Joka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt
jommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka
pystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären
tahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja
onnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen
kuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen,
mutta tällä kerralla hän erehtyi.
-- Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! -- sanoi hän kylmästi,
miltei ylenkatseellisesti.
-- Niin, isäni.
-- Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä
tule sitä kantamaan.
-- Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen
polvillani -- ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä -- antakaa
suostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen
ostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on
ollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan
ole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne
kunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä
ainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että
luulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut
toiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää
tehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle
miehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden,
inhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan
kysymyksessä -- olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä
kohtaan?
Larsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan
järjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei,
tässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa
menettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.
-- Tuon kyllä tiedän ja tunnen, -- sanoi hän välinpitämättömästi. --
Kaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi
sitä, ovat he "äärettömän onnettomia". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei
ulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä
on heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon
paisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja
alkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et
tule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti
happamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin
paljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella
viikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko
minua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet
rojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin
tallinoven päälle.
-- Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun
polvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! -- huusi Ester tuskissaan.
-- Ei ole, -- sanoi isä, -- minä vastaan sinulle niinkuin täytyy
vastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.
Ester nousi ylös.
-- Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, -- sanoi hän, -- ja olkaa varma
siitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen _teidän_ tyttärenne,
enkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen
toisen. Minä _en voi_ mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että
olemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän
puolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi
rakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään _voi_
peruuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen
tehdä, jos vain _oma_ onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun
tiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon
minä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden _täytyy_ minusta tulla
Bertelsköldin puoliso.
-- Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin
minä elän! -- huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. -- Ja minun
kuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.
-- Teitä minä olen rukoillut polvillani, -- vastasi Ester päättävästi;
-- mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni -- se on
teidän -- mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!
-- Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?
-- Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.
-- Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä
vastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja
iäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan
aatelismieheen?
-- En.
-- Etkö? -- Sinä sukupatto tytär, jonka isä kaiken elinaikansa on
taistellut kansan puolesta! Kelvoton aatelisnukke -- kelvoton kantamaan
isiesi kunniallista porvarillista nimeä! -- tee niinkuin tahdot,
herjaa vanhaa isääsi ja polje hänen käskynsä jalkoihisi, mutta otakin
sitten syntisille retkillesi hänen kirouksensa matkaeväiksi! Pudotkoon
kerran päällesi tuo korea vaakuna, jonka taa sinä tahdot peittää
kunniallisen nimemme, jota häpeät, ja musertakoon se alleen kurjan
turhamielisyytesi!
-- Ne olivat laihoja eväitä ne! -- sanoi tuttu ääni, ja ovella seisoi
Penna. Hänen muotonsa oli happamen ja äreän näköinen. Hänen röyhkeä
käytöksensä, tavaton puheliaisuutensa ja epävakainen ryhtinsä osoitti,
että tämä muuten raitis mies nyt oli tavattomasti hairahtunut.
-- Tulet oikeaan aikaan, -- sanoi Larsson aivan toisella äänellä. --
Tunnin perästä minä menen porvariston kanssa kuninkaan puheille. Hänen
majesteettinsa lupa teidän, serkuksien vihkimiseen annetaan
iltapäivällä. Sunnuntaina kuulutetaan yht'aikaa kaikki kolme kertaa. Ja
tiistaina ovat häät.
-- Ei niillä ole kiirettä, -- vastasi Penna. -- Minullakin on asiassa
jotakin sanomista. Suoraan sanoen, vaari ja valtiopäivämies -- on
tarpeetonta vaivata kuningasta häiden tähden, joista ei tule mitään.
-- No mitä nyt? Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi tänä päivänä?
-- Sanokaa ennemminkin, että olen hiukan viisastunut eilisestäni.
Hiukan kyllä laihtunut, mutta myös lasillisen lihonnut. Luuletteko
minun huolivan tytärtänne? En välitä hänestä enemmän kuin siitä
kengästäkään, jonka hevoseni pudotti kaksikymmentä vuotta sitten
Debreczinin arolle.
-- Mies, sinä olet juonut lasillisen liikaa kuninkaan onneksi.
-- Kaksi, jos niin tahdotte, neljäkin -- en lainkaan kursaile. -- Tämän
talon ja linnan välillä on kapakka. Koira olen ollut ja minua on piesty
kuin koiraa ja petetty kuin koiraa -- ja kun Kasti usutti minua,
puraisin minä. Mutta nyt aion minä juoda itseni kuoliaaksi; siitä minä
vähät. Pitäkää tyttönne ja naittakaa hänet kreiville. Kyllä minä
telttaa pidän ja tanssin häissä.
-- Etkö häpeä tulla silmäini eteen tuommoisessa tilassa? Mene tiehesi
ja pane maata.
-- Sen teenkin; minä menen kapakkaan nukkumaan ja näen unta, että olen
hakattu neljäksi kappaleeksi. Kuulkaahan nyt, appiseni -- tahdoittehan
ruveta minulle apeksi? Minä sanon teille jotakin. Te aiotte työntää
minulle tuon tyttönne, koska tiesitte hänen mielensä kultakauluksiin
palavan. Mutta katsokaas, Penna oli viisaampi kuin luulittekaan ja
sattui näkemään herransa jalan jäljen hietapolulla leikkituvan luona.
Kernaasti minun puolestani, se oli _minun_ herrani, ja joka sanoo
ainoankaan pahan sanan hänen saappaansa kannasta, se saapi minun
kanssani tekemistä. Mutta pankaa tytölle suitset suuhun ja pitäkää
ohjat tiukalla. Perttilän talosta älkää huoliko; jos ette saa sitä
sillä tavalla, niin saatte sen sitten, kun olen kapakkaan nukkunut.
Täällä tulee hauska elämä, ja te tulette ansaitsemaan rahaa. Kuinka
paljon maksaa kunnon miehen onni ja menestys? Ja mitä maksatte ihmisen
sielusta?
Larsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla
päällään.
-- Älkää huutako tänne janitsaarejanne, -- sanoi hän; -- sillä niin
totta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu,
niin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka
vihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias!
Onpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat,
hauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä,
kun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte
isälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa -- mitä veljilleni, jotka
kasakoilla hakkautitte palasiksi -- mitä sisarilleni -- joilta
peijasitte heidän isän perintönsä -- mitä Perttilän talolle, jonka
tahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?
Hän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin
pyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet
-- niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät -- ajatukset saivat
hänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli
niin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.
Vanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan
vähänkään värähyttämättä -- silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä.
Hän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä
lujasti silmiin ja sanoi tyynesti:
-- Mene makuutupaan nukkumaan.
Penna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei
voinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja
vei häneltä luonnon.
-- Pitääkö minun mennä? -- kysyi hän.
-- Pitää, sinun pitää mennä, -- vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa
edellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut
hänet.
Hetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa
takaisin vanhuksen luo. -- Isä, -- sanoi hän, -- tuommoiselle miehelle
te tahdoitte uskoa tyttärenne!