30. AURINGON PAISTETTA PILVIEN LOMITSE.

Sill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon

"vaskipalasen", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan

ottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut

säie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä

hänestä.

Linnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty

kuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille,

kreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää

läheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna -- eli Istvan,

joka oli hänen entinen nimensä -- haavoittuneen herransa tuon ikävän

linnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri

herätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että

hänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja

että nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän

kuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen

otsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.

Valitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin

vahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi

totiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.

-- Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle?

-- kysyi Bertelsköld ranskaksi.

-- Matkalle? -- murisi tohtori. -- Toiseen maailmaan te tulette

matkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.

-- Entä sitten? -- kysyi Bertelsköld levottomasti.

-- Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on

todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko

käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole

niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette

vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.

-- Ihania toiveita! -- huokasi kreivi.

-- Joutavia! -- älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte

nyt palttua hoviseuruelle -- minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te

säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla

viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen

sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden

viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte

niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte

kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai

kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?

-- Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta

alas.

-- Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi,

luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua

silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on

kävelyn aika -- ja kävellä _siellä_, missä sopii kävellä ja panna piste

siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille

hyvää yötä.

Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa

jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt

kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan

kesäyö oli hänelle liian valoisa. -- Istvan! -- sanoi hän entiselle

palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira

huoneen nurkkaan.

Penna nousi ylös.

-- Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko

kukaan palkannut sinut siihen?

Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään

nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan

mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin

puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin

puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti

kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina

tuon tuostakin hänen kertomustaan.

Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä

hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester

Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti

sivistynyttä -- häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä

ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo

paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.

Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä

todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli

maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa

eikä rauhaa. Hän kyseli -- Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset

sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.

Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja

hän alkoi hourailla.

-- Ester! -- huudahti hän. -- Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!

Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen

rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa

omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?

Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt,

päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui

kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon.

Ester oli jo valveilla.

-- Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! -- huusi hän

sydän kurkussa.

-- Sinun herrasi? -- kysyi Ester kalveten.

-- Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! -- vastasi Penna.

Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan

ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin

tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.

Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan.

Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan

kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista

jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.

Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi

molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn

kanssa.

-- Onko totta, -- kysyi hän, -- mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö

se on, joka...

Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:

-- Se on isäni tahto.

-- Isäsi tahto? Eikä siis sinun!

-- Ei.

Sairas huokasi helpotuksesta. -- Suo minulle anteeksi, -- sanoi hän, --

että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia

päätetty? Onko se päätetty?

Ester ei vastannut.

-- Se on siis päätetty, -- jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle

onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan

viettämään tuon miehen kanssa?

Ester oli yhä ääneti.

-- Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen

yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon

miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä

kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää

halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka

täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota

sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta

minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä

jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi

elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin

ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa,

ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja

jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää

huolissaan jokapäiväisestä leivästä.

Esterin silmät loistivat. Oli vain _yksi_ sana, jonka hän oli

käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa

sielussaan.

-- Hukkaan joutunut mies? -- kertasi hän. -- Miksi niin? Ei kukaan ole

hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!

-- Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina

mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni _olisi voinut_ olla sinun

rinnallasi -- ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!

-- Eläkää lastenne hyväksi!

-- Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!

-- Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.

-- En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on,

jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.

-- Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?

-- On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?

-- Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette

toisin!

-- Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä

luulet sitä vain oikuksi!

-- No hyvä -- tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan

joutunut mies.

-- Sinäkö? Millä lailla?

-- Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.

-- Suuri Jumala -- onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä

minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot...

Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin

haavoittunutta aatelismiestä. -- Kuulkaa minua, -- sanoi hän. -- Niin

kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon

alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme

suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.

-- Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!

-- Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi

Bertelsköld, mutta te olette heikko.

-- Sinun suhteesi ... se on totta.

-- Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten

arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että

olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin

sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä

en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei

ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja

seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä

sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.

-- Ei koskaan!

-- Mikä on ihmisten _ei koskaan_! Hetkinen, joka luulee olevansa

iankaikkisuus -- ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin

muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun

teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun

sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!

-- Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.

-- Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella

mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä

muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin

vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta

teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee

alistua.

-- Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!

-- Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!

Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä

kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi

kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.

-- Nyt paranen pelkästä ilosta, -- kuiskasi haavoittunut vesissä

silmin.

-- Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin

mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, -- vastasi

Ester Larsson lämpimästi.

-- Sano uudestaan minua _sinuksi_. Siitä on kauan, kun kuulin noin

suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä

minun henkilääkärini.

-- Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin -- paremman kuin

kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.

-- Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.

-- Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.

-- Sinä luulet siis, että kuningas...

-- Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka

on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.

Välskärin kertomuksia 4.2 Vaasan prinsessa · 第 41 / 51 题