinen lahja oli kiitollisesti otettu vastaan, mutta
toista ei ollut kukaan korviinsa ottanut, ja tarkemmin ajateltuaan
päätti Penna itsekin ennemmin elää varakkaana talonpoikana kuin köyhänä
husaarina, jonka vielä päälliseksi -- oman ajattelemattoman pyyntönsä
mukaan -- piti saada koiran ruokaa ja selkäsauna kerta päivässä.
Kreivin paranemisesta kävi tämän rehellisen miehen mieli niin hyväksi,
ettei hän ainoastaan tyytyväisin mielin ollut läsnä entisen morsiamensa
häissä, vaan lahjoitti vielä sulhaselle kuuluisan, sukkajalka
Pokensakin. Mutta Penna oli saanut naimishuolista kyllänsä, pysyi
sentähden koko elinaikansa vakavana vanhanapoikana ja otti kasvatikseen
ja perillisekseen yhden Eerikki Ljungin nuoremmista veljistä, Munsalan
pikku Pietarinpojista.
Näin puhkesi vähitellen uusi suku Perttilän talossa nupulle, uusi suku
Suomen saloilla ja kankailla, ja kenties me kerran vielä saamme nähdä
noiden nuppujen kukkivan. Yksi aikakausi haarautuu loitolle toiseen.
Satavuotisen, lakastuneen, myrskyn kaataman hongan rinnalla nousee
maasta vaaleanvihreä vesa ja vankka runko. Minkätähden emme loppuun
kuluneen elämän ohella, jommoinen porvariskuninkaan elämä oli,
kukoistavan kesän ohella, jommoinen Ester Larssonin elämä oli, myös
viipyisi muutamia iloisia hetkiä Kustaa III:n perhosajeluakin
katsellen, miksi emme tarkastaisi lukiolaisen tulevaisuudentoiveita ja
Eriika Lindelian vihreitä sirkkalehtiä? Korkealla näiden yllä, näiden
takana, näiden edessä kaareutuu selkenevän ajan taivaanranta, ajan,
joka luo väriensä heijastusta niihin kaikkiin. Erämaissa on päivä
koittanut, vapauden aika on Ruotsissa ja Suomessa korkeimmillaan.
Milloin ja mitenkä on uusi aamu koittava? Ammoin aikoja vastauksenne
saaneet kysymykset, joihin ei kukaan osannut silloin vastata, mitä
muuta te olette kuin ihmiskunnan samoja iäti uudistettuja kysymyksiä
elämälle? Putoa, lakastunut lehti, ja idä piilossa, heikko siemen, kun
vain putoat jalosti ja idät suuruuteen! Joko sitten ennustanet iltaa
tahi aamua, niin se kaikki on kaikkivaltiaan päivää, jonka sadot
tuleentuvat iankaikkisuutta varten.
_Neljännen jakson loppu_.