Kuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt
salassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi
portin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se
saatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin
pikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja
nämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä
kopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut
aateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa,
kuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda
suoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut
lahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä
venäläiselle.
Kuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei
ollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen
johdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan
erehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen
majesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää
vaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä
hurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi
Larsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat
asuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain
maaherra ja pari kamariherraa.
Piha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno,
siniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat
kärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden
kuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja
myytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty
kallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen
hollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin
seinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja
hollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana
talonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät
olivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi,
niinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut,
visasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat
olivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää,
että tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu --
kaikessa.
Ensimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester
Larsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta
tervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf
Fredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän
kerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän
maistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä
tavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin
tunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän,
ryyppäsi vielä kerran -- tällä kertaa melkoista enemmän -- ja kysyi,
mitä viiniä se oli.
-- Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.
-- Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista
viiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.
-- Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä
vuotta takaperin, -- vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi,
jos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä
on tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän
majesteettinne matkaeväiden joukkoon.
-- Minä kiitän teitä, -- sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä
kerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten
kuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot
samanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin
autuaan isävainajani viinikellarissa.
-- Eerikki, -- sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin
seiväs oven pielessä, -- juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan
oikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.
Eerikki livahti ulos.
Nyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen,
joka oli hänelle maljan ojentanut -- ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik
olikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä
kohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin
tarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.
-- Tyttäreni, -- esitti isä Larsson.
-- Ah, -- sanoi kuningas, joka mielellään höysti puhettaan pienillä
sukkeluuksilla, -- se on siis meidän serkkumme, Vaasan prinsessa? Olen
ihastunut saadessani tutustua häneen.
-- Tyttäreni on aivan liian halpa ansaitsemaan sitä kunniaa, jonka
teidän majesteettinne näkee hyväksi hänelle antaa, -- vastasi isä,
jonka mielestä moinen leikkipuhe ei sopinut edes kuninkaallekaan.
Mutta kuningas oli tänään hyvällä tuulella. Hän puhutteli Esteriä
edelleen samaan armolliseen leikilliseen tapaan ja häntä näkyi
huvittavan tämän oppimattoman, yksinkertaisesti puetun porvaristytön
hämilleen saattaminen. Mutta hän pettyi. Ester vastaili niin
taitavasti, niin viisaasti, niin nöyrästi ja kuitenkin niin varmasti,
että kuningas -- melkein yhtä hämmästyneenä kuin viiniä maistaessaan --
muutti kohtelutapansa ja näki hyväksi tiedustella hänen kasvatustaan ja
aikaisempia elämänvaiheitaan.
Hyvä kuningas Aadolf Fredrik kävi yhä armollisemmaksi, yhä
uteliaammaksi. Hänestä näytti niinkuin tässä "kaalimadossa", joksi
hän kerran oli suvainnut häntä nimittää, olisi ollut alku
korkeampiarvoiseen perhoseen. Hän päätti suoraan ottaa asian puheeksi.
-- No, rakas Larsson, -- sanoi hän, ja läsnäolevat saivat viittauksen
poistuakseen, -- vastatkaa minulle suoraan, minkätähden ette anna
tytärtänne kreivi Bertelsköldille, joka pyytää häntä puolisoksensa?
Vanha porvari oli vähän aikaa ääneti. Hän epäili tämän kysymyksen
olleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. -- Tulta ja vettä -- vastasi
hän -- ei sovi yhdistää, siitä seuraa vahinko jommallekummalle tai
molemmille.
-- Antaa niiden sähistä, -- hymähti kuningas; -- se ehkä rauhoittaa
molempia. Tiedättekö, rakas Larsson, että minä olen nähnyt
aviopuolisoita, jotka eivät ole sopineet senkään vertaa yhteen. Meidän
serkkumme, teidän tyttärenne puhuu oivallisesti saksaa. Minä olen
vakuutettu siitä, että hän muihinkin ominaisuuksiinsa nähden ansaitsee
korkeamman yhteiskunnallisen aseman, ja koska kreivi Bertelsköld on
kunnioitettava mies, jota pidän suuressa arvossa, niin en voi käsittää,
mitä teillä voi olla sitä vastaan.
-- Kaikki on sitä vastaan, teidän majesteettinne. Yhdistää kaksi
yhteiskuntaluokkaa, jotka vuosisatain kuluessa ovat käyneet toistensa
ikuisiksi vastustajiksi, olisi yhtä mieletöntä kuin perustaa lapsensa
onni tyhjän nimen voittamiseen.
-- Päinvastoin on ennakkoluulojen voittaminen hyödyllinen teko. Minä
takaan teidän tyttärenne onnen ja pyydän häntä puolisoksi
sivusadjutantilleni, eversti, kreivi Bertelsköldille.
-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne -- se on mahdotonta.
-- Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te
panette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.
-- Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki,
mitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta
suvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin
valan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin
elän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme
voisi saada minut muuttamaan päätökseni.
-- Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän
tunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, -- sanoi kuningas
vihastuneena. -- Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja
toivotamme teille hyvää iltaa.
Ja sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen
majesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki
Ljung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin
kädessään.
-- Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, -- jatkoi kuningas,
puoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi
leppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja.
Samassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta
siihen käärityn nenäliinan läpi.
-- Mitä se on? -- kysyi hän.
-- Lasinsirpale raapaisi kättäni, -- vastasi Eerikki.
Mutta Aadolf Fredrik oli hyväsydäminen mies ja hänen mielestään kädestä
vuoti siksi paljon verta, ettei hän voinut jättää haavaa tutkimatta,
varsinkin kun se oli saatu hänen asioillaan. Tuota pikaa hän oli
unohtanut vihansa, viittasi Eerikkiä ikkunan luo ja näki hyväksi käskeä
kamaripalvelijansa purkamaan nenäliinan auki.
-- Ei tämä ole lasin leikkaama haava, se on koiran purema, -- sanoi
kamaripalvelija, näyttäen vanhalle Larssonille pojan kättä, joka vuoti
verta syvästä, peukalon ja etusormen välillä olevasta haavasta.
-- Ehkä siellä oli koira pimeässä, -- vastasi Eerikki hämillään.
-- Minä lähetän tänne henkilääkärini, sanoi kuningas huolestuneena. --
Mätäkuu alkaa, eikä tiedä, vaikka koira olisi ollut vesikauhuinen.
Vanha Larsson oli tällä välin tullut katsahtaneeksi Eerikin käteen ja
alkanut samassa kovasti vapista, muuttuen kasvoiltaan tuhkanharmaaksi.
-- Älkää hätäilkö, -- sanoi kuningas, luullen, että Larsson oli haavaa
pelästynyt; -- Petersen osaa parantaa vesikauhun, hän on täällä
muutamien minuuttien kuluttua.
Ja silmähtäen Larssoniin paljon armollisemmin kuin äsken poistui hyvä
kuningas Aadolf Fredrik, jolla tavallisesti aina oli jokin lohduttava
sana sanottavana surujen lieventämiseksi. Mutta minkätähden väkijoukko
nyt hurrasi paljon kiihkeämmin kuin äsken? Minkätähden lensi nyt kahta
enemmän hattuja ja lakkeja ilmaan? Ei yksistään kuninkaan vuoksi -- ei
sen osanottavaisuuden tähden, jota hän oli osoittanut köyhälle pojalle
-- nyt hurrattiin sentähden, että vanha porvariskuningas, niinkuin huhu
jo tiesi kertoa, oli joutunut epäsuosioon -- sentähden, että hän oli
turhaan ponnistellut -- sentähden, ettei hänestä tehtäisikään
aatelismiestä -- sentähden, ettei hän tulisikaan yksinään viemään
viljaa ulkomaille ja tuomaan suoloja maahan -- sentähden, ettei hän
saisikaan myydä maata venäläiselle. Eikä tämä vanha porvari kuitenkaan
ollut käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa muuhun kuin Vaasan kaupungin
ja Suomen kaupan hyväksi. Mutta tätä ei tuo rahvas ymmärtänyt, tuo
rahvas, joka kaikkialla on kaltaisensa.
Tuskin oli kuningas mennyt, kun Larsson horjuvin askelin viittasi
Eerikkiä mukaansa kamariin ja kysyi, mistä hän oli saanut tuon pienen
vaskisormuksen, joka oli hänen etusormessaan.
Eerikki kertoi sen, minkä lukija jo tietää. Hän oli vain huvikseen
pistänyt sormuksen sormeensa.
-- Jumalan käsi! Jumalan käsi on minun päälläni! -- huokasi vanha
porvariskuningas ja vaipui tainnoksiin mennen vuoteellensa.
Ei kukaan muu kuin Ester ymmärtänyt näitä sanoja. Kalveten ja
kauhistuen kätki hän ne sydämeensä, kokiessaan saada isäänsä
virkoamaan.
Mutta niin pian kuin hän oli vähän tointunut tästä odottamattomasta
kohtauksesta, pyysi Eerikki saadakseen puhua muutamia sanoja nuoremman
Larssonin kanssa. -- Minä en lasiin loukkautunut, eikä koirakaan ole
minua purrut -- sanoi hän -- vaan varas. Hän selitti, kuinka hän
pimeässä oli hamuillut kellarin perälle ja siellä yhtynyt mieheen, joka
iski tulta. Luullen häntä varkaaksi, oli Eerikki käynyt kiinni mieheen,
ja kiivaan painiskelun jälkeen, jossa häntä oli sormeen purtu, oli
hänen onnistunut sulkea hänet erääseen syrjäkellariin. Varmaan oli hän
siellä vielä nytkin.
Seurattiin Eerikin opastusta, kellarin ovi avattiin ja kuollut mies
löydettiin hirttäytyneenä seinältä riippumasta. Hänet vedettiin
päivänvaloon: se oli kapteeni Neptunus Gast.
-- Ja hän aikoi varastaa? -- kysyi hämmästynyt Eerikki.
Nuorempi Larsson pudisteli päätänsä ja kuiskasi: -- Kiitä omaa onneasi
ja meidän kaikkien ikuista onneamme, poika, että tulit oikeaan aikaan,
mutta pidä suusi kiinni siitä asiasta, jos henkesi on kallis.
Kellarissa oli neljä ruutitynnyriä, jotka tulivat eilen ja olivat
tänään makasiiniin vietävät, mutta unohtuivat kiireessä. Kai oli
kapteeni Gast saanut siitä vihiä, ja kun hän viime aikoina vihasi meitä
kaikkia vereen ja henkeen asti, puikahti hän hämmingin aikana
kellariin, lähettääkseen ... se on hirmuista ajatella!
-- Kuninkaan täällä ollessa...?
-- Niin. Hän aikoi räjäyttää talon ilmaan, ja ilman sinua, se on: ilman
Jumalan, sinun kätesi välityksellä asiaan puuttunutta kättä, olisi
Ruotsin valtakunta nyt leski. Mutta katso, se toinenpa sentään ottikin
omansa.