Sill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle
valtiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen
Eerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän
sai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain
herrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja
Isonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja
talonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka
oivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan
huolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki
nämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista,
joka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä
ovelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta:
"Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä".
Saliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen
puheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla
menestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei
malttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen
majesteettinsa oli kutsuttanut hänet.
-- Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?
-- En tiedä.
-- Mistä on kysymys?
-- En tiedä.
-- Oletko anonut puheillepääsyä?
-- En, teidän armonne.
Maaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli
seitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi
vuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin
hallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden
ollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut
pääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta
saanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa
kurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta
muistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin
siitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka
enimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan
porvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen
puolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä
vanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.
Maaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että
kuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet
hyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta
tapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen
majesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin.
Luultavasti hän tiesi myöskin -- niinkuin pikkukaupungissa kaikki
tiedetään -- että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle
ja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi
minkälaisiin salaisiin vehkeisiin.
-- Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? -- kysyi hän,
terävästi katsoen poikaan.
-- Ei, -- sanoi Eerikki.
-- Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, --
sanoi maaherra käskevästi.
Eerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.
Hetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia
myöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen.
Lukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. -- Mitä asiaa
mahtanee hänellä minulle olla? -- kysyi Eerikki itseltään ja oli
kysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.
Ovi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt
valtakunnan keskuksessa eli -- puhuaksemme hovirunoilijain tapaan --
silmätysten "auringon" kanssa.
Tämä pohjolan aurinko ja "Aleksanteri suuri" istui tai oikeammin oli
pitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun,
aamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi
kuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti
esiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen,
ainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät
mitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan,
näkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri,
joka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on
huviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on
jalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä
Aadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä,
kun hän sanoi:
-- Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta
sairaanne odottaa teitä, tohtori!
Henkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin "auringon"
paisteessa.
-- Tule likemmä, -- sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden
mahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.
Eerikki siirsi niin hyvin kuin voi jalkansa muutamia askelia eteenpäin.
-- Mikä on nimesi?
-- Eerikki Ljung.
Kuningas silmäili kirjettä, jonka hän otti esiin salkustaan. -- Ljung?
-- toisti hän. -- Olisinko erehtynyt?
-- Isäni nimi oli Pietarinpoika. -- vastasi Eerikki vähän peloissaan.
-- Pietarinpoika, niin juuri. Sinä olet sorvarin kisälli?
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa olevansa Strengnäsin
lukiolainen.
-- Mutta sinä osaat sorvata?
-- Olen vähän oppinut isältäni.
-- Sinähän se olit, joka -- annas olla, Ulriksdalissa? Niin, ja sitten
Drottningholmassa? Sinä sorvasit nappeja?
Eerikki kumarsi.
-- Jotenkin hyvin... Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä
jotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan
tuota taidetta. Se on kaunista taidetta.
Ja samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin
matkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä
sekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin
ratas.
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä
pääsevänsä ylioppilaaksi.
Hyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. -- Minä tiedän, -- sanoi hän. --
Kreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut
tekemisissä kreivi Tessinin kanssa?
-- Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi
tuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään
kirjeen.
-- Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle
tielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat
kiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu
ruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi
keinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä
tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.
Eerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan
ruusukammiosta -- tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman
vankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.
Kuningas jatkoi: -- Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?
-- Arkkiaatteri Linnaeukselta.
-- Linnaeukselta? Mitä se merkitsee? Voitko näyttää sen toteen?
Onneksi oli Eerikillä taskussaan Eriika Lindelialta saamansa kirje,
jossa tämä muun muassa kertoi, että arkkiaatteri oli saanut kirjeen
kreivi Tessiniltä, joka oli luvannut pitää Eerikkiä mielessään, niin
että tämä saisi jonkin kuninkaallisen stipendin. Punastuen otti Eerikki
esille tämän kirjeen.
Kuningas luki sen, ja hänen otsansa kirkastui. -- Eikö sinulla ole
ollut mitään muuta tekemistä kreivi Tessinin kanssa?
-- Ei mitään muuta, teidän majesteettinne.
-- Entä ottelusi kruununprinssin kanssa? Ja valhepukusi
Drottningholmassa?
Eerikki kertoi lyhyesti sen, mitä lukija jo tietää. Hänen
majesteettinsa kävi yhä tyytyväisemmän näköiseksi ja remahti viimein
nauruun.
-- Sanoinhan minä sen! -- huudahti hän iloisesti. -- Mutta he tahtoivat
kaikin mokomin saada sinut valtakunnan pettäjäksi. Yhden neuvon tahdon
antaa sinulle, poikaseni. Kavahda naisia; he eivät saata koskaan antaa
anteeksi sille, joka kerta on loukannut heidän turhamielisyyttään. Ja
ennen kaikkea, kavahda kuninkaallisen balettijoukon tanssijattaria,
sillä ne neitoset osaavat käyttää kieltään yhtä nokkelasti kuin
jalkojaankin. _Sacre nom_, ellen olisi pitänyt sinun puoltasi,
olisivat he tehneet sinut pari tuumaa pitemmäksi tahi lyhyemmäksi
ruusukammiossa, ja minun olisi ollut sääli nuorta miestä, joka on
osoittanut niin suurta taipumusta sorvaamiseen. Menehän nyt kuitenkin
Turkuun. Sinne tultuasi tahdomme armollisesti katsoa, mitä voimme tehdä
hyväksesi. Yksi stipendi tullee vapaaksi syksyllä.
Eerikki luuli tätä merkiksi siitä, että saisi mennä ja kumarsi kaikkein
alamaisimmasti kaikkien taiteen parhaiden sääntöjen mukaan.
-- Odota, -- sanoi hänen majesteettinsa. -- Muistelen, että kreivi
Bertelsköldkin on puhunut puolestasi. Tunnetko kreivi Bertelsköldin?
Eerikki kertoi kiitollisesti kreivin häntä kohtaan osoittamasta
hyvyydestä.
-- Tunnetko myöskin erään Larssonin, entisen täällä Vaasassa asuvan
valtiopäivämiehen, jota sanotaan porvariskuninkaaksi?
-- Hyvin hyvästi, teidän majesteettinne.
-- Hänellä sanotaan olevan tytär. Minkälainen ihminen hän on?
Ensi kerran elämässään oli Eerikki nyt joutunut antamaan toisen
mainetodistusta. Hän ei voinut vastata muuta kuin: -- Kyllä hän on hyvä
ihminen.
-- Tyhmiä juttuja, -- virkkoi kuningas, puoleksi nauraen, puoleksi
harmissaan. Eerikki ymmärsi, että kuningas oli saanut kuulla kreivin
kummallisesta rakkaudesta. Hänen sydämensä säpsähti, sillä hän odotti
uusia kysymyksiä samaan suuntaan.
Mutta kun hänen majesteettinsa ei jatkanut, pisti Eerikin päähän kovin
rohkea tuuma. -- Nyt tai ei koskaan, -- ajatteli hän.
-- Teidän majesteettinne, -- julkeni hän sanoa, -- kreivi Bertelsköld
tahtoo naida Ester Larssonin.
Kuningas naurahti. -- Niin sanotaan, -- virkkoi hän.
-- Parempaa kreivitärtä ei hän saa ikinä, -- vakuutti Eerikki, jonka
mieltä kuninkaallinen hymyily yhä rohkaisi. -- Ester Larsson on
kasvatettu aatelisneidin tavoin Tukholmassa, eikä kellään
aatelisneidillä ole parempaa sydäntä.
-- Huomaan, -- sanoi kuningas, jota tämä keskustelu huvitti, -- että
hänellä tänään on hyvä puolustaja. Mikä estää häntä sitten
kreivittäreksi tulemasta?
-- Hänen isänsä.
-- Hän ei tahdo? Sehän on mainiota.
-- Hän on liian ylpeä.
-- Kuinka? Liian ylpeä antaakseen tyttärensä tulla kreivittäreksi?
-- Niin. Hänen mielestään porvari on yhtä hyvä kuin kreivikin, jopa
joskus parempikin.