Meidän kunnioitettavalla _Vaasa-serkullamme_ näkyy olevan oma
politiikkansa, -- vastasi kuningas nauraen sukkeluudelleen. --
Porvariskuninkaankin tulee olla itsevaltias valtakunnassaan; ei saa
puolustaa kapinan tekijöitä. Neitsyt Larsson ei saa alentua niin, että
rupeaisi kreivittäreksi. Meidän suuri Linnae'uksemme sanoisi: tuosta
kaalimadosta ei tule Apolloa.
-- Jos teidän majesteettinne on niin armollinen, että sanoo sanankaan,
niin on kaikki kääntyvä hyvinpäin, -- sanoi Eerikki rohkeasti. -- Ei
ole ensi kerta, kun kuninkaan sana oikaisee sen, mikä on vinoa
suvussamme.
-- Vai niin? -- sanoi kuningas, josta tuo suorapuheisuus lienee
tuntunut raittiilta kaiken sen alamaisen sanatulvan perästä, joka
matkalla oli hänen korviaan kiusannut. -- Se mahtoi tapahtua kuningas
Teiren hallituksen aikana?
-- Kuningasvainaja ja kuningatar Ulriika Eleonoora panivat toimeen
minun vanhempaini häät ja ne pidettiin Tukholman linnassa, -- vastasi
Eerikki hätäytymättä. Jos teidän majesteettinne tahtoo olla niin
armollinen...
-- Ja noudattaa esimerkkiä? Käänny kuningattaren puoleen, poikaseni,
hän on taitavampi tällaisissa hallitustoimissa, vaikka epäilenkin,
olisiko hänellä tällä kertaa halua auttaa noita rakastavia. Mutta kerro
minulle jotakin vanhempaisi saamasta kuninkaansanasta.
Eerikki kertoi, mitä tiesi tästä tapauksesta eikä unohtanut äitinsä
käskyä muistaen mainitsemasta isän ansioita. Kuningas kuunteli häntä
tarkkaavasti ja armollisesti ja sanoi sitten:
-- Sano äidillesi, että hän iltapäivällä jättää paperinsa hovimarsalkka
vapaaherra Löwenille, niin saadaan nähdä, mitä voimme tehdä hänen
hyväkseen. Se on oleva _meidän_ asiamme; urhoollisen sotamiehen leski
ei saa puutetta kärsiä. Tuo toinen asia ei kuulu minuun.
-- Teidän majesteettinne ei tiedä, kuinka asianlaita on, -- jatkoi
Eerikki itsepintaisesti, ja nyt hän kertoi omalla tavallaan, kuinka
erään kilpailijan kosto oli tehnyt kreivi Bertelsköldin raajarikoksi.
Kuningas pudisteli päätänsä ja näytti käyvän kärsimättömäksi. Oli
tullut porvariston puheille pääsyn aika.
Mutta Eerikki ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään ja turvautui nyt
apukeinoon, jonka hän varalta oli kätkenyt taskuunsa kotoa lähtiessään.
-- Teidän majesteettinne oli niin armollinen ja lupasi suostua
pyyntööni, kun ensikerran toisin jotakin nähtäväksi, sanoi hän
punastuen.
-- Mitä se on?
-- Se on rasia, jonka teidän majesteettinne armollisesti lahjoitti
minulle, -- vastasi Eerikki, ojentaen rasian esiin.
-- Minä muistan sen, -- sanoi kuningas nauraen. -- Mutta minä olen jo
suosiollisesti myöntänyt sinulle kaksi asiata.
-- Ei kahta kolmannetta, teidän majesteettinne! -- sanoi poika
rohkeasti. -- Antakaa Ester Larsson kreivi Bertelsköldille, niin kolme
hyvää ihmistä siunaa teidän majesteettianne.
-- Sitä en epäile, koska minulle on sitä niin usein vakuutettu, --
jatkoi kuningas, -- ja minä huomaan, että sinä osaat sorvata pikku
juonia samalla menestyksellä kuin nappejakin. Mene -- saadaan nähdä,
mitä voin tehdä.
Eerikki oli siksi kokenut, että ymmärsi, kuinka vähäiset hänen
toiveensa olivat tuossa asiassa. Hän kumarsi kaikkein alamaisimmasti ja
kysyi, suvaitsiko hänen majesteettinsa, että hän saisi tehdä
maaherralle tilin hänen majesteettinsa armollisista sanoista.
-- Mitä sinulla on maaherran kanssa tekemistä? -- kysyi kuningas
otsaansa rypistäen.
-- Hänen ylhäisyytensä näytti haluavan tietää, mitä teidän
majesteettinne on nähnyt hyväksi lausua minulle ja hän on käskenyt
minun, teidän majesteettinne puheilla oltuani, tulla hänen luoksensa.
-- Mitä hän sillä tarkoittaa?
-- Sitä en rohkene arvata, -- vastasi Eerikki viekkaasti, -- mutta minä
luulen, ettei kaikkia, mitä täällä Vaasassa sanotaan, suotaisi
saatettavan teidän majesteettinne armollisiin korviin.
-- Poika -- sinä olet viekkaampi kuin sinun on lupa olla. Mitä sanotaan
täällä Vaasassa?
-- Jos ei teidän majesteettinne pane pahakseen...
-- Puhu. Sallin sinun puhua.
-- Täällä sanotaan, että maaherra puolustaa erästä puoluetta, jota
nimitetään...
-- Minä tiedän, minä tiedän. No, mitä sanotaan hattujen hallinnosta?
-- Sanotaan, että hatut pettävät teidän majesteettianne, että kansa on
tyytymätön ja että kauppa kituu ja kuolee, jos asiat menevät entistä
menoaan.
-- Ah, -- murahti Aadolf Fredrik huoaten, -- kyllä ymmärrän. Piperkin
tahtoo opettaa minua valtakuntaani hallitsemaan! -- Mutta mitä kansa
sanoo minusta?
-- He sanovat, että teidän majesteettinne tekisi maan onnelliseksi ja
rikkaaksi, jos teidän majesteettinne saisi vallita, -- vastasi Eerikki.
-- Hyvä on -- mene ja sano maaherralle, että olen myöntänyt sinun
äidillesi eläkkeen, -- sanoi kuningas synkein silmin.
Eerikki meni. -- Mitähän tuo viimeinen merkitsi? -- tuumi hän
mennessään.
Mutta kuningas Aadolf Fredrik mietti hetkisen, ennenkuin soitti
kamaripalvelijataan. -- Joka paikassa noita kirottuja, vallanhimoisia
hattuja! -- sanoi hän. Milloin se päivä koittanee, jolloin tämän hyvän
kansan tahto täytetään ja minä itse saan sen onnesta huolta pitää?
Malttakaa, herrat kreivit ja maaherrat, se päivä on ehkä lähempänä kuin
luulettekaan! Sillä välin on tarpeellista, että suosittelemme myssyjä
puolellemme. Larsson kuuluu olevan niiden johtaja porvarissäädyssä...
Olkoon ... saas nähdä ... hyvä puolisoni ... mutta pitääkö minun aina
olla oikkujen heiteltävänä?... Sepä tulee olemaan oivallista: Vaasan
prinsessa alentunee kyllä rupeamaan kreivittäreksi.
Kuningas soitti. Kamaripalvelija astui sisään.
-- Porvaristo saa tulla sisään!
Hetken kuluttua näki hänen majesteettinsa hyväksi seurueensa
ympäröimänä, joka oli loisteliaampi kuin kuningas itse, päästää Vaasan
kaupungin maistraatin ja porvariston puheilleen. Tuo ainoastaan
kahtatoista kyynärää pitkä, yhtä leveä ja vain 5-3/4 kyynärää korkea
huone oli täynnä kuninkuuden varjoa ja kansan alamaisuutta.
Vahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä
tapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut
hukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista
niistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita
nöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä
tilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan --
kuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön
sanomatta -- että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut,
mutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli
kiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas
armollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia
anomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet -- että vanha
Larsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut
tätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas
oli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja
suostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on
tunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua
pyyntöä -- jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän
hallitustaan -- ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet
valtakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein
saivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu
sallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.
Kerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut
korvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies
ymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan
pani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi
puoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen
majesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka
korvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia
kahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja
niin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.
Kun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa
käskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti
kutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.
Maaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen,
kun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä,
joka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä,
mitä kuninkaan luona oli puhuttu.
Eerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja
tunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt
eläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa
iltapäivällä.
-- Eikö mitään muuta? -- kysyi ankara herra katsoen terävästi
lukiolaista silmiin.
-- Enpä muista muuta olleen, -- vastasi Eerikki.
-- Sinä valehtelet, poika! -- sanoi vihastunut maaherra. -- Sinä olet
käynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia
myöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.
-- Kah -- nyt muistan, -- jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. --
Kuningas oli niin armollinen, että...
-- Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?
-- Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.
-- Mitä sinä lörpöttelet?
-- Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta
luulen sitä -- nuuskarasiaksi!
-- Ulos ovesta, -- riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan
sinusta selvän! -- ärjyi maaherra.