Kuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin
yksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen
kerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti
arvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää -- oli lämpimästi ja
kaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa -- oli erittäinkin
mitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että
kauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki
sitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa
kaikkea aatelisvaltaa vastaan -- oli harmin ja inhon tuntein lausunut
mielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa
toimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista -- oli
vakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan
laajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja
kuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf
Fredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa
tätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen
omien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka
noin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.
Mutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta,
joka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä
olikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän
aina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään
älyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan
Larssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin
aatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta
neuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet
neuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä
miestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan
etevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon
voimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta
päästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.
-- Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella
totuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta,
ja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja
punnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin
ansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette
olemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan
arvomerkin.
-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha
leikkikaluja kantamaan.
-- Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin,
minä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.
-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta korkeammaksi kuin minkään muun
arvioin minä sen arvonimen, jonka teidän majesteettinne vast'ikään näki
hyväksi antaa minulle: rehellisen miehen arvonimen.
-- Jokin palkinto tulee teidän kumminkin vastaanottaa, -- sanoi
kuningas käyden tyytymättömäksi.
-- Vähäiset palvelukseni ovat moninkertaisesti palkitut, jos teidän
majesteettinne näkee hyväksi myöntää Vaasalle tapulikaupungin oikeudet.
-- Minä kunnioitan teidän epäitsekkyyttänne; mutta, hyvä Larsson, tämä
asia ei ole meidän vallassamme. Me tahdomme tehdä, mitä voimme. Te
tiedätte, kuinka vähän voimme. Jos kaitselmus ja kansan luottamus
joskus antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa maamme hyväksi, on
teidän toivomuksenne ennen muita otettava huomioon. Mutta älkäämme enää
siitä puhuko. Onko teillä perhettä?
-- On, teidän majesteettinne; kaksi poikaa ja yksi tytär elossa, paitsi
lastenlapsia.
-- Me haluamme tutustua niin ansiokkaan miehen perheeseen. Jos teille
sopii, tahdomme illalla kello kuuden aikana käydä luonanne.
-- En voi sanoin kiittää teidän majesteettianne armosta.
-- Olemme iloiset voidessamme olla muutamia hetkiä teidän vieraananne.
Mutta minä panen erään ehdon, -- jatkoi kuningas sillä herttaisella
äänellä, joka sopi hänelle niin hyvin ja jolla hän niin usein voitti
alamaistensa sydämet, -- ei mitään muodollisuuksia! Ennen kaikkea, ei
mitään puheita!
-- Me olemme halpaa porvarillista väkeä, -- vastasi Larsson. -- Koko
vähäinen taloutemme on teidän majesteettinne palvelukseksi, mutta
alamainen kunnioituksemme ei osaa koreita sanoja käyttää.
-- Hyvä on. Älkääkä antako liikkeenne ja asiainne menon häiriytyä
tulostamme. Auf Wiedersehen; tulettehan päivällisille luoksemme?
Valtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.
Kohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa,
porvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut
olla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat
liikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat
sylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti
uusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta
unetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat
urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta -- juoksivat lihavina,
punaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella,
mikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan
korpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n
aikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean
tyytyväisyytensä -- sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet
katselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä,
yhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.
Vaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä
tilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg -- molemmat mahtavia miehiä ja
molemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet
"Aleksanteri suurelle" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei
tätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan -- johtivat
joukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi
mainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli
asettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti
estettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin
muistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei
päässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten
puhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen
tilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot
käyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin
Pohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa --
vaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä.
Erittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan
tapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun
Korsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille
kuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän
päivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin
ei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin
hakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen
oli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten
tehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin
silmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.
Nyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista
päivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon
historiassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin
sillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX -- ollen silloin
vielä kruununtavoittelija -- 152 vuotta sitä ennen valmistutti
itselleen "Mussarinkylässä" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden
ympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti
loistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan
-- että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli
mainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti
kotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan
tuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme,
että hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista
-- että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät
ruokahalua -- että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen
tehdä niistä tiliä rouvilleen kotona -- että maistraatti sulasta
alamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja
läikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat
eivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan -- ja
että kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain
edessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa --
niin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan
tapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän -- suokaa anteeksi,
aterioivan -- niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki
merkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150
vuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja
hänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin
rusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä,
sitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina
siihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen,
sitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet
kuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku
valtioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu
hännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen
(hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia),
sinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot
pitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä
ruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset
katselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen
ilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin
kovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti
Hedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä
koukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka
eilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.
Yksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti
maaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan.
Sitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa
kohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain
joukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain
lakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää
nuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.
Yhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita
Korsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo.
Siellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin
tomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin -- siellä oli nuorilla ja
vanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika,
olivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat
antaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan
helpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään
talonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut
tervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein
kärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei
saanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin
edessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata
porttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä
puuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä
maltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada
sekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa
talossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan
kuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.
Inhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä
liikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin
vallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy
virkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä
miettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen,
jota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka
takin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.