Sill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon
"vaskipalasen", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan
ottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut
säie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä
hänestä.
Linnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty
kuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille,
kreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää
läheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna -- eli Istvan,
joka oli hänen entinen nimensä -- haavoittuneen herransa tuon ikävän
linnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri
herätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että
hänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja
että nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän
kuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen
otsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.
Valitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin
vahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi
totiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.
-- Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle?
-- kysyi Bertelsköld ranskaksi.
-- Matkalle? -- murisi tohtori. -- Toiseen maailmaan te tulette
matkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.
-- Entä sitten? -- kysyi Bertelsköld levottomasti.
-- Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on
todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko
käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole
niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette
vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.
-- Ihania toiveita! -- huokasi kreivi.
-- Joutavia! -- älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte
nyt palttua hoviseuruelle -- minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te
säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla
viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen
sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden
viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte
niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte
kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai
kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?
-- Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta
alas.
-- Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi,
luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua
silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on
kävelyn aika -- ja kävellä _siellä_, missä sopii kävellä ja panna piste
siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille
hyvää yötä.
Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa
jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt
kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan
kesäyö oli hänelle liian valoisa. -- Istvan! -- sanoi hän entiselle
palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira
huoneen nurkkaan.
Penna nousi ylös.
-- Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko
kukaan palkannut sinut siihen?
Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään
nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan
mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin
puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin
puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti
kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina
tuon tuostakin hänen kertomustaan.
Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä
hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester
Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti
sivistynyttä -- häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä
ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo
paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.
Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä
todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli
maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa
eikä rauhaa. Hän kyseli -- Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset
sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.
Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja
hän alkoi hourailla.
-- Ester! -- huudahti hän. -- Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!
Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen
rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa
omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?
Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt,
päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui
kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon.
Ester oli jo valveilla.
-- Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! -- huusi hän
sydän kurkussa.
-- Sinun herrasi? -- kysyi Ester kalveten.
-- Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! -- vastasi Penna.
Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan
ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin
tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.
Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan.
Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan
kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista
jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.
Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi
molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn
kanssa.
-- Onko totta, -- kysyi hän, -- mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö
se on, joka...
Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:
-- Se on isäni tahto.
-- Isäsi tahto? Eikä siis sinun!
-- Ei.
Sairas huokasi helpotuksesta. -- Suo minulle anteeksi, -- sanoi hän, --
että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia
päätetty? Onko se päätetty?
Ester ei vastannut.
-- Se on siis päätetty, -- jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle
onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan
viettämään tuon miehen kanssa?
Ester oli yhä ääneti.
-- Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen
yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon
miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä
kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää
halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka
täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota
sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta
minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä
jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi
elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin
ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa,
ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja
jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää
huolissaan jokapäiväisestä leivästä.
Esterin silmät loistivat. Oli vain _yksi_ sana, jonka hän oli
käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa
sielussaan.
-- Hukkaan joutunut mies? -- kertasi hän. -- Miksi niin? Ei kukaan ole
hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!
-- Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina
mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni _olisi voinut_ olla sinun
rinnallasi -- ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!
-- Eläkää lastenne hyväksi!
-- Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!
-- Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.
-- En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on,
jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.
-- Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?
-- On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?
-- Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette
toisin!
-- Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä
luulet sitä vain oikuksi!
-- No hyvä -- tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan
joutunut mies.
-- Sinäkö? Millä lailla?
-- Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.
-- Suuri Jumala -- onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä
minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot...
Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin
haavoittunutta aatelismiestä. -- Kuulkaa minua, -- sanoi hän. -- Niin
kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon
alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme
suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.
-- Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!
-- Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi
Bertelsköld, mutta te olette heikko.
-- Sinun suhteesi ... se on totta.
-- Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten
arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että
olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin
sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä
en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei
ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja
seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä
sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.
-- Ei koskaan!
-- Mikä on ihmisten _ei koskaan_! Hetkinen, joka luulee olevansa
iankaikkisuus -- ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin
muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun
teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun
sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!
-- Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.
-- Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella
mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä
muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin
vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta
teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee
alistua.
-- Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!
-- Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!
Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä
kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi
kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.
-- Nyt paranen pelkästä ilosta, -- kuiskasi haavoittunut vesissä
silmin.
-- Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin
mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, -- vastasi
Ester Larsson lämpimästi.
-- Sano uudestaan minua _sinuksi_. Siitä on kauan, kun kuulin noin
suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä
minun henkilääkärini.
-- Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin -- paremman kuin
kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.
-- Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.
-- Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.
-- Sinä luulet siis, että kuningas...
-- Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka
on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.