Larssonin talossa oli yksi henkilö, jolla ei ollut kuningaskiireestä
aavistustakaan, ja se oli Penna. Niinkuin muistamme, oli tämä kunnon
mies ryypännyt vähän liikaa murheeseensa ja nukkui yhä makuutuvassa.
Saattoi olla puolenyön aika, kun hän vihdoin heräsi ja tapasi Eerikki
Ljungin viereltään nukkumasta.
Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään
järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta
ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa. Hänellä oli jonkinlainen
hämärä käsitys siitä, että hän oli tyhmästi käyttäytynyt, mutta
mitenkä, sitä hänen oli mahdoton muistaa.
Hän pudisti Eerikkiä. -- Eerikki ei ollut niitä, jotka heräävät
aivastuksesta, mutta neljännestunnin häntä muokkailtuansa sai Penna
hänen silmänsä raolleen.
-- Mitä minä tein eilen? -- kysyi Penna.
-- Nukuitte, -- vastasi Eerikki.
-- Mitä muuta?
-- Anna minun olla rauhassa.
Mutta Pennan täytyi välttämättömästi saada selko siitä, mitä hän oli
tehnyt, ja päästäkseen hänestä rauhaan täytyi Eerikin vihdoinkin
luetella hänen urotekonsa, alkaen hyökkäyksestä kreivi Bertelsköldiä
vastaan aina siihen, kun hän alkoi juovuspäissään mellastaa ja uhkasi
valtiopäivämiestä kirveellä.
Penna mietti hetken aikaa, tarttui sitten Eerikkiä olkapäähän, asetti
hänet suorana lattialle seisomaan, vei hänet pöydän ääreen, painoi
hänet tuolille istumaan ja sanoi: -- Kirjoita!
-- Mitä minun pitää kirjoittaa? -- kysyi Eerikki, nauraen
suuttumuksensa sekaan, sillä ensi kerran kuuli hän Pennan -- joka ei
ollut mikään kynämies ja tuskin osasi piirtää puumerkkiäänkään --
tahtovan käyttää kirjoitusmiehen apua.
-- Kirjoita niinkuin minä sanon, -- vastasi Penna tärkeännäköisenä. Ja
Eerikki kirjoitti kääreessä olevalla kädellään:
"Koska olen nauta ja olen pukannut isäntääni. Minä ollut kapakassa.
Minä olen juonut itseni juovuksiin. Ja koska he ovat huilanneet pois
morsiameni kanssa. Mutta sepä on minulle sama. Sillä minä olen pukannut
isäntääni. Se on Kastin syy. Minä olen ollut tyhmä. Kuninkaallisen
majesteetin pitää sanoa vältvääpelille..."
-- Onko tämä kirje kuninkaalle?
-- Kellekäs se olisi? Kirjoita vielä: Vältvääpeli, antakaa miehelle
viisikymmentä paria rintaman edessä. Sillä hän on pukannut
isäntäänsä...
-- Nyt on tässä jo kolmannen kerran isännästä.
-- Kirjoita vielä kerran: pukannut isäntäänsä. Mutta koska olen ollut
husaari. Kuninkaallisen majesteetin pitää antaa minun taas ruveta
husaariksi. Kuninkaallinen majesteetti antakoon minulle koiranruokaa.
Onko siinä nyt koiranruokaa?
-- Onko siinä nyt koiranruokaa? -- kirjoitti Eerikki.
-- Ja kerran päivässä selkään. Koska en ole kelvannut talonpojaksi.
Koska minulla on ollut enemmän hevosia kuin lehmiä. Jospa
kuninkaallinen majesteetti näkisi minun raudikkoni. Koska sen nimi on
Poke. Sillä on valkoiset etujalat. Hevosenkengät minä taon itse. Ne
tomppelit eivät osaa takoa hevosenkenkiä Isokyrössä. Ja minkälaisia
heidän naulansa ovat? Koskeivät kelpaa sioillekaan. Sillä ne turmelevat
kavioita. Ja koska heillä on hevosenkengittäjä Komssilassa. Hän olisi
omansa pässejä keritsemään...
-- Ehkä olisi hyvä, jos alkaisimme tulla pääasiaan, -- arveli Eerikki.
-- Heti tullaan, -- sanoi Penna. -- Kirjoita vielä: minä olen ollut
tyhmä. Minä olen pukannut isäntääni.
-- Tämä on jo neljäs kerta.
-- Kirjoita vain: Minä tahdon, että Pertensöld saapi morsiameni. Koska
tyttö tahtoo ottaa hänet. Kyllä Pertensöld hänelle kelpaa. Ja hän tulee
saamaan Perttilän talon. Kyllä se hänelle kelpaa. Siellä on talli
kuudelletoista hevoselle. Koska tahdon ruveta husaariksi. Setäni ei saa
haistaakaan sitä taloa. Sillä hän on veijari. Mutta se ei liikuta
kuninkaallista majesteettia, mikä setäni on. Piste. Tämän on Eerikki
kirjoittanut minulle. Jumala varjelkoon teidän majesteettianne. Minä
olen kalmankalpeaan kuolemaan asti uskollinen
_Istvan_.
Jota kutsuvat Penjami Perttiläksi.
Harjaantunut Husaari.
-- Ja mitä aiotte tehdä tällä kirjeellä? -- kysyi Eerikki, taittaen sen
kokoon ja kirjoittaen osoitteen kuninkaalle.
-- Sinä osaat kumartaa paremmin kuin minä; sinun pitää viedä se
kuninkaalle nyt heti kohta, -- sanoi Penna.
-- Keskellä yötä! Hän nukkuu.
-- Niin herätä hänet. Nythän on valoisa päivä.
Vaivoin sai Eerikki tämän merkillisen kirjeen kokoonpanijan
vakuutetuksi siitä, ettei käynyt herättäminen kuninkaita niin helposti
kuin lukiolaisia heidän makeimmasta unestaan, ja houkutelluksi hänet
malttamaan mielensä vielä muutamia tunteja. Mutta kello oli tuskin
lyönyt viittä aamulla, kun Eerikki jo seisoi Korsholman portilla, kirje
taskussa. Jotakin hän tahtoi uskaltaa sen asian vuoksi, jonka oli
ottanut ajaakseen, ja hän oli kyllin viisas luottaakseen enemmän
hullunkuriseen kirjeeseen kuin jonkun virkamiehen tekemään
monimutkaiseen anomukseen.
Kuninkaan oli määrä kello seitsemän aikaan jatkaa matkaansa pohjoiseen
päin, ja kaikki olivat jo Korsholmassa liikkeellä. Vaunut vedettiin
esille, kuninkaalliset keittiö- ja muut kapineet pantiin kokoon,
lakeijoita, kuskeja ja kamaripalvelijoita juoksenteli hätiköiden
ristiin rastiin kartanolla. Kuinka onnistuisi Eerikin tässä
sekasorrossa saada kirje kuninkaan omaan käteen?
Hän rohkaisi mielensä ja puhutteli keittiömestari Björckiä. Tämä
mahtava mies muisti hänen, katseli häntä halveksivasti ja käänsi
hänelle selkänsä sanoen: -- Mene mestarikokin luo ja kysy, tarvitseeko
hän tänään kalansiivoojaa.
Siinä seisoi nyt ystävämme, kun hän samassa näki mestarikokki
Areliuksen häärivän kuormavaunujen luona kädet täynnä tavaraa. --
Saanko auttaa? -- kysyi Eerikki.
Mestarikokki muisti hänen hänkin, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. --
Pitele näitä niin kauan kuin minä pidän silmällä noita kuhnuksia, --
sanoi hän.
Eerikki esitti asiansa eikä unohtanut kertoa keittiömestarin herjaavia
sanoja. -- Sanoiko hän niin? -- huudahti mestarikokki. -- No, sitten
näytän, että kirje ennen puolen tunnin kuluttua on kuninkaan omissa
käsissä. Niinkuin ei muilla kuin keittiömestarilla olisi hovissa mitään
sanomista!
Tunti kului, ja kaikki oli lähtöön valmiina. Silloin suvaitsi hänen
majesteettinsa vielä kerran käydä armollisesti katsomassa
raajarikkoista kreiviä ja tiedustelemassa hänen tilaansa. Se oli
pahennut ja oli arveluttavalla kannalla. Henkilääkäri Petersen veti
oppineen otsansa ryppyihin ja jupisi jotakin kylmänvihoista, jotka
kohta muka tulisivat. Tämä liikutti ja huolestutti hyvää Aadolf
Fredrikiä. -- Eikö siis ole olemassa yhtään inhimillistä keinoa, joka
voi hänet pelastaa? -- kysyi hän.
-- Ei, -- sanoi henkilääkäri kuivasti.
-- On, -- sanoi ääni huoneen nurkasta, ja varjostimen takaa astui Ester
Larsson esiin.
-- Ah, -- sanoi kuningas hämmästyen, -- minun kaunis serkkuni, Vaasan
prinsessa! Te luotatte siis, ystäväiseni, rakkauden voimaan! Soisin
teidän olevan oikeassa.
Korkeasti oppinut henkilääkäri käänsi ylenkatseellisesti selkänsä,
mutta Ester sanoi luottavasti: -- Teidän majesteettinne on kenties
kuullut, että me täällä Pohjanmaalla osaamme taikoa. Kreivi Bertelsköld
on paraneva, mutta ei pimeyden, vaan valkeuden valtain avulla.
-- Jos kaunis serkkuni voi pitää lupauksensa, niin antaisin teille
mielelläni sairaan itsensä lääkärinpalkkioksi, -- laski kuningas
leikkiä. -- Mutta valitettavasti ei se asia ole minun vallassani.
Kuulkaahan, voiko serkkuni sanoa minulle, mitä tämä kirje merkitsee?
Kirjeen kirjoittajan sopii tosiaankin luottaa kuninkaalliseen
suosioomme, sillä hän on tuottanut meille paljon hauskuutta ja oivan
ruokahalun aamiaiseksi.
-- Kirje on kunnialliselta oppimattomalta mieheltä, jolle isäni oli
luvannut minut vaimoksi -- sanoi Ester punastuen.
-- Minä ymmärrän. Siltä taholta ei siis ole mitään pelkäämistä. Mutta
isänne, ihana serkkuni, isänne on raudasta. Häntä ei saa edes hänen
kuninkaansakaan esirukous taipumaan.
-- Ei, teidän majesteettinne. Häntä ei saa taipumaan, hän voi vain
murtua. Suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä näitä rivejä, jotka
hän on pyytänyt minua antamaan teidän majesteettinne käteen.
Kuningas luki: -- Taivaallisen tuomion musertamana rukoilen minä
Herraani ja kuningastani armollisimmasti antamaan anteeksi, että minä,
joka aina olen tahtonut kuninkaan ja isänmaan hyväksi uhrata kaikki,
eilen hylkäsin hänen armollisen toivomuksensa, kun hän suvaitsi
korkealla läsnäolollaan kunnioittaa taloani. Heti sen jälkeen minä
tunsin päälläni kuningasten kuninkaan käden ja ymmärrän vihdoin, etten
minä, ettei heikko kuolevainen, jonka lujat päätökset ovat pelkkää
voimattomuutta, vaan ainoastaan sydänten ja tahtojen tuomari se on,
joka määrää ihmisten kohtalot. Jos minun kuninkaani vielä pysyy eilen
lausumassaan armollisessa tahdossaan, niin pidän itseäni onnellisena,
voidessani antaa siihen isällisen suostumukseni ja siunaukseni ja
rukoilen nöyrimmästi saadakseni elämäni kohta lähenevään loppuun asti,
yhdessä lasteni kanssa, olla teidän majesteettinne korkeaan suosioon ja
armoon suljettuna. Olen alati j.n.e.
_Lauri Larsson_,
entinen valtiopäivämies.
-- Jumala siunatkoon sitä kivistä sydäntä, joka vihdoinkin pehmeni, --
sanoi kuningas liikutettuna. -- Tervehtikää isäänne, ystäväiseni, ja
sanokaa, että me pysymme hänelle kaikella kuninkaallisella armolla
suosiollisina, emmekä suinkaan aio jättää hänen suostumustansa
käyttämättä. Tässä, kreivi Bertelsköld, annan minä teille enemmän
kuin mitä olette Vaasassa käydessänne menettänyt. Serkkuseni --
suvaitsettehan, että vielä käytän tätä tuttavallista sanaa? -- minä
pyydän, että annatte tulevalle puolisollenne hänen terveytensä
takaisin, että hän taas voisi palvella isänmaatansa ja kuningastansa,
joka häntä kunnioittaa tosi aatelismiehenä ja uskollisena palvelijana.
Jääkää hyvästi! Iloista ja mieluisaa on minun oleva kerran taas nähdä
kreivi ja kreivitär Bertelsköld onnellisina kuninkaallisessa
pääkaupungissamme. Nyt menen sanomaan jäähyväiset uskolliselle
Vaasalleni!
Nyt, niinkuin usein muulloinkin, oli näissä sanoissa niin paljon
mutkatonta arvokkuutta, niin paljon todellista kuninkaallisuutta,
etteivät nekään, joilla ei ollut suuria ajatuksia Aadolf Fredrikin
hallitsijaominaisuuksista, voineet olla häntä ihmisenä kunnioittamatta.
Hetken kuluttua istui kuningas vaunuissaan, seurueensa ja hurraavan
väkijoukon keskellä. Niiden joukossa, jotka kauimmin ja innokkaimmin
heittelivät lakkejaan ilmaan, oli lukiolainen Eerikki Ljung. Erehtyikö
hän, vai kunnioittiko kuningas todellakin häntä armollisella
päännyökkäyksellä? Eerikki oli siitä varmasti vakuutettu, ja niin kauan
kuin vielä vähääkään näkyi pölyä Uudenkaarlepyyn tieltä, kuultiin
Eerikin huutavan: Eläköön kuningas! Hurraa! kunnes hänen
äänensä viimein oli kuin käheän kukonpojan, joka turhaan kokee
hellittämättömällä laulamisella ylläpitää miehenarvoansa.
Mutta pohjolan "aurinko" jatkoi matkaansa Pohjanmaan kautta, niinkuin
jo tätä ennen mainittu hovirunoilija siitä kertoo seuraavin
kaunopuheisin sanoin:
Uusikaarlepyy[41] sitten saa
maan sankarin ottaa vastaan.
Kansa ei kylliksi tuijottaa
voi armasta kuningastaan.
Pietarsaari[42] jo satasen
on täyttää ehtinyt vuotta;
onnentoivotus porvarien
siis hälle ei kaiu suotta.
Kokkolan pitäjä, kaupunkihin[43]
saa kestitä sankariansa;[44]
riemusta sitovi hattuihin
nyt tähkiä koko kansa,
saatuhun satoon näin viitaten,
mi sankarin saapuessa
kypsyi. -- Sä lahja taivainen
pysyt muistossa ikuisessa.
Raaheen hän saapuu ja Metalahan;[45]
on tuhannet vastassa siellä.
Hurraa pilvihin kimpoavan
saa vuoretkin kerrata vielä.
Sata ja viisikymmentä kai
jo vuotta on kulunut varmaan,
kuninkaan jolloin nähdä sai
tää maa; nyt AADOLFIN armaan.
Oulussa[46] kunniaporttikaan
ei ehtinyt kohdallensa,
valtias Ethonin-vaunuissaan[47]
kun saapui jo vierainensa.
Armollisesti luo katseitaan
hän mielellä iloisella
kansaan, mi sulaa hartauttaan
hänt' tahtoisi kanniskella.
Sankari saapui Torniohon;[48]
saa sielläkin hauskaa myötä:
Tääll' on se paikka, miss' auringon
tapa paistaa on päivää ja yötä. --
Ethän vielä siis Sinäkään
pois hennone Pohjolasta?
Seutumme luopuis ei ikänään
Sun valostas kirkkahasta!
Pariksi päiväksi jäätävä on
näin sankarin Pohjan maille.[49]
Tuntuu kuin vanhan auringon
hän tehnyt ois valoa vaille.
Paha on katsoa päivää päin:
se näköhön vikoja saapi.
Aurinko tää ei teekään näin,
vaan silmiä vahvistaapi.
J.n.e.