Odotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung
isoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.
Siellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä
kummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt
-- oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten
jokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään --
siitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa,
että hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan,
ja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna
itse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt,
mitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen --
mikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme -- oli tämän kunnon
miehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen
jälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä
yksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen
tietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut
sen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää
suotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä
kylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!
Mutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut
kukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä -- ainoa
ihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt -- sama
isäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta,
ja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä
kädet ja jalat, -- silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen
mustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi
ensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja
sitten itse hypätä lähimpään kaivoon.
Tässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja
ystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa
sisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että
Eerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.
-- Miksi eno on noin tuiman näköinen? -- kysyi poika iloisesti. -- Ei
nyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi
kaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, -- lisäsi poika, oikaisten
vartensa korttelia pitemmäksi.
-- Aiotko mennä kuninkaan luo? -- kysyi Penna.
-- Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, -- vastasi Eerikki.
Pennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta
tällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja
oma ajatus iski hänelle päähän.
-- Jos tapaat kuninkaan, -- sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin
ruveta husaariksi.
-- Eno tahtoo ruveta husaariksi! -- huudahti Eerikki hämmästyen.
-- Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, -- vastasi Penna.
-- Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.
-- Se ei tee mitään. Luulen pysyväni vielä satulassa, ja vanha miekkani
riippuu sänkyni päällä.
-- Kuka sitten Perttilän taloa hoitaisi?
-- Se hoitakoon itse itsensä.
-- Mutta minkätähden?
-- Se ei liikuta ketään. En rupea enää koirana olemaan. Tahdon kuolla
sotamiehenä.
-- Mutta nythän on rauha.
-- Se on sama. Minä tahdon tapella. Kai kerta tulee sotakin.
-- Mutta ei kai kuningas voi sotaa hankkia, antaakseen enolle
tilaisuutta tapella.
Pennan täytyi myöntää, että se ei juuri ollut luultavaa.
-- Mutta se on sama, -- arveli hän. -- Kauemmin en voi elää; sentähden
tahdon kuolla niinkuin olen elänyt, miekka kädessä.
Hänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen
ruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.
-- Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? -- kysyi hän.
-- Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se -- lisäsi hän hetken kuluttua --
saatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron.
_Minä_ en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä
valtiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.
-- Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?
-- Nyt on _hän_ tullut tänne...
-- Kuka on tullut tänne?
-- Entinen isäntäni, ratsumestari -- Pertensöld. Onhan se päivänselvä
asia.
-- Minä en ymmärrä mitään.
-- Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa -- ja että he
leikkituvassa kohtasivat toisensa -- ja että olen sysännyt hänet
vallilta alas -- ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen
elinajakseen -- ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut
luuta -- ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen!
-- tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna
hänen keihästää itsesi kuin silakka! -- sillä jos ei minua olisi ollut,
mitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? --
onhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden
tahdon ruveta husaariksi.
-- Kertokaa minulle koko asia! -- sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen
pohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen
nurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli
siksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja
Bertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa
oli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa
sekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin
tavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko
asia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä
tähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat.
Mikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen!
Tämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme
tee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen
itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.
Mutta kuinka hän, köyhä lukiolainen, voisi heikolla kädellään tarttua
tapausten menoa ohjaamaan?
Hänelle johtui jotakin mieleen.
-- Tiedänpä neuvon! -- huudahti hän riemuiten. -- Joka ei ole lahjaa
pyytänyt, voi helpommin antaa sen takaisin. Menkää heti kohta, menkää,
ennenkuin kukaan tietää, kuinka asia on, valtiopäivämiehen luo ja
sanokaa hänelle, että olette tarkemmin miettinyt asiata -- ettei teillä
ole halua mennä naimisiin, niin pääsette kunnialla koko jutusta.
Penna alkoi tapansa mukaan miettiä.
Samassa tuli eräs kamaripalvelija, ajoi kuin lumireki kaikki tieltään
pois ja julisti, että korkea majesteetti itse aikoi tulla
tiedustelemaan kreivi Bertelsköldin terveydentilaa.
Ester Larsson ehti tuskin ulos haavoittuneen huoneesta, Penna ehti
tuskin tehdä kunniaa, ja Eerikki Ljung oli parahiksi saanut lakin
päästään, kun kuningas, vapaaherra Löwenin seuraamana, astui ohitse.
Hänen majesteettinsa oli vielä aamupuvussaan ja niin suopean ja
tavallisen ihmisen näköinen kuin joku Vaasan raatimies, ennenkuin
raastuvankello on soinut yhdeksää maanantaiaamuna.
-- Odota tuolla ylhäällä! -- nyökäytti hän Eerikille päätänsä. Samassa
aukaisi ja sulki kamaripalvelija oven.
Sen sijaan, että seuraisimme hänen majesteettiaan tai valvoisimme
lukiolaisen tottumattomia askelia hovin portaissa, seuraamme Ester
Larssonia, joka nopein askelin riensi kotiinsa, huomaamatta Pennaa,
joka pää riipuksissa ja hitain askelin lähti samaan suuntaan kömpimään.
Vanha porvariskuningas istui huoneessaan, papereita ja sinettejä
edessään kirjoituspöydällä, kun tytär astui sisään. Ester astui esiin
ja suuteli hänen kättänsä, jonka jälkeen ukko samaten laski kätensä
hänen päänsä päälle. Tämä oli tavallinen aamutervehdys, jota ei koskaan
laiminlyöty. Mutta tänään painoi Ester erinomaisen lämpimästi
suukkosensa kurttuiselle kädelle.
-- Missä olet ollut? Minä olen jo kaksi tuntia odottanut sinua, --
nurisi taas tuo ylen säntillinen isä, joka oli tottunut siihen, että
tytär viimeistään kello kuuden aikana toi hänelle hänen aamujuomansa,
lasillisen puoleksi maidolla sekoitettua kaljaa.
Kysymys oli mutkaton, mutta vastaukseen tarvittiin nyt tavallista
enemmän rohkeutta. Ja Esterin rohkeus lannistui kokonaan, kun hän näki
vanhan rakkaan isänsä kuihtuneempana ja vanhentuneempana kuin koskaan
ennen. Hän oli tuntenut hänen kätensä vapisevan päänsä päällä; kuinka
voi hän vielä tuottaa hänelle surua hänen elämänsä ehtoona!
Mutta toden puhuminen oli ensimmäinen ohje, jonka hän oli pienuudestaan
pitäen oppinut, ja Ester Larsson ei voinut valehdella. Hän vastasi siis
vapisevalla äänellä:
-- Kävin erään sairaan luona.
-- Olisit voinut käydä siellä sopivampaan aikaan, -- sanoi isä. -- Kun
sinä unohdit minut, olen minä sinua ajatellut. Kas tässä, olen lukenut
läpi testamenttini ja pannut sinun osallesi entisen lisäksi vielä kuusi
lypsävää lehmää. Huoletta voin nyt lähteä täältä; tulevaisuutesi on
turvattu.
-- Isä hyvä!
-- Tulevaisuutesi on turvattu. Et lähde tyhjin käsin isäsi kodista, ja
sinä tulet rikkaaseen taloon, joka sinun huolenpitosi avulla on tuleva
kahta vertaa rikkaammaksi. Älä keskeytä minua, minä tiedän, mitä tahdot
sanoa. Rikkaus ei merkitse kaikkea, mutta merkitsee kuitenkin paljon
tässä maailmassa. Rikas on itsenäinen ja muista riippumaton, samalla
kun voi tehdä hyvää muille. Käytä rikkautta hyvästi ja älykkäästi, niin
se tekee sinut onnelliseksi. Se on omassa vallassasi, sillä sinä tulet
talossasi hallitsemaan. Miehesi on kunniallinen mies, ja se riittää.
Että hän muutoin on sinua heikompi ymmärryksen ja opin puolesta, sitä
hyvä vaimo älköön koskaan surko, sillä se on molempain eduksi.
-- Suokaa minulle anteeksi, isä hyvä, mutta joka kerta, kun olen nähnyt
pariskuntia vihittävän, olen aina kuullut papin sanovan: vaimon tulee
olla miehellensä alamainen, niinkuin Saara, joka miestänsä Abrahamia
kutsui herraksi. -- Te ette koskaan olisi taipunut naisen tahdon
alaiseksi.
-- Se on totta, mutta kaikki riippuu siitä, mitenkä Herra jakaa
lahjojansa. Yksinkertaiselta mieheltä, jolla on yksinkertainen vaimo,
menevät kaikki asiat päin mäntyyn. Toisen heistä tulee ajatella toisen
puolesta, ja jos tämä on tullut vaimon osaksi, niin noudattakoon hän
Jumalan nimessä kutsumustaan.
-- Mutta se on Raamattua vastaan. Ja kuinka sellainen vaimo voi
rakastaa, kunnioittaa ja pitää arvossa miestänsä.
-- Tässä maailmassa ei aina kunnioiteta sitä, mikä on järkevää, vaan
sitä, mikä on oikein. Kelpo mies on voinut saada vain vähäisen
leiviskän älyä, mutta on kuitenkin kunnioitettava. Muuten on asia sinun
suhteesi jo päätetty ja suvun vuoksi se on välttämätöntä, sillä meidän
pesäämme ei saa hajoittaa. Kyllä kerran ymmärrät, että olen etuasi
valvonut.
Isän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen
uuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet
lahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään -- se
oli jo liikaa.
-- Suokaa anteeksi, isäni, -- aloitti hän taas. -- Ei ole pappi vielä
sulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä
voin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.
-- Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan
meidän suvustamme sanansa peruuttanut?
-- Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti!
Taipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä
luulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava
Vaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.
-- Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota
viekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään
vanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein
nöyrimmästi?
-- En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä
hylkäsin hänen tarjouksensa.
-- Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan
sormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää
päivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa
synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.
-- Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen
menoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.
-- Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!
-- Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin
kauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen
tarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan.
Hänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani,
mutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi
runneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä
selvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta
että minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin --
silloin en voinut enää kieltää, ja -- suokaa, isä, anteeksi! -- silloin
ojensin hänelle käteni!
-- Sinä lupasit hänelle...
-- Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja
minä aion pitää sanani.